Läppäri-ressukkani. Viimeisen viikon aikana olen rääkännyt sitä (virtual pc) asennuksella asennuksen perään. Ensin se cms kaikkineen (eikä kaikki komponentit ole vieläkään siellä paikallaan) ja tänään se tosikoetus, kun se sai sisäänsä sharepoint-palvelimen. Kiltisti se sen nielaisi ja pyörittääkin nätisti, vaikkei kaikkia muisti- ja tehovaatimuksia aivan täytäkään.

 

Ja sai tämä koneeni tänään vähän muistiakin lisää sisuksiinsa. Ei siis tosiaan riittävästi, sittenkään, mutta sai sentään. Kumpa vielä voisin sanoa samaa omasta päästäni. Siis että saisin muistia lisää. Pääni resurssit ovat välillä pahasti riittämättömät. Ei olisi pahitteeksi saada vähän tehokkaampi prosessori, vähän lisää ramia ja isompi kiintolevy.

 

Aivojen kiintolevytilan alikapasiteetin huomaa parhaiten muistini tarpeena priorisoida asioita ja muistuttaa minua tärkeimmistä asioista säännöllisin väliajoin, kuin peläten, että ne muuten uppoavat siihen muistettavaan massaan ja unohtuvat.  Prioriteettilistan kärjessä keikkuvat luonnollisesti työasiat. Ja ne sitten kummittelevat välillä aivan väärissäkin paikoissa. Sen sijaan kotoiset, arkiset asiat ja triviaalimmat työjututkin tuppaavat unohtumaan ah niin helposti. Etenkin jos olen tuudittautunut johonkin rutiiniin turvalliseen kehtoon ja vasta viime hetkellä tajuan, ettei homma nyt ihan niin menekään.

 

Sen sijaan lisää prosessoritehoa ja ramia tarvitsisin juuri nyt samaan kuin tämä masiinanikin. Nimittäin tuon sharepointin pyörittäminen päässäni vie lähes yhtä paljon tehoja kuin koneellakin ja VIHAAN OLLA PIHALLA! Mutta se on niin erilainen kuin ennen että tuijotan sitä silmät lautasen kokoisina ja yritän sisäistää täysin uudenlaisen rakenteen jotenkin.

 

Tunnen siis suurta sympatiaa konettani kohtaan, kun se yrittää toteuttaa toiveeni yhden toisensa perään, tehot alakantissa. Sama juttu tällä puolella ruutua, kaveri, älä välitä! Koneen voi kuitenkin aina vaihtaa tehokkaampaan, jos ei se selviä tästä tehtävästään. Mutta minä olen jumissa saman pään kanssa. Tough luck.