Category: Vain elämää, ei sen enempää

Espoo on salaliitto

Marilka

Tämän päivän piti mennä ihan toisin. Minun piti käväistä aamulla lääkärissä ja tehdä sitten ihan normaali kotityöpäivä. Päädyinkin Espooseen.

Kaikki oli aamusella ihan hyvin, niin hyvin kuin nyt kahdeksan aikaan aamulla mikään minulla on. Vieressäni oli mukillinen latte macchiatoa (tai mitä siitä nyt oli jäljellä) ja lueskelin Facebookista mitä nyt kaikkea, kuten yleensäkin siihen aikaan aamusta arkisin. Viikonloppuisinhan vielä nukun autuaasti noilla kellonlyömillä.

Vähän ennen puolta yhdeksää nousin, käväisin pikaisesti suihkussa ja vedin verkkarit jalkaan, teepaidan päälle ja lähdin terveyskeskukseen, missä minulla oli lääkärintarkastus varattuna. Mies oli eilen illalla sanonut, että iltapäivästä pitäisi viedä auto huoltoon, ja koska hän oli kipeä, jäi homma minulle. Aamulla hän alkoikin epäillä kellonaikaa ja minun ollessani jo melkein lääkärissä soitti, että se aika olikin jo puoli yhdeksältä, mutta jos saisin auton sinne ennen kymmentä, lupasivat hoitaa vielä tänään. Hampaitani kiristellen totesin, että ehtinen.

Lääkärin jälkeen lähdin siis ajamaan kohti Espoon ties mitä perämetsää, missä tämä espanjalaisten mekaanikkojen pitämä edullinen mutta erittäin ammattitaitoinen ja hyvä huolto sijaitsee. Muistelin vanhastaan, että se EI siis ole siinä Finnoontien poikkitiellä, joten jatkoin länäriä eteenpäin pykälän verran. Rampista noustessani totesin kuitenkin, ettei sekään ollut oikea tie. Jotenkin muistelin osoitteeksi Sinikalliota, laitoin sen Googlemapsiin ja käänsin nokan takaisin kohti Helsinkiä.

Epäusko kuitenkin valtasi minut ja soitin miehelle, kysyäkseni, että mikä hitsi sen paikan nimi edes oli, ja mikä osoite. Mies tarkisti osoitteen: Ruukintie 19. Hermostuksissani kuitenkin unohdin koko lailla saman tien tuon numeron ja naputtelin mapsiin Ruukintie 4 kurvatessani Finnoon rampilta ylös palatakseni taas kohti Kirkkonummea. Googlemasps ohjasi minut ylös Kivenlahden liittymästä ja ajelemaan kummalliseen suuntaan liikenneympyrästä, josta tietenkin lähdin väärään suuntaan, tei uukkarin ja löysin oikean suunnan.

Ruukintie 4:n kohdilla ihmettelin, että missä hitossa oikein olen! Paikka ei näyttänyt tutulta (kyllä, olen käynyt siinä huollossa auton kanssa monestikin; en vaan ikinä opi ajamaan sinne!), eikä sen kylttiä näkynyt missään (arvelin, että ehkä olisivat muuttaneet uuteen sijaintiin). Pysähdyin tarkistamaan osoitteen vielä itse, naputin oikean osoitteen mapsiin ja totesin olevani vain 2 minuutin päässä kohteestani.

Viiemein kymmentä vaille kymmenen olin huollon pihassa. Parikymmentä minuuttia myöhemmin kuin jos olisin löytänyt sinne seikkailematta. Jätin auton huoltoon, missä sanoivat, ettei kannata siihen jäädä odottelemaan, mutta jos kahdeltatoista tulisin hakemaan. Pari tuntia. Ei toivoakaan ehtiä kotiin ja takaisin, eikä mitään järkeäkään istua busseissa kahta tuntia. Olin verkkareissa ja ilman työkonettani ja minua vitutti armottomasti. Rutisin miehelle puhelimessa kävellessäni bussipysäkille.

Kuten sanottua, olen ollut siellä ennenkin, joten tiesin bussipysäkin generaalisen suunnan. Löysin dösän, jonka otsassa luki “Ei linjalla”. Sen ovi oli auki, kuski oli sisällä. Työnsin pääni sisään ja kysyin kuskilta: “Hei! Osaisitko kertoa, mistä löydän bussin, joka veisi minut Isoon Omenaan?”. Kuski kääntyi katsomaan minua, näki kyrsiintyneen ilmeeni ja naurahti: “No vaikka tällä, lähdetään 12 minuutin päästä.” Kysyin, saanko tulla jo sisään istumaan ja sain nyökkäyksen vastaukseksi.

Istahdin bussiin, avasin kännykästä Kindlen ja aloin lukea. Bussi lähti aikanaan ja kai ajallaan, kiemurteli pitkin Espoon sokkeloita. Havahduin välillä kirjastani katsomaan, missä olen (ei sillä, että siitä olisi ollut mitään hyötyä sinänsä), ihmisten tullessa ja mennessä ja kiitellessä tervehtiessä kuskia joka käänteessä. Jossain kohti vanha kuski poistui ja uusi tuli tilalle ja tervehti matkustajia. Stadilainen minussa oli ihan että mitvit?! Ampiainen surisi ikkunssa vierelläni.

Lopulta bussi tuli Länsiväylälle ja aloin ymmärtää, missä mennään. Hyppäsin ulos Piispansillan (tutulla, sillä minulla on asiakas siinä Omenan kupeessa) pysäkillä ja nousin Omppuun. Vastaani tuli koululaisia SPR:n nälkäpäivälippaiden kanssa. Kaivoin lompakostani harvinaiset kolikot ja sujautin lippaaseen ja suuntasin Espresso Houseen isolle lattelle (joka poltti ensihörppäyksellä kitalakeni hampaiden takaa) ja bagelille. Tsekkailin vähän sähköposteja ja facebookkia ja luin kirjaani ja tarkistin bussiyhteyden takaisin huollolle.

Tunnin ehdin istua lukemassa Kate Atkinsonin kirjaa A God in Ruins ennen kuin oli aika lähteä bussilla takaisin takametsiin. Vaikka tiesin jääväni pois vasta bussin päättärillä, katselin ihan mielenkiinnosta ikkunasta kirjan lukemisen sijaan. En tunnistanut ensimmäistäkään kohtaa, en muistanut nähneeni mitään samoja paikkoja menomatkalla. For all I know, oltaisiin voitu olla jossain ihan muualla.

Ei sillä sinänsä väliä, sillä lopulta päädyin kuitenkin sinne minne pitikin. Noukin auton huollosta, ajoin suorinta tietä (jonka sentään niin päin tunnen) Länärille ja kohti kotia. Matkalla taisi keskisormi nousta kertaalleen pystyyn jätkille, jotka ensin hännystelivät puskurissa kiinni ja sitten naureskelivat keski-ikäiselle mersua ajavalle naiselle, joka heilutteli heille keskaria. Mielentila: mess with me and I kick your ass.

Selvisin onnellisesti ulos Espoosta ja takaisin Helsinkiin. Vapise kuningas Minos! Meillä on labyrintti nimeltä Espoo!

Mummi revisited

Marilka

Siitä on jo sellaiset kahdeksan vuotta, kun luin mummini – äidinäitini – elämäkerran. Vaikka mummini kirjoitti työkseen niin pitkiä lääketieteellisiä artikkeleita lehtiin kuin tv-näytelmien käsikirjoituksiakin, ei omaelämäkerran kirjoittaminen ollut hänelle mikään helppo tai itsestäänselvä pala, eikä hän halunnut edes tarjota kirjaa kustantamoille, vaikka hänellä niihinkin olisi suhteitakin ollut. Ensimmäinen yritelmä oli kymmenkunta liuskaa tekstiä ja sai äidiltäni ja enoltani tylyn tuomion: “C’moon, kyllä sä parempaankin pystyt!” Lopullisessa pumaskassa on nelisensataa lehteä.

Tämä elämäkerta, jonka kahdesta kopiosta toinen seisoo tuolla minun hyllyssäni, nousi tässä jälleen esiin serkkuni luettua sen “viimeinkin”. Meistä lapsenlapsista siskoni luki sen ensimmäisenä ja patisti ja patisti minua lukemaan, kunnes lopulta kirjaan tartuin. Olemme kaikki olleet vuoronperään lumoutuneita mummin elämäntarinasta, sukujuurtemme selvittelystä ja mummin valtaisan mielenkiintoisesta persoonasta. Kirja on kiehtovaa ajankuvaa, uskomattomia tarinoita ja humoristista kerrontaa.

Tuolloin kahdeksan vuotta sitten kirjoitin kirjasta postauksen Vuosisadan takaa. Nyt serkkuni kirjoitti englanniksi vähän pitemmän henkilökuvan mummista omaan blogiinsa: A Tribute to My Grandmother, A Survivor of War, and a Pioneer Science Communicator, 1950-1980. Tuota tekstiä varten serkku pyysi minua kuvaamaan hänelle muutaman kuvan kirjasta. Identtiset kappaleet eivät ihan identtisiä olleetkaan, sillä nähtävästi vain minun kappaleessani on kuvat paikallaan. Niinpä avasin kirjan pitkästä aikaa.

Meitä serkuksia yhdistää ikäeroista huolimatta se, ettei me kukaan oikein opittu tuntemaan mummia. Minä olin yhdentoista hänen kuollessaan, siskoni ja vanhin serkkuni vasta kuuden. Koko minun elinaikani mummi kamppaili imusolmukesyöpää vastaan, minkä vuoksi hän oli etenkin viimeiset vuotensa enimmäkseen aika huonossa kunnossa, paitsi kun oli vielä huonommassa.

Vasemmalla äidinäidinäiti Matilda, keskellä äidinäiti Aira, oikealla äiti Marketta ja minä

Minusta on aivan huikean mielenkiintoista ja mahtavaa, miten hienoista ihmisistä polveudun, miten mielenkiintoisista perheistä ja juurista tulen. Istun täällä isäni vanhempien rakentamassa kodissa, modernissa olohuoneessani, Ikean huonekalujen keskellä naama kohti tauluteeveetä, mutta kun käännän pääni, onkin edessäni isoäitini suunnittelema kirjastonurkkaus, jonka hyllyiltä löytyy mm. tuo mummini (painamaton) elämäkerta, isoäitini (painamattomat) muistelmat ja luontokirja, isoisoisiltäni perittyjä kirjoja, isovanhemmiltani perittyjä wanhoja Waltareita ja muuta historian siipien havinaa tuoreempien opusteni rinnalla.

Muuten, rakastan vanhojen nahkakantisten kirjojen tuoksua!

Lukeneisuus, lukeminen ja kirjoittaminen, kirjallinen lahjakkuus, kulkee suvussani monessa haarassa osin jo satojen vuosien päähän, kun 1600-luvulla Viipurissa satulaesepän poika Jacob Sigfridsson Ursinus pääsi yliopistoon ja nousi suorastaan logiikan ja fysiikan apulaisprofessoriksi. Meillä ei ole koskaan tarvinnut hävetä lukuintoaan, kuten joissain kodeissa. Niin lukemiseen kuin kirjoittamiseenkin on aina kannustettu ja uusia sukupolvia yhä kannustetaan.

Jos käärisin itseni pumpuliin

Marilka

Työpäivä oli puolessa välissä, kun kaivoin repustani sakset ja kävelin niiden kanssa naistenhuoneeseen. Lukitsin oven perässäni, riisuin ensimmäistä kertaa päälläni olleen mekkoni ja aloin nipsiä mekon niskasta merkkiä pois. Ei riitä, että leikkaa irti lapun. Sen jälkeen pitää vielä nyrsiä kaikki jäljelle jääneet reunat ja toivoa, ettei samalla ripsi saumaa rikki. Miksi niiden lappujen reunojen pitää olla kovaa muovilankaa, joka pistelee ihoa?

Oikeastaan sana “erityisherkkä” ärsyttää. Se on niin hip ja pop ja trendikästä. Herkkyyttä pidettiin ennen vanhaan heikkoutena. Nyt siitä yritetään leipoa vahvuutta. On hienoa uskaltaa sanoa olevansa erityisherkkä, tässä maailmassa, jossa kovat arvot vallitsevat. On toki hyvä, että siitä puhutaan. On hyvä, että puhutaan asioista ja tehdään niitä ymmärretyiksi ja hyväksytyiksi. Vähän niinkuin seksuaalivähemmistöjenkin oikeudet. Kun niitä on, ei niistä enää tarvitse pitää meteliä.

Pidinpä termistä tai en, olen ollut erityisherkkä kauan ennen kuin koko termiä oli olemassa. Kauan ennen kuin kukaan siitä puhui. Erityisherkkyys on terminä neutraalimpi kuin yliherkkyys, vaikka teknisesti ottaen se on nimenomaan yliherkkyyttä. Sitä, että pienetkin asiat ärsyttävät. Ihoa, nenää, korvia, tajuntaa. Kosketukset, äänet, hajut, sanat.

Lapsena äiti puki minulle haalarin alle villapuvun ettei tule kylmä. Vihasin villapukua, koska se kutitti. Kutitti, vaikka alla oli pitkähihaista ja -lahkeista. Isoäiti kutoi minulle villapuseroita ja urheasti niitä käytin – olihan villaan lapsesta saakka totutettu – kutinasta huolimatta. Omat lapseni puin fleeceen, sillä luonnollisesti ajattelin villan kutittavan heitäkin. Saatoin olla oikeassakin. En ole fleecen tulon jälkeen villaan koskenutkaan. Villasukkia lukuunottamatta; jostain syystä jaloissa villa ei kutita.

Viikonloppuna Ikeassa oli synttärit. Siitäkin huolimatta (joskin myös asiasta etukäteen tietämättöminä) käytiin siellä molempina päivinä, sillä tarvittiin asioita. Väkeä oli aivan hirveästi ja normaalihälyn lisäksi siellä oli DJ musiikkimasiinansa kanssa. Päätä alkoi välittömästi särkeä. Eikä asiaa helpottanut kynttiläosasto, jonka esanssinen hajukakofonia tavoittaa vähän kauempaakin, kun yrittää kävellä ohi itsepalveluvaraston puolelle.

Ei kaikki erityisherkätkään ole samalla tavalla yliherkkiä. Minäkään en ole ollut koko elämääni yhtä yliherkkä. Toisen raskauden aikana alkoi hajusteyliherkkyys. Akustikusneurinoomaleikkauksen aiheuttaman toispuoleiskuurouden myötä ääniyliherkkyys on pahentunut. Etenkin hälinäyliherkkyys. Silmäni ovat aina olleet valoherkät, ihoni aina ärsytysherkkä. Toisen ihmisen kosketus ei silti tunnu pahalta. Kyljessäni on kohta, joka stimuloituu pienestäkin kosketuksesta ja sen jälkeen riittää, että vaikkapa toisen käsi on parin sentin päässä. Se kosketus tuntuu jo niin voimakkaalta, että se sattuu.

Olen myös introvertti. Kaikki introvertit eivät ole erityisherkkiä, eikä varmaan kaikki erityisherkät ole introverttejä. Tai ehkä ovatkin, en tiedä. Toimistopäivän jälkeen tarvitsen hiljaisuutta ja omaa aikaa. Haluan istua kirjastonurkkaukseen fatboyhin ja lukea tai kirjoittaa tai tehdä jotain muuta ihan kaikessa hiljaisuudessa. Se on perheenäidille aika haasteellista, joten saatan kivahtaa tai suorastaan ärähtää, jos minulta vaaditaan jotain silloin kun yritän saada hetken yksin.

Joskus tuntuu siltä, että haluaisin kääriä itseni pumpuliin. Pelkään vaan, että sekin kutittaisi pitemmän päälle. Öljyttyyn pumpuliin? Johonkin, mikä ei kutita, johonkin missä on hiljaista, missä on pehmoista ja turvallista. Johonkin, missä mikään ei satuta. Ei sanat, ei karkeat vaatteet, ei terävät äänet eikä hälinä. On turha sanoa herkälle: “kasvata kovempi nahka”. Ei se niin vaan kasva.

Toisaalta tuosta ärsyttävästä (sic!) neuvosta on herkän hyvä ottaa jonkinlainen vaari, sillä herkkyydestäkin huolimatta meidänkin on kyettävä elämään tässä ärsykkeitä tulvivassa maailmassa. On opittava sulkemaan pois ylimääräiset ärsykkeet ja pärjäämään niiden kanssa. Kuka mitenkin. Itselleni musiikinkuuntelu ja lukeminen ovat parhaat tavat sulkea pois edes osa ärsykkeistä.

Vaatteiden lappujen tai pesuainejäämien ärsytyksiin ei musiikki ja kirjat paljon auta.

[Aika hyvä artikkeli erityisherkkyydestä, erityisherkkyystesti]

Malttia, rakkautta ja perspektiiviä

Marilka

Toisinaan rattijuoppo ajaa koululaisen päälle ja siitä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat alkolukkoja ja muita tiukennuksia. Joskus joku mieleltään sairas tuo kouluun aseen ja alkaa ampua sillä opettajia ja toisia oppilaita. Siitä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat aselain tiukennuksia. Harvoin, mutta välillä, mieleltään sairas ihminen ajaa jalkakäytävälle lanaten mennessään muutaman viattoman kävelijän. Siityä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat mielenterveyspalveluiden tilaa.

Kun kantasuomalainen tappaa ihmisiä järjettömällä tavalla, hyväksytään syyksi mielenterveydelliset ongelmat. Hetken aikaa mediassa vatvotaan sitä, miten tapahtunut olisi voitu estää. Olisiko jokaisessa autossa syytä olla alkolukko? Pitäisikö aselupaa hankkivalle teettää psykologiset testit? Olisiko poliisi voinut estää yliajon, sillä läheinenhän oli ilmaissut huolensa? Onko avohoito riittämätöntä? Joskus pohdinta johtaa toimiin, joskus se jää vain sanahelinäksi. Joskus otetaan muutaman vuoden kuluttua askel takaisinpäin, sillä tiukennus ei ollut sittenkään oikea ratkaisu.

Kun kantasuomalainen on tappanut ihmisiä järjettömällä tavalla, missä ovat barrikadeille nousijat silloin? Missä ne, jotka vaativat parempaa psykiatrista hoitoa ja enemmän sairaalapaikkoja? Omaiset yrittävät pitää ääntä, kertoa, miten apua on vaikea saada ja miten huonokuntoisia itsetuhoisia ja arvaamattomia potilaita lähetetään yksin kotiin, “avohoitoon”. Avunhuudot muuttuvat vaimeiksi piipityksiksi koneistossa.

Suomeen, kuten muuallekin Eurooppaan, on viimeisen kahden vuoden aikana tulvinut pakolaisia. Heitä on maassa jo kymmeniä tuhansia. Iso osa heistä on oikeasti turvapaikan tarpeessa. Iso osa heistä käyttäytyy kunnolla. Isolla osalla heistä ei ole ISISin kanssa muuta tekemistä, kuin että sitä he ovat lähteneet pakoon.

Väkisinkin isossa joukossa ihmisiä on muutama mätäkin omena. On muutama mielenterveydeltään hapertunut – kuinkahan hyvässä hapessa sitä itse olisi, jos joutuisi lähtemään kotoaan pakoon, toisenlaiseen kulttuuriin, toisenlaiseen ilmastoon, maahan johon sinua ei haluta? – ja muutama radikalisoitunut soluttautuja. On muutama elintasopakolainen sieltä, missä ei edes sodita. Paremman elämän sijaan uudessa maassa odottaa käsittämätön kulttuuri, kummallinen ruoka, kuukausien toimettomuus, rahattomuus ja seksittömyys. Vähemmästäkin turhautuu.

Liekö siis ihme, jos jossakin vaiheessa jollakin naksahtaa päässä? Yrittämättä arvailla tuon Turun 18-vuotiaan miehen mielentiloja, ISIS-kytköksiä tai muitakaan motiiveihin liittyviä asioita, yrittämättä synnyttää empatiaa hirmutekojen tekijää kohtaan – sillä siihen en toki itsekään kykene – yrittämättä puolustella, vähätellä tai selitellä, haluan vain sanoa, ettei yhden mädän omenan takia pidä tuomita kaikkia. Eikä etenkään tehdä johtopäätöksiä kenenkään ihonvärin pohjalta. Ei ne kaikki ei-valkoiset ole tänne tulleet sinua tappamaan ja vaimoasi ja tyttäriäsi raiskaamaan.

Viha ei ole koskaan synnyttänyt mitään hyvää. Vihalla vihaan vastaaminen lietsoo lisää vihaa. On mieletöntä sanoa, että muutaman tyypin takia kaikki pakolaiset pitäisi ajaa pois maasta. On mieletöntä sanoa, että kaikki, joiden ihonväri on eri kuin valtaväestön, olisivat syypäitä Turun tapahtumiin. On mieletöntä ajatella, että rajojen kiinni laittamisella jotenkin ratkaistaisiin tämä ongelma, jonka oire tuo Turun puukotus oli.

Viimeistään tässä vaiheessa itse kukin sinisilmäinen idealisti joutuu tarkistamaan kantansa vapaan maahantulon osalta. Olisi varmasti hyvä skreenata tulijat vähän tarkemmin. Olisi varmasti hyvä pitää kielteisen päätöksen saaneet valvonnassa, eikä antaa heidän vaeltaa vapaina pitkin maata – sillä kielteinen päätös tarkoittaa tiettävästi sitä, ettei heidän täällä ololleen ole perusteita. Olisi varmasti hyvä tehostaa akanoiden erottelua jyvistä, jotta oikeasti avun ja turvan tarpeessa olevat ihmiset pääsisivät mahdollisimman pian normaalin elämän alkuun.

Näiden tapahtumien jälkeen tarvitaan malttia. On muistettava, että Turussakin oli niin uhreina kuin heidän auttajinaan sekä suomalaisia että ulkomaalaisia. On muistettava, että niin pakolaisissa kuin kantasuomalaisissakin on sekä hyviä että pahoja ihmisiä – ja ennenkaikkea kaikkea siltä väliltä. On muistettava, että maailma ei ole mustavalkoinen, pakolaiskysymys ei ole mustavalkoinen, ihminen ei ole mustavalkoinen paitsi ehkä ajattelultaan.

Se, mikä minua erityisesti on perjantain tapahtumien jälkeen surettanut, on se, miten tämä kaikki on heijastunut ei niin valkoisiin Suomen kansalaisiin. Joku ei pääse työpaikalleen enää ilman henkkaria, ihonvärin vuoksi. Toinen hakataan koulussa, ihonvärin vuoksi. Tummaihoiset adoptiolapset, jotka jo muutenkin ovat saaneet viime vuosina enenevässä määrin kuulla solvauksia, saavat pelätä turvallisuutensa vuoksi. Täällä pitkään asuneet ulkomaalaiset saavat pelätä turvallisuutensa vuoksi. Syyttömät pakolaiset ja turvapaikanhakijat saavat täälläkin pelätä turvallisuutensa vuoksi.

Ymmärrän islamisaation pelon. Se on ihan validi pelko. Ei olisi ensimmäinenkään kerta, kun muslimit yrittävät valloittaa Euroopan. Kuitenkin mielestäni on hiukan kaukaa haettua, että pakolaisjoukot ovat täällä vain istuttaakseen islaminuskon ja kulttuurinsa tänne. Terrori-iskutkaan ei ihan palvele sitä tarkoitusta. Niiden tehtävä on lietsoa pelkoa ja vihaa, ja jos annamme niille vallan, on terroristi voittanut.

Naisten burkhat, tyttöjen yksityisten pukukoppien vaatimukset, porsaanlihan ja suvivirren kouluista poistamisen vaatiminen ynnä muut erityisvaateet, joita maan kasvava islamilaisväestö esittää, ovat ehkä jo lähempänä ajatusta maan islamisaation uhasta. Itse olen sitä mieltä, että maassa maan tavalla tai maasta pois. Jos ei meidän kulttuuri miellytä, ei täällä ole pakko olla. Suomalainen kulttuuri voi varmasti rikastua maahanmuuttajien kulttuurista, jos molemmin puolin on avoin mieli. Maahanmuuttajilla ei kuitenkaan ole sen enempää oikeutta vaatia kulttuurisia muutoksia kuin anopilla järjestellä keittiöni kaappeja.

Hirmuteko, oli se sitten terroriteko tai ei, järkyttää toki aina. Sitä enemmän se järkyttää, mitä lähemmäs se tulee. Ihmiset kokevat perusturvallisuutensa järkkyvän. Ymmärrän. Samaan aikaan kuitenkin on huomattavasti suuremmat mahdollisuudet jäädä auton alle suojatiellä kuin joutua hirmuteon uhriksi. Joku toki joutuu. Joku myös voittaa lotossa. Lotossa voittamisen mahdollisuus on näistä kahdesta se suurempi; lotto pelataan viikottain ja liki aina löytyy voittaja, kun taas terrori-iskuja ei ihan niin usein tapahdu onneksi edes Euroopanlaajuisesti. Harva meistä silti edes uneksii lottovoitosta. Turvallisuutemme ei tämän yksittäisen tapauksen jälkeen ole juuri sen vähäisempi kuin ennenkään.

Viimeisiä kesäpäiviä viedään

MarilkaLeave a comment

Vaikka vielä on lämmin – tai oikeammin, vihdoinkin on kylmän kesän jälkeen lämmin – ilmassa tuoksuu jo syksy. Aurinko lämmittää suloisesti, mutta tuuli on vilpoinen ja tuoksuu hivenen makealta, kosteilta kasveilta ja märältä maalta. Valo taittuu kuulaana, vaikka aurinko nousee vielä korkealle. Kesää on vielä jäljellä päiviä, viikkojakin, vaikka syksyn aavistus jo tuntuukin ilmassa.

Eilen aurinko paistoi kirkkaana ja kuumana, kun pakkailin koirien matkavesipulloa ja snäkkejä laukkuuni ja etsiskelin itselleni pulloa jääteetä varten. Yleensä meillä on tyhjiä vesipulloja tarjolla vaikka kuinka, mutta tällä kertaa ainoa löytämäni soveltuva pullo oli Swing-siideripullo. Täytin pullon jääteellä, pohtien, mahtaako joku tulla moittimaan julkijuopottelusta kun puollosta naukkailen.

Pakkasin kuitenkin pullon laukkuuni paremman puutteessa, ja lähdin koirien kanssa ulos kävelemään. Koirat hypähtelivät innoissaan, olivat jo sisällä laukunpakkailupuuhistani hoksanneet, että kohta mennään retkelle! Suunnattiin kulkumme moottoritien toiselle puolelle, Munkinpuiston fillareita viliseville kävelyteille. Munkin maililla sentään on erikseen pyöräkaistat.

Mailin päädystä käännyttiin Tarvoon päin. Tie, joka kulkee Munkasta Gallen-Kallelan ohi kohti Leppävaaraa näyttäisi olevan varsinainen espoolaisten työmatkapyöräilijöiden highway. Ja vähän toisinkin päin. Fillaria fillarin perään, melkein ruuhkaksi asti. Siinä yritettiin pari sataa metriä selvitä hengissä fillarivilinässä, että päästiin Munkan kärkeen. Kuljettiin siitä sillan yli Tarvoon vähän rauhallisemmissa merkeissä, kunnes yhytettiin pyöräväylä jälleen muutamaksi kymmeneksi metriksi ennen kuin koukattiin kallioille.

Kallionlaella pistettiin picnic pystyyn. Annoin koirille vettä ja kanafileet, ja sidoin flexit puskaan. Istahdin itse tuokioksi kalliolle paistattelemaan päivää ja haistelemaan merta. Morcheeban The Sea pyörähti soimaan mielessäni, avasin sen soittoon YouTubesta, missä kokonaisuus soi hieman paremmin kuin päässäni 😉 “Left my soul there, down by the sea. Lost control there, living free.” Meri on aina merkinnyt minulle villiä vapautta, sitä mitä sieluni tässä elämän oravanpyörässä niin janoaa.

Laskeuduttiin kalliolta rantaan, mutta palattiinkin sillalle samaa reittiä kuin oltiin tultukin, fillareita taas väistellen. Ylitettiin silta Munkan puolelle ja suunnistettiin askeleemme rantaviivaa pitkin kohti biitsiä. Istahdettiin hetkeksi rannan tuntumaan, missä koirat kävivät ihmettelemässä merivettä ja minä nautiskelin taas vähän aikaa auringosta, maisemasta ja keveästä tuulenvireestä.

Kierrettiin uimaranta ja käveltiin parkkiksen läpi rantapolulle kohti Torpanrantaa. Parkkipaikalla oli parikin pop-up-kioskia. Toisesta olisi saanut jätskiä, toisesta creppejä, mutta koska olin jo päättänyt ostaa jätskit perinteiseltä Torpanrannan kiskalta, sinne käveltiin. Taiteilin Fiskiksen kallioille mansikka- ja mutakakkutötteröt toisessa kädessä, koirien flexit (tiukalle lukittuina) toisessa ja istuttiin rantaan syömään jätskejämme.

Ne galtsit siinä Fiskiksen rannassa olivat toinen teini-iän retriiteistäni. Paikka, jonne kävelin talviaikaankin, kyyhöttämään kallionnurkassa suolaisen tuulen tuivertaessa hiuksissani. Saatoin istua siellä tuntikausia, jos vaan ei ollut liian kylmä eikä peffa puutunut. Miettimässä maailmanmenoa, haikailemassa poikaa jota en saanut, tuijottamassa merta, murehtimassa koulukiusaamistani.

Se toinen retriittini oli se Tarvon kukkula, johon ihan ekana oltiin istahdettu. Sinne fillaroin kesäisin, vähän vähemmän angstisissa tunnelmissa. Se oli paikka, johon vetäydyin lukemaan kirjojani. Siellä ei yleensä murheet painaneet, kun antauduin kesäauringossa milloin minkäkin kirjan tarinan vietäväksi. Jos jostain syystä en ollutkaan pyörällä liikkeellä, kävelin vain sinne Munkan kärkeen saakka, tai levitin pyyhkeen Fiskiksen rantaan.

Istuttiin siinä alkuillan auringon kimmeltäessä meren pinnassa. Koirat nuolivat kilpaa omaa yhteistä mansikkajäätelöään, minä popsin omaa mutakakkujätskiäni. Sorsa uiskenteli vallan rohkeana koirista huolimatta aivan siihen meidän eteen rantaveteen. Timmy olisi käynyt sen noukkimassa (tai ainakin yrittämässä 😉 ), jos vaan olisin sallinut. Timmyä jossain siinä matkan varrella rapsutelleen naisen ei kuitenkaan tarvitse pelätä, en minä anna koirien hyökkiä lintujen enkä oravienkaan kimppuun.

Siinä nimittäin kun kuljettiin biitsiltä kohti Torpanrantaa, Timmy yritti tietenkin moikkailla kaikki penkeillä illasta nauttineet ihmiset. Yksi nainen huomasi Timmyn ja kun ymmärsin, että hän oli kovasti halukas moikkaamaan myös Timmyä, annoin koirien mennä haistelemaan. Nainen kyseli niiden metsästysvaistosta ja kun kerroin sen olevan voimakas, tuumasi hän, että ne siis pitää pitää kytkettyinä ainakin keväällä pesintäaikaan ja jatkoi siitä selvittämään sitä, miten pikkulinnutkin elävät 20 vuotta, eikä niitä saa tappaa. Olen samaa mieltä, ei huolta!

Melkein meinasin siitä Fiskikseltä koukata koirien kanssa Tammitien ja Härkähaan kautta, mutta tuumasin sitten kuintenkin olevan ehkä parasta vaan suunnata jo kohti kotia. Sen siis teimme. Käveltiin Kadettikoulun ohi, pieniä futaajia täynnä olleen Paltsin kentän ohi, käännyttiin kirkon kulmilta ja pujahdettiin taas Munkinpuistoon. Koirilla näytti vielä piisaavan virtaa, kisailivat ja pyrähtelivät flexeissään. Lisäsin kotimatkan ohjelmaan matkanvarrella olevan koirapuiston.

Koirapuiston portista kun (vaivoin) päästiin sisälle, menikin kaikki myttyyn. Meggie joutui heti yhden spaniel-pojan ahdistelemaksi. Ei koira jättänyt millään Meggien peräpäätä rauhaan, ei vaikka Timmy alkoi koiraa hetken päästä komentaa niin että se aina hypähti vähän kauemmas. Tuli kuitenkin aina takaisin ja Meggie kun on tuollaisessa tilanteessa arka, se yritti vain pakoon ja istumaan.

Yritin siinä aikani katsella, josko koira lähtisi tai omistaja ymmärtäisi hakea sen pois, otin sen pari kertaa pois Meggien selästä ja nostin Meggien syliini. Pinnani lopulta paloi, ja menin koirieni kanssa toiseen, tyhjään aitaukseen. Koirilta oli kuitenkin jo kadonnut hinki juosta, joten lopulta vain laitoin ne kiinni uudestaan ja lähdettiin kotiin. Vieläkin niitä fillareita suihki ohi jatkuvalla syötöllä tuossa Talinkin “valtatiellä” ja lopulta olin vain tyytyväinen, kun kotiovi sulkeutui perässämme ja oltiin taas omassa rauhassa.

Koirat joivat vettä ja saivat vielä yhdet iltaherkut, ja minä työnsin DVD-soittimeen hassun vanhan kotimaisen elokuvan nimeltä Onni pyörii. Istahdin sohvalle katsomaan elokuvaa samalla kun vähän hipstamatisoin kävelyn kuvia. Koirat raatoutuivat toinen viereen, toinen lattialle, umpiväsyneinä.