Juu en minä. Kun tuo tosikoinen. Ihanaa jeejee joulufiilis on huipussaan.

 

No joo, jos totta puhutaan, on suurin osa päivää ollut ihan kiva. Minulla oli vapaapäivä, mutta lapset olivat aamupäivän hoidossa sillä välin, kun minä kävin hoitamassa joulun ruokakaupat.

 

Kun tultiin kotiin, alkoi joulunvalmistelu ihan tosissaan ja lapset oli aivan ihanasti omissa touhuissaan, toinen huoneessaan, toinen omalla pihalla. Kinkku meni uuniin ja lohi jääkaappiin graavautumaan. Välipalan jälkeen sain paketoitua viimeiset joululahjat tyttöjen puuhastellessa huoneissaan. Ja hekin taisivat kumpikin laittaa yhden joululahjan pakettiin – kenelle, se on vielä ylläri!

 

Mutta sitten se alkoi. Ensin potkiminen kun luettiin akkaria. Sitten raivoaminen, kun piti käydä vessassa ja pukea ulkovaatteet. Kuusenhakukävely meni ihan hienosti ja saatiin meille oikein komea kuusikin. Koristelukin sujui mukavasti ja nyt meillä on kaunis kuusi 🙂

 

Mutta sitten taas. Iltapala, hmm. Muroja piti saada lisää, mutta sitten niihin ei kosketakaan. Iltapesulle ei silti haluta mennä. Ei ei ei ei saa riisua! En riisu itsekään! En mene pesulle! Ei EI EIIII! Ei isi! Äitiiii! Äitiiii! Äitiii! Ja piiloon pöydän alle. Ja ihan sama kuka vie pesulle, huutoa, karjuntaa, rääkymistä. Hetken paussi ja sitten uusi aihe. Haluun ksylitolii (pastillin)! Ei hampaiden pesua! Ei pissalle! EI EI EIII! Isi pois! Et saa pukea pyjamaa! Eiii! Mee poiiiis! Ei iltarukousta! Ei piipilaulua! Et laula isi! Mä haluun iltasadun! Ihan lyhyt! Eiii! Mä haluun kertomuksen! Ei sitä kertomusta! Isi kyllästyy ja lähtee pois huoneesta. Huutoa rääkyä parkunaa. Hetken hiljaisuus. Äitiii! Äitiii! Mä haluun yskänlääkettä! Mä haluun särkylääkettä! Mun kurkkuun sattuu. Äitiii! Laula mulle piipilaulu!

 

Joku päivä vielä soitan sinne perheneuvolaan. Kyllähän minä tiedän, että nelivuotiailla on hurja uhmavaihe. Pienoismurrosiäksi sitä(kin) kutsutaan. Muistelen myös, että juuri tähän ikään kuuluu ne omnipotenssikuvitelmat, harha siitä, että koko maailman pitäisi pyöriä lapsen mielen mukaan, että lapsi osaa ja voi mitä vain ja on koko maailman hallitsija.

 

Mutta alkaa jo väsyttää. Ja tämä alkaa jo tuntua epänormaalilta. Että joka ikisestä asiasta pitää huutaa. Että joka ikisestä rutiinista pitää huutaa. Joka päivä. Toistuvasti samoista asioista. Asioista, jotka tehdään joka tapauksessa. Ja kun tätä huutamista on jatkunut. Ja jatkunut. Ja jatkunut. Puolisentoista vuotta kohta. Pienin (parin viikon…) seesteisempien aikojen jaksottamana, mutta yhtä kaikki. Pitkään.

 

Eikä siitä taukoa saa jouluksikaan. Luultavasti päin vastoin, kaiken jännittämisen myötä. 

 

Elämä on.