Tänään oli laskiaissunnuntai ja pk-seudun hiihtolomien ensimmäinen viikonloppu (joskaan meillä ei ole hiihtolomaa). Joten pitihän sitä hieman harrastaa talviurheiluakin ja lähdettiin lasten ja lasten serkkujen (joiden luokse tytöt päätyivät viime yöksi mummilasta suoraan – meillä oli ruhtinaalliset kaksi lapsetonta yötä ja ennen kaikkea aamua!) kanssa hiihtämään. Tai täsmällisesti ottaen lapset hiihtivät, me käveltiin vieressä, kun ei omisteta suksia.

 

Pitäisi kai ihan oikeasti yrittää vihkiytyä noiden talviurheilulajien saloihin vähän paremmin itsekin ennen kuin yrittää niitä lapsilleen opettaa. Tytöillä on sukset, ihan hyvät sukset, ei siinä mitään. Mutta ymmärrettiinkö me tai muistettiinko me voidella niitä ennen käyttöön ottamista? Ehei! Kyllä se mielessäni ihan oikeasti kävi, että pitäisi ostaa jotain suksivoiteita, mutta en minä muistanut sitä enää kaupassa silloin joskus.

 

Joten lasten sukset sitten vähän niinkun luistivat. Vähän niinkun paljon… Kun ei niissä ollut pitoa nimeksikään. Ongelma on tietenkin se, että vaikka jotain voidetta muistaisin ja ymmärtäisin ostaakin, kumpikaan meistä – s.o. mieheni tai minä – ei tiedä, miten niillä voidellaan niitä suksia! Olen nähnyt suksivoiteita plus-keleille ja suksivoiteita pakkaskeleille. Ja joskus olen jostain kuullut, että johonkin kohti suksea pitäisi laittaa pitoa ja toiseen kohtaan luistoa, tai jotain sinne päin. Näillä tiedoilla ei pääse vielä kovin pitkälle.

 

Tyttöjen sukset siis luistivat vähän liiankin hyvin. Ja sehän kostautui sitten niin ylä- kuin alamäissä. Tosikoinen mennä viiletti alamäkeä (ja humpsis, mutta eikun pystyyn vaan ja uudestaan!) eikä ollut liukkaudesta moksiskaan, mutta ylös takaisin ei meinannut päästä ilman apuja. Esikoinen tuttuun tapaansa hannasi mäen laskua kunnes sai lietsottua itsenä täyteen hysteriaan eikä suostunut tulemaan mäkeä alas oikein millään konstilla. Paitsi lopulta pakon edessä puolipakolla. (Ärrrrh…)

 

Matka jatkui tasaisemmalla hiihtäen ja kumpikin meni oikein hienosti siihen nähden, miten vähän on hiihdetty. Superluistokaan ei kamalasti haitannut siinä tasaisella lykkiessä. Esikoinen meni meidän edellä serkun kanssa seuraavaan mäkeen ja mitä sitten nähtiinkään, kun tultiin lähelle?! Tyttö tulla viiletti mäkeä alas kuin vanha tekijä! Kun ei ollut äiti ja iskä katsomassa, sai serkut opettaa laskemaan mäkeä ihan rauhassa, eikä mäkikauhusta ollut enää jälkeäkään.

 

Loppu hyvin kaikki hyvin, siis. Saivat lapset hiihtämisen ja mäenlaskun riemua ymmärtämättömistä vanhemmista ja luistavista suksista huolimatta.

 

[Pitäisiköhän serkut kutsua keväällä opettamaan esikoiselle myös pyörällä ajon jaloa taitoa? Opetteleminen meidän vanhempien kanssa kun tuntuu olevan mahdoton tehtävä tyttärelle.]