Kahvi on kumma juttu tässä meidän yhteiskunnassa. Kaikki juo kahvia, paitsi ne jotka ei todelLAkaan juo sitä. Ennen vanhaan kaikilla oli tapana sanoa: "eihän se hyvää ole, mutta juon sitä seuran vuoksi/kun ei kahvitauolla ole muutakaan tekemistä" (monta kuppia päivässä). Silloin uskoin heitä, koska en itse todelLAkaan pitänyt kahvista, yök.

 

Toista se on nykyisin. On suorastaan trendikästä juoda kahvia. Etenkin erilaisia latteja ja cappucinoja ja muita. Eikä enää kahvinjuojat yritä vähätellä sen makua ja sen tuottamaa mielihyvää. Tai sen aiheuttamaa addiktiotakaan.

 

Pari vuotta sitten en siis juonut kahvia laisinkaan. Joskus ennen muinoin pakon edessä saatoin doupata itseäni kahvilla. Join sen mustana. Kokeilin sokerin kanssa, liian makeaa. Kokeilin kerman kanssa, liian kermaista. Kokeilin maidon kanssa, liian kitkerää (jälkikäteen todettakoon, että maitoa oli vain liian vähän!). Mustana se sentään maistui kahvilta, vaikkakin se OLI pahaa. Minusta.

 

Sitten kokeilin vahingossa frappea, vaahdotettua jäälattea makusiirapilla. Yum! Jäin heti koukkuun. Sitten siirryin ihan vaan jäälatteen makusiirapilla. Sitten palasin töihin, olin aamuisin väsynyt ja tarvitsin kahvia. Kokeilin paljolla maidolla ja heti nappas. Maku oli vähän eri kuin espressopohjaisessa lattessa ja kaipasin sitä jonkin aikaa, mutta nyt olen tottunut. Ja tummapaahtoinen espresso ei oikeastaan enää maistukaan juurikaan.

 

On uskomatonta, miten olen mennyt nollasta sataan kahvin kanssa parissa vuodessa. Miten nautinkaan aamun ensimmäisestä kahvisuullisesta. Silmät kiinni, mausta nautiskellen. Huokaisen, aah. Tänä aamuna en sitten ollutkaan yksin siemaisemassa ensimmäistä hörppyä, vaan paikallisella huoltamolla – ja tajusin silmät avatessani, että nautintoani tuijotti tiiviisti tusina työmiestä. Eh, tuota, mental slap, ja häivyin. Ensi kerralla muistan odottaa autoon asti!