Minun ja mieheni tarina on tavallaan sellainen fairytale come true.

 

Olin 14 kun tapasimme, mieheni parikymppinen "armeijapoika". Ihastuin oikopäätä siihen ujoon ja hiljaiseen mutta niin hyvännäköiseen miehenalkuun harmaissa. Otin saman tien missiokseni tutustua häneen paremmin, saada hänet juttelemaan. Pyrkimykseni oli tervetullut ja myöhemmin hän kertoikin ihastuneensa varsin heti minuun, eloisaan ja puheliaaseen, hänen täydelliseen vastakohtaansa.

 

Meillä oli kuitenkin iso ikäero ja jos ei se ollut vielä tarpeeksi, toi kapuloita rattaisiimme myös se, että nuorisotoiminnassa, jossa olimme molemmat mukana, minä olin niitä "nuoria" ja mieheni oli yksi ohjaajista. Relationship born to fail?

 

Mutta minkäs sitä tunteilleen mahtaa? Olin aivan varma, ettei joku parikymppinen oikeasti vilkaisekaan sellaista teiniä kuin minä. Yritin tukahduttaa tunteeni, mutta eihän se onnistunut. Onneksi. Ja onneksi olin väärässä myös oletuksessani. Joten pari vuotta siinä hujahti meidän kiertäessä toisiamme kuin kissa kuumaa puuroa. Aina oli essut mukana, kuljimme paljon nelistään, minä ja paras kaverini sekä mies ja hänen paras kaverinsa.

 

Olin kuudentoista, kun aloimme viimein seurustella. Alusta saakka kumpikin tiesimme – ja jopa siitä puhuimme – että ihan tosissamme ollaan. Kihloihin menimme silleen virallisesti vasta täyttäessäni 18, mutta tavallaan se oli enää ilmoitus muulle maailmalle. Vuotta myöhemmin oli häät, ollessani vain 19 vanha. Aivan lapsi vielä. Mutta niin valmis naimisiin, kuin nyt ihminen ikinä on.

 

Siitä on aikaa kohta 13 vuotta. Siitä kun aloimme seurustella, on aikaa 15 vuotta. Siitä kun tapasimme, on aikaa 17 vuotta. Muistan ensimmäiset avioliittovuodet, kun elimme täyttä symbioosivaihetta. Jokainen yö erossa oli täyttä tuskaa. Aina oli toista ikävä – mekin tehtiin töitä varsin ahkerina ja minä opiskelinkin samalla (tai toisinpäin 😉 ). Ymmärrän niin hyvin siskoni tuskan tällä hetkellä!

 

Vaikka suhteemme on jo kohtalaisen vanha ja siitä on jo tuota jälkikasvuakin siunaantunut, olemme yhä rakastuneita. Jos mies on poissa yötä, sänky tuntuu kovin tyhjältä ja sydänalassa tuntuu sellainen terveellinen ikävä, josta tietää että yhä rakastaa. Ei se ikävä enää raasta, mutta se on. Ja yhä saatamme get caught in the moment, jossain sopivassa tai sopimattomassa hetkessä, yhden vaivaisen kosketuksen ansiosta. Toistaiseksi ei olla (varsinaisesti) jääty rysän päältä kiinni kertaakaan 😉

 

Olkoon siis arki sinänsä mitä on, raadollista ja kaikkee, minä uskon yhä, että eräänä päivänä (toivottavasti hyvin pitkän ajan päästä) voin todella sanoa, että we lived happily ever after. Aika kultaa ne ruusunpiikit, jotka jalkoihin tässä arjen tanssissa tulee. Kokonaisuus jää vahvasti plussan puolelle. On vahvasti plussan puolella koko ajan 🙂