Se on sitten vuosi vaihtunut. Ja aika perinteisin menoin. Tai mikä nyt on perinteistä. Jos mietin lapsuuteni vuodenvaihteita ja vertaan siihen, miten sitä nykyisin juhlistamme, on niissä eroakin. Kauas ne kuitenkin juontavat jo nämä meidänkin perinteet. Jonnekin viidentoista vuoden taa. Ohhoh!

 

Kun minä olin lapsi, vietimme uutta vuotta aina erään ystäväperheemme kanssa. Söimme kaikkea hyvää, leikimme ja pelasimme aikuisten jutellessa ja pelaillessa myös. Tinaa taidettiin valaa, mutta raketeista nähtiin vain vilaus. Ei siis lähdetty minnekään ulos niitä katsomaan, saati että olisi omia paukuteltu.

 

Ilotulitteiden ihmeelliseen maailmaan tutustuinkin oikeastaan vasta mieheni myötä, seurusteluaikanamme. Alkuun lähinnä pelkäsin niitä. Vieläkin tunnen tervettä kunnioitusta niitä kohtaan, kun niitä itse ammutaan – annankin miehen hoitaa sen puolen ja katselen lasten kanssa turvallisen välimatkan päästä.

 

Tänä uutena vuotena meillä oli kylässä eräs ystäväperhe. Syötiin kaikkea hyvää ja lapset leikkivät ja pelasivat ja me aikuiset juttelimme. Mutta joskus kahdeksan maissa lähdimme koko jengi ulos koulun kentälle ampumaan raketteja. Miehet löysivät yhteisen harrastuksen rakettien ampumiessta. Sääli että se on varsin kausiluontoinen harrastus 😀 Lapset hihkuivat raketteja ja paikalliset poliisitkin käväisivät ihastelemassa ilotulitustamme 😀

 

Kymmeneksi ajoimme Heurekaan. Siellä on mukavasti ajateltu lapsia ja perheitä ja siellä järjestettiin jo toisena vuonna Se Suuri Ilotulitus jo kymmeneltä illalla, jotta lapsetkin jaksavat valvoa ja näkevät sen komean ilotulituksen. Tänä vuonna ei meidänkään lapset pidelleet korviaan vaan ihastelivat komeita raketteja 🙂 Ja tosikoinen totesi paukkeesta, että nyt taivas meni rikki.

 

Se varsinainen vuodenvaihde täällä meni sangen rauhalliesti tyttöjen nukkuessa ja meidän katsellessa x-fileseja. Nyt soi taustalla uudenvuoden konsertti, se perinteinen. Kohta kai valetaan lasten kanssa ne tinatkin, kun niitä ei yöllä ehditty… Heh.