Aurinko näyttäytyi taas tänään. Pitkään se onkin pysytellyt pilviverhon takana – ja hävisi sinne jälleen iltapäivällä. Hetken ehdin kuitenkin nautiskella sen yhä lämpöisistä säteistä kasvoillani. Se sai minut siristelemään häikäistessään silmiäni. En kuitenkaan halunnut peittää silmiäni aurinkolaseilla käydessäni esimieheni kanssa kehityskeskustelua.

 

Kehityskeskustelussa minut häikäisi myös esimieheni. Tai itse asiassa kylläkin esinaiseni 😉 Minulla on pomo, joka osaa antaa palautetta. Siis todella. Rakentavaa ja kannustavaa palautetta. Minulla on pomo, joka arvostaa minua ja taitojani ja kertoo sen minullekin. Minulla on työpaikka, jossa työntekijöitä yleensäkin arvostetaan ja kannustetaan. Minulla on työpaikka, jossa saan toteuttaa itseäni. Pidän työstäni. Se on parhaimmillaan hyvin monipuolista ja haastavaa.

 

Nykyisessä työpaikassani en ole missään vaiheessa ollut tyytymätön. Alkuun olin epävarma asemastani ja olostani. Mutta en tyytymätön. Ja tänään tajusin (jälleen, ei se ensimmäinen kerta ollut) kuinka hyvin tuolla viihdyn.

 

Pienten lasten äitinä elämä työn ja perheen välillä on ainaista tasapainottelua. Arki puskee niskaan pahasti. Tänään tajusin (jälleen, ei se ensimmäinen kerta ollut) kuitenkin myös sen, miten onnellinen oikeasti elämässäni olen. Rakastan miestäni todella, hän minua. Vaikka vuosia on takana jo niinkin paljon kuin on. Edessä vielä moninkertainen määrä, toivon 🙂 Ja lapsiani rakastan tietysti.

 

Voisiko siis enää paremmin olla? Elämä on mallillaan joka suunnalla. Ei kai ihme, että tanssittaa ja laulattaa milloin missäkin. Se on kai onnellisen ihmisen merkki. Voida olla huoleton ja vapaa olemisessaan. Ei siis tänä vuonna mikään paha ensimmäinen syyspäivä. Aika sokerinen oikeastaan. But bare me, talvi tuo synkempiäkin päiviä tullessaan.