Puolisentoista vuotta sitten sain työpaikalta kannettavan koneen. Ja nettiyhteyden kotiin firman laskuun. Ja etätyömahdollisuuden – aina kun se työtehtävien puitteissa on mahdollista. Sain luvan kantaa työni kotiin, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.

 

Työni on aina ollut sitä lajia, joka joka tapauksessa kulkee mukaan kotiin päässäni ja kiertää kotini kautta fyysisestikin, asiakkaalle menevän materiaalin muodossa. Työni on aina ollut liikkuvaa, toimistossa en ole välttämättä käynyt kuin silloin tällöin kääntymässä kiireaikoina.

 

Ajalla ennen läppäriä ja vpn-yhteyttä jouduin pahimpina kiireaikoina todellakin tekemään iltakoukkauksia toimistolle lukemaan sähköpostejani, hoitamaan asioita ja kierrättämään tavaraa. Olin helpottunut läppäristä ja vpn-yhteydestä, jotka mahdollistivat edes sen sähköpostin lukemisen verkossa hoidettavien asioiden tekemisen kotoa käsin. Tosin materiaalit joudun kyllä yhä hakemaan toimistolta. Kuten tänäänkin ihan eri ravaamisella, vaikka vasta eilen siellä olin. Se paljon puhuttu muisti tuolla pääkopassani petti minut jälleen. Duh.

 

Mutta mutta. Tässä sitä istutaan, työkoneen ääressä, vpn-yhteys päällä, sähköpostiviesti auki ja mietin pitäisikö sille tehdä jotain vai ei. Todennäköisesti ei, ehdin kait perjantainakin, ihan "virka-aikana".

 

Työn ja vapaa-ajan raja on niin kovin häilyvä nykyisin. Se on hyvä ja huono. Työni ei ole sidottu yhteen paikkaan ja aikaan ja nautin sen suomasta relatiivisesta vapaudesta. Varjopuoli on, että työ on tavallaan aina läsnä. Vaikkei olisi mitenkään pakko. Jollain tasolla lohdullista on, että liki aina kun olen itse työpaikan verkossa online, on siellä muitakin. Toisaalta, on se vähän huolestuttavaakin. Eikö me todellakaan osata olla tekemättä töitä edes keskellä yötä?

 

Ilmeisesti ei. En olisi ikinä uskonut, mutta minussakin on työnarkomaanin vikaa. Minkä teet, tee kunnolla – äitini opetus. Vaikka eipä hän tainnut ihan tätä tarkoittaa 😉 *Shrug*