Ennenvanhaan, kun lukutaito ei ollut kaikkien oikeus edes länsimaissa, eikä kirjojakaan tuotettu ihan sillä tavoin kuin nykyään, oli perheillä tapana kokoontua iltaisin yhteen kuuntelemaan mummon tai vaarin tarinointia. Tarinanointi oli ajanvietettä takkatulen tai päreen äärellä. Tarinointi oli tapa välittää tietoa ja kokemuksia jälkipolville. Ja sitä se voi olla vieläkin.

 

Nykyisin tarinankertojiksi mielletään yleensä ne, jotka saavat aikaiseksi suorastaan julkaistavaa proosaa. Ja taitaviksi tarinankertojiksi ne, joiden proosasta tulee bestselling-tavaraa. Tarinankerronta on kuitenkin oikeasti kenen tahansa oikeus. Luin jostakin kerran, että se vanhan ajan tarinankerrontaperinne elää yhä, joissakin perheissä ja suvuissa toisia voimakkaammin.

 

Havaitsin silloin, että minä olen sellaista tarinankertojasukua. Isoisäni ja isoäitini ovat (tai siis isoisä oli, isoäiti yhä on) tarinankertojia. Asioita ei ilmaista ykskantaan yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla, vaan jokaisesta asiasta tulee tarina. Kun he kertovat tapahtumista ennen meitä – tai millon vaan – se on tai oli tarina. Monesti kuulin saman tarinan uudestaan ja uudestaan, osasin ne jo ulkoa. Mutta tarinaa ei keskeytetä 😉

 

Minäkin olen tarinankertoja. Kun kerron jotakin, en vain osaa mennä suoraan asiaan, vaan aloitan "alusta". Asia saa taustan ja väriä, lihaa luiden ympärille. Siitä tulee tarina. Tavallisessa elämässä ihmisillä ei tunnu enää olevan aikaa tarinoille. Odotetaan tehokkuutta, pitää mennä suoraan ytimeen. Myönnän, kyllä sitä minäkin joskus kaipaan tarinoinnin sijaan…

 

Tarina on oikeastaan tehokas tiedon välittämisen väline. Kun asia sanotaan, plain and simple, jätetään kuulijan harteille sen yhdistäminen johonkin vanhaan, joka mahdollistaa muistijäljen syntymisen. Kun asialle annetaan konteksti ja "ylimääräistä informaatiota", siitä tehdään tarina, on tarttumapinta paljon suurempi ja muistijäljen syntyminen todennäköisempää.

 

Minä kirjoitan mielelläni. Minä puhun mielelläni. Minä kerron tarinoita mielelläni. En minä sillä tavalla tyhjästä keksi satuja, niin kuin toiset keksivät lapsille satuja. Minun tarinoillani on aina jokin lähtökohta. Ne liittyvät elämään, oikeisiin tilanteisiin. Se on niiden koko funktio. Selittää olevaa. Muistaa ja muistuttaa olevasta. Olen tarinankertoja tarinankertojasuvusta. Jatkumon luoja.

 

Ja mikäli merkit paikkansa pitävät, perinne jatkuu seuraavaankin sukupolveen 🙂 Esikoisesta ainakin päiväkodissa (novellejani lukeneet) hoitajat sanovat, että tyttö on taitava tarinankertoja, äitiinsä tullut 🙂