Olipa kerran kauan kauan sitten kaukaisessa hattujen maassa pääsilinteri, joka etsi itselleen seuraa. Pääsilinteri etsiskeli sieltä ja etsiskeli täältä, kunnes lopulta löysi seuralaisen, joka oli sekä mukavan näköinen että mukavan oloinen ja pääsilinteri tuumasi, että tässäpä hänelle oiva ystävä. Seuralainen oli aivan tavallinen olkihattu, mutta kaunis muodoltaan ja kukin koristeltu. Pääsilinteri ja kukkaolkihattu viihtyivät yhdessä mukavasti.

 

Aikaa kului jonkin verran ja kukkaolkihattu alkoi valittaa, ettei pääsilinteri vienyt häntä koskaan mihinkään. Aina he vain olivat kotona ja vaikka sekin oli mukavaa, olisi kukkaolkihattu toivonut joskus pääsevänsä pääsilinterin mukaan silinteritapahtumiin. Mutta koska pääsilinteri oli hattumaassa hyvin tärkeä hattu, hän ei halunnut kiirehtiä suhteensa julkistamista. Kukkahattu ei kuitenkaan pitänyt siitä ja päätti kertoa suhteesta itse komaandopipoille, jotka huolehtivat tiedotuksesta hattumaassa.

 

Pääsilinteri ei pitänyt siitä lainkaan ja suuttui niin että ilmoitti kukkahatulle, että se on loppu nyt. Kukkahattupa siitä pillastui ja kommandopipojen pommittaessa häntä kysymyksillä kertoi yhtä ja kertoi toista. Pääsilinteri pysyi hiljaa, mutta mitä hiljempaa pääsilinteri oli, sitä kovempaa kukkahattu huusi. Ja kommandopipot huusivat kaiken kaikille muille hattumaan asukkaille.

 

Vähitellen alkoivat hattumaan muut asukkaat jo kyllästyä. Toiset olkihatut yrittivät huutaa takaisin, että ole jo kukkahattu hiljaa! Kaikki ei kuulu kaikille, anna jo asian olla. Et sinä ole ensimmäinen jätetty hattu, etkä jää viimeiseksikään. Ei kenellekään kuulu, miten aikaanne vietitte ja miten välirikko tapahtui. Mutta välittikös kukkahattu? Ei, ei suinkaan!

 

Kukkahattu päätti kirjoittaa kirjan suhteestaan pääsilinterin kanssa. Purkaa turhautumisensa ja pettymyksensä kirjan sivuille. Kostaa pääsilinterille sen, ettei  tämä vienytkään kukkahattua vihille. Olla kommandopipojen pääpuheenaihe oli sentään toiseksi paras vaihtoehto, kun ei päässytkään kukkasilinteriksi.

 

Jälleen muut olkihatut huusivat kukkahattua olemaan hiljaa. Kukkahattu loukkaantui kovasti ja jälleen kommandopipot kertoivat kukkahatun tuntemukset kaikille muillekin hattumaan asukeille. Kaikki saivat kuulla, kuinka kukkahattu pahoitti mielensä itseensä kohdistuneesta arvostelusta. Eikä kukkahattu ymmärtänyt, että ihan itse sitä pyysi, kun sillä tavoin sinnikkäästi vain retosteli suhdettaan kommandopipojen välityksellä.

 

Välittämättä muiden olkihattujen huudoista kukkahattu siis julkaisi kirjansa. Ja kuinka ollakaan, kyllähän sitä ostettiin. Hattumaasta löytyi kuin löytyikin riittävästi stetsoneita, pipoja, olkihattuja sun muita hattuja, joita kukkahatun kirja kiinnosti niin paljon, että kukkahattu saattoi päätellä olevansa mielenkiintoinen ja tärkeä hattu. Ja mikä tärkeämpää, kukkahattu tienasi siitä ihan mukavat rahat.

 

Mitä tästä opimme? Kaiken voi lyödä rahaksi, jos on hyvää pataa kommandopipojen kanssa. Aina löytyy riittävästi uteliaita hattuja, joiden avulla menestyä. Se on kuitenkin silkkaa häikäilemättömyyttä ja välinpitämättömyyttä toisen tunteita kohtaan. Puhdasta laskelmointia ja tilanteen hyväksikäyttöä.

 

Ole jo hiljaa, kukkahattu! Sympatia loppui jo!