…kuten esikoiseni sanoisi.

 

Maanantain vastaisena yönä menin nukkumaan vasta lähempänä yhtä. Nukuin kuin uppotukki. En edes herännyt (kuten yleensä) siihen, että nuorimmaiseni kömpi jossain vaiheessa yötä viereen. Näin unta, että paiailin jonkun selkää ja painoin poskeni jonkun päätä vasten (en kyllä enää muista, kenen siinä unessani…), kunnes lopulta tajusin, ettei se ollutkaan unta vaan vieressäni tuhisi oma pienoiseni. Aamulla heräsin herätyskelloonikin vain vaivoin, miehen kelloa en ollut edes kuullut (vaikka yleensä siihen herään).

 

Nukuin siis sen yön hyvin. Ja tiistain vastaisen yön samoin, mutta sekin jäi lyhyeksi, sillä olin nukkumassa vasta vähän ennen puolta yötä. Joten hyvistä yöunista huolimatta olin eilen aivan kamalan poikki. Päätin siis mennä ajoissa nukkumaan. Ja kuinkas siinä sitten kävikään?

 

Varttia vaille yhdeksän olin jo pessyt hampaani ja ajattelin hetken kirjoitella päiväkirjaani (sitä paperista ja henkilökohtaista) ennen kuin alan nukkua. Yhdeksän pintaan sammutin valot ja yritin nukahtaa. Ja yritin nukahtaa. Ja yritin… niin, nukahtaa. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Laitoin "unilääkkeeni" silmilleni, eli sellaisen silmälapun, tiedättehän, jollaisia markkinoidaan lähinnä lentokoneessa nukkumista varten. Se silmilläni nukahdan melkeinpä aina, jos en muuten meinaa unta saada.

 

Ja vaivuinhan minä uneen. Nukuinkin kai jonkin aikaa ihan hyvin, sillä en havahtunut siihenkään, kun mies tuli nukkumaan myös. Jossain vaiheessa yötä heräsin kuitenkin siihen, että lappu alkoi jo ahdistaa ja otin sen pois. Jatkoin kyllä uniani, mutta hyvin hyvin levottomasti. Näin unta windows95:stä ja peleistä ja whatnot – niin, asennettuani illalla kolmannen vai neljännen kerran sen päiväkotiin menevän koneen uusiksi ja vihdoin hyvällä menestyksellä. 95 siihen siis lopulta tuli ja nyt toimii hienosti.

 

Puoli neljän aikaan heräsin levottomasta unestani esikoisen itkuiseen huhuiluun; oli nähnyt pahaa unta. Menin lohduttamaan häntä, siinä meni tovi. Ja kun palasin sänkyyni, arvatkaapa mitä – en saanutkaan unta. Pyörin ja hyörin enkä löytänyt mukavaa asentoa, edes lappu silmillä. Kävin välillä juomassakin jotain ja jatkoin pyörimistä. Viimeisen kerran vilkaisin kelloa melkein puoli viideltä. Sitten viimein nukahdin.

 

Jotain hyvin outoa unta näin vielä sen viimeisenkin unipätkän, joulusta ja sikareita polttavista miehistä ja uimisesta ja kaikenlaisesta kummallisesta. Ja kellon soidessa varttia vaille seitsemän olin umpisikeässä unessa. Olisin nukkunut vielä monta tuntia ihan ongelmitta. Ei reiluu! Joten tässä sitä ollaan, YHÄ väsyneenä.

 

[Tsekkasin muuten eilen netistä, styrox ei ole myrkyllistä, vaikka minulle aina niin lapsena sanottiin. Voin siis olla rauhassa, vaikka tiedänkin – neiti itse vahvisti asian – tyttäreni pureksivan styroxia hoidossa.]