Me ollaan aika keskivertoperhe. Elämäntapa, työ, koti, perhe – kaikki aika keskivertosuomalaista. Jopa fyysisesti olemme sitä. Viikko sitten esikoisen neuvolassa tätsä kommentoi meitä vanhempiakin aika pitkiksi, tyttären pituuskäyrää pohdiskellessamme. Olin siitä hiukan hämmentynyt, sillä olen aina luullut olevani varsin keskimittainen.

 

Ainakin kaikin tavoin tavallisimman kokoinen. Aleissa minun vaatekokoni on aina loppu. Kaikkea löytyy heti siitä isompaan ja pienempään suuntaan, mutta minun kokoni on aina loppu. Sama koskee kengännumeroani. Ja mieheni vaatekokoa ja kengännumeroa. Mieheni on varsin hoikka ja noh, ehkä sitten pitkä, mutta ei mikään isokokoinen suuntaan tai toiseen.

 

Niin tai näin, tänään sain muistutuksen siitä, miltä me vanhemmat näytämme lasten silmissä. Esikoinen kömpi sänkyyn viereeni (mieheni on mökillä) herättyään aamulla kahdeksan aikaan. Minä olin vielä erittäin unenpöpperössä ja yritin pysyä siellä myös 😉 Tiesin lasten painuvan kohta leikkimään, jolloin saisin vielä jatkaa edes koiranunta. En siis halunnut liiaksi herätä. Sitä paitsi, olin keskellä mitä jännittävintä unta!

 

Tytär loikoi siinä vieressä täysin hereillä ja kertoi minulle untaan. Ynisin vastauksia tajuamatta oikeastaan ollenkaan, mitä hän sanoi. Yksi kohta kuitenkin tarttui mieleeni. Jossain vaiheessa esikoisen unessa jotain teki joku hyvin iso jokin (ihminen? eläin? ei mitään havaintoa…), mutta painokkaasti esikoinen selvitti, miten se oli tooosi iso, vielä isompi kuin isi. Jätti-isi, heh, mietin unisena, enkä rekisteröinyt tytön kerronnasta enempää.