Sitä tulee aina lapsille hoettua, että laittakaa se volyymi pienemmälle, kyllä te sen musiikin kuulette pienemmälläkin – kun minäkin kuulen sen huoneiston toiseen päähän asti. Ja sitten sitä pyörittelee päätään, että on se kumma kun sen musiikin pitää aina olla niin kovalla (ja lapset on kuitenkin vielä alle kouluikäisiä, joten ei se edes ihan silleen pauhaa kuin teineillä konsaan).

 

Lähempi tarkastelu omiin musiikinkuuntelutottumuksiin paljastaa kuitenkin sen tosiasian, että patahan se taas kattilaa soimaa. Niinä harvoina hetkinä kun nykyisin enää on kotona rauha kuunnella omaa musiikkia (siis ilman, että kahdesta lasten huoneesta alkaa saman tien kantautua kakofonisesti muuta musiikkia), laitan sen kyllä kovalle. Kotityöt sujuvat niin paljon sutjakkaammin pop-biitin tahdissa.

 

Mutta auto se vasta oiva paikka on. Suljettu tila, jossa voi upota musiikkiin kokonaan. Haluan sen lävistävän joka soluni. Haluan tuntea sydämeni tahdistuvan uudelleen basson ja rumpujen tahtiin. Ei siis mitään balladeja autossa. Niin kauniita kuin ne ovatkin, ne eivät ole ajomusaa. Autossa pitää kuunnella kunnon rockia ja ajaa lujaa. Mieluiten siis moottoritiellä. On ikävä Saksan baanoja.

 

Harvoin pidän missään päällä taustamusaa. Jos kuuntelen, kuuntelen kunnolla, tai sitten en kuuntele ollenkaan. Kun kuuntelen, kuuntelen joka solullani, en vain korvillani. Ja laulan mukana, osasinpa sanat tai en 😉 Ja liikun rytmin mukana, paikasta riippumatta. Joku kerta joku vielä raahaa minut ruokakaupasta suljetulle osastolle. Hullu nainen, tanssii ja laulaa keskellä Prismaa. Heh.