Meillä ei ole lemmikkejä, vaikka eläimistä tykätäänkin. Lapset aina välillä ovat jotain elukoita toivoneet, mutta eivät kovinkaan suurella painostuksella. Kovasti lupaavat hoitaa niitä sitten, mutta tietäähän sen, miten siinä käy. Joten ei lemmikkejä. Sen sijaan joululahjaksihan tytöt sitten saivat virtuaalilemmikit, joita kinuttiin kyllä paljon kovemmin kuin oikeita lemmikkejä. Ajattelin, että ne nyt ainakin ovat vaivattomia eikä minun tarvitse niihin koskea.

 

Kuitenkin, eilen illalla kun tulin tanssitunnilta kotiin, odotti tosikoisen virtuaalikissa eteisen lipaston päällä ja piti ääntä. Ilmeisesti kisuparka oli ollut yksinään, valmiustilassa, kotiinsa suljettuna niin kauan, että illalla, kun oli kerran tullut herätetyksi, halusi vain leikkiä ja touhuta virtuaalikaupungissaan. Treffailla frendejä, tanssia ja pelata pelejä. Eikä mennyt valmiustilaan kuten yleensä, jos siihen ei koske vähään aikaan.

 

Mikäs siinä auttoi, kuin ottaa kissa kauniiseen käteen ja leikkiä sen kanssa vähän aikaa. Ja sitten yritin epätoivoisesti löytää sen kodin, jota en edelleenkään mitenkään tunnista kaikista niistä kaupungin taloista, joten kuljin pääkatua tsekaten joka talon sisään. Nimittäin kissa piti saada omaan kotiinsa, ruokkia ja harjata ja saada nukkumaan, muuten oli vaarana, että se alkaa pitää elämää keskellä yötäkin. Kolmisen varttia touhusin siis virtuaalikissan kanssa, kunnes vihdoin löysin sen oman kodin ja pedin, laitoin kissan sänkyyn. Kissa sanoi zzz ja nukahti kiltisti valmiustilaan.

 

Vihoviimeiset lelut.

 

Nuo Little’st Pet Shop -lemmikit on kuitenkin sentään kissoja ja koiria ja kilpikonnia sun muuta ihan söpöä. Mutta esikoinen kinuaa yhä sitä aitoa ja oikeaa Tamagotchiakin. Esikoinen tosin myös selviää virtuaalilemmikkinsä kanssa itsekseen, paremmin kuin minä 😮 ja eilen illallakin harmittelin, että tytär oli jo nukkumassa, koska hän olisi kyllä saanut pikkusiskon kisunkin nukkumaan paljon nopeammin kuin minä.

 

Siinä missä nuo LPS-lemmikit elelevät virtuaalisessa kaupungissa ja tapailevat muita lemmikkejä ja ovat "eläimiä", Tamagotchit ovat otuksia ja laite sisältää (kai…) vain sen yhden taman kodin. Toisiaan voivat tapailla molemmat virtuaalilemmikit, kun yhdistää kaksi samankaltaista laitetta. Mutta, kuten esikoinen eilen asiantuntevasti selitti, tamagotchien yhdistäminen on paljon helpompaa kuin lps:ien, kun lps-lemmikit pitää asettaa toisiinsa kiinni selkäpuolelta, mutta tamagotcheilla on infrapunalähettimet (ilmeisestikin).

 

Eilen kaupassa olin todistamassa sellaistakin käsittämätöntä tapahtumaa, että erään pienen pojan tamagotchi sai vauvan. Ensin se oli rakastunut – kenties jonkun kaverin tamagotchiin? mistä minä tietäisin! – ja sitten se sai vauvan. "No kun nehän voikin saada vauvoja!" totesi esikoinen minulle kuin tyhmälle, kun kerroin tänä aamuna tapauksesta lapsille. Nii, mitä ihmeellistä siinä on, jos nyt virtuaalieläin saakin vauvan? Duh!

 

On se ihmeellistä. Kun minä olin seitsemän, pyöritin vain apinanpoikasta ympäri rataa pelastamassa iskää häkistä sata kertaa peräkkäin. Toista se on tänä päivänä. Jos iskä pelastuu, ei sitä tarvii enää uudestaan vapauttaa! Life goes on. Virtuaalisestikin.