Mitenniin ei räntä muka ole ruhje? Se on suorastaan suuri märkivä haava sisimmässäni, kun jälleen kerran kiinnitän miehen kanssa peräkärryä auton koukuun hyisten jalkarättien tippuessa päällemme. Etenkin, kun eilen paistoi aurinko. Eilen meidän ei tarvinnut kiinnittää peräkärryä minnekään tai lastata siihen roinaa. Eilen kävimme Ikeassa ja olimme siivosti sisätiloissa. Taivaan ollessa kirkas, maan ollessa kuiva.

Tänä aamuna heräsimme siihen, että maailma oli valkoinen, asteita oli parin verran, maassa parin sentin hyhmäinen, no, hyhmä, ja taivaalta tippui lisää märkää shittiä. Sinä sunnuntaiaamuna, kun olimme päättäneet (etupihamme kiveys- ja asfaltointitöiden viimein valmisututtua viime viikolla – vastahan niiden piti olla tehtyinä heinäkuussa) vuokrata peräkärryn ja vihdoin vähän siivota autotalliamme (kun sen edessä ei enää ole hiekkakasaa). Sinä sunnuntaiaamuna, kun piti herätä jo yhdeksän pintaan – myös teinien.

Teineillä oli peräkärryurakan lisäksi täällä tänään ihan oma urakkansa, jossa minä tietenkin päädyin heitä auttamaan. Esikoinen on tässä syksyn edetessä tehnyt suuren päätöksen: hän on lopettanut lukion ja siirtyy näillä näkymin vielä ennen joulua Ypäjälle hevosopistoon opiskelemaan hevostaloutta. Melkoinen muutos meille kaikille, ja konkreettisesti se tarkoitti sellaista klassista “I’m taking your room” -tilannetta, sillä esikoisen huone oli toki se kivempi huone. Ei ole enää. Nyt tosikoinen on siinä huoneessa ja esikoinen siinä toisessa.

Tänään on siis paiskittu töitä ihan huolella. Minut on vaikea saada käyntiin, mutta kun käynnistyn, en meinaa ollenkaan lopettaa, jos on motivaatio kohdillaan. Toissailtana murtunut varvaskaan ei tahtiani hidastanut, vaikkakin sen kanssa konkkaaminen on selvästi rasittanut lihaksistoani eri tavalla kuin jos voisin kävellä normaalisti.

En minä oikeastaan tiedä, onko varpaani murtunut vai vain ruhjoutunut, mutta perhanan kipeä se on ja musta ja violetti ja ties mitä. Minä liukastelen ja kompastelen portaissa säännöllisen epäsäännöllisesti, etenkin väsyneenä. Perjantaina sattui niin hullusti, että liukastuessani portaan reunan puuluiskan takia, yksi varvas sitten kai otti hittiä seuraavasta portaasta. Yöllä sitä alkoi särkeä ja aamulla koko totuus paljastui. Normaalikenkien käytöstä ei kannattanut haaveillakaan.

Lähdin eilen kotoa sandaaleissa ja sukissa – pitäisi kai toisaalta muistaa olla iloinen, ettei silloin tullut räntää taivaan täydeltä! Mies ajoi Kaareen, mistä kävin H&M:stä ostamassa itselleni Ugg-kopiot. Ne on aivan ihanan pehmoiset ja lämpöiset, kuin taivas jaloille, kuin pehmeä pumpulinen cast murtuneen varpaan jalalle (ei en edelleenkään tiedä, koska ei lääkäri tekisi tätä teippausta kummempaa sille kuitenkaan). Tänä aamuna kosteussuojasin kengät, mutta siitä huolimatta siinä peräkärryn kanssa Shellin pihalla säätäessämme märkä hiipi saumoista kenkiin sisään. Kotona vaihdoin lantsareihin.

Tässä iltasella sitten, huseerattuani ensin pari tuntia huonekaluja siirrellen ja poran kanssa heiluen – ruuviväänninmoodissa, erinäisiä lipaston ja kaapin jalkoja piti irrottaa ja kiinnittää ja mitä nyt kaikkea – väsyneenä vielä halusin saada bustattua yhden vanhan vanerirunkoisen alakaapin, jotta senkin voisi huomenaamulla roudata sorttiasemalle. Heilautin pajavasaraa, alaselkä sanoi auts, käsivarteni nykäsivät juuri sen kriittisen verran, että vasara missasi kohteensa ja heilahti sääreeni.

Sinnillä ja silkalla raivolla hakkasin kaapin palasiksi ja kasasin palat etupihalle. Vein jotain kamaa vielä roskiinkin, golf-pallon kokoinen kuhmu jalassa, murtunut varvas toisessa, ennen kuin lopulta luovutin. Tulin sisälle, laitoin kuhmun päälle kylmähauteen pakastimesta ja kaadoin itselleni lasin viiniä. Tästä en hetkeen nouse. Paitsi ehkä täyttämään lasia ja vaihtamaan jo lämmenneen kääreen. Onneksi huomenna on etätyöpäivä.

Koko lokakuun – paria kaunista aurinkoista syyspäivää lukuunottamatta – on satanut. Kodin lähellä olevasta jalkapallokentästä näyttäisi tulleen pysyvästi lammikko, jossa kasvaa jo vähän ruohoakin hiekasta. Ojat kävelyteiden varsilla tulvivat välillä enemmän välillä vähemmän. Espoon tulvista nyt puhumattakaan, mutta ne eivät ole minun elämääni vaikuttaneet.

Koirien kanssa on saanut ulkoilla kävelyn jos toisenkin sateessa. Polku meidän talolta kävelytielle on mutainen ja liukas. Koirat ovat aina kuraisia kotiin palatessa. Autokin on korjaamolla, sateen ja kosteuden vuoksi kait. Perjantaina miehen ajaessa töihin autossa ilmeni jotain kummaa sähkövikaa ja kun mies oli lähdössä kotiin, ei auto ottanut startatakseen ollenkaan. Lopulta ties kuinka monennen käynnistysyrityksen jälkeen mies sai viimein auton käyntiin, mutta kaupan pihassa se ei enää inahtanutkaan.

Meidän mersu on jo vanha, ja vaikka se yleisesti ottaen toimiikin oikein hyvin, olemme ennakoineet ongelmien syntymistä liittymällä jo vuosi sitten Autoliiton jäseniksi. Perjantaina mies pääsi ensimmäistä kertaa sitten testaamaan palvelua. Tiepalvelu tuli paikalle ja yritti aikansa tutkia, mikä siinä autossa on ja mitä sille voisi tehdä. Lopulta päätyivät vain hinauttamaan auton korjaamolle, missä auto on siitä saakka seissyt. Vieläkään ei ole kukaan siellä ehtinyt katsoakaan autoa, joten minulla ei edelleenkään ole mitään ymmärrystä siitä, mikä autossa oikeasti on vikana ja kuinka paljon sen korjaaminen maksaa.

Niinhän sitä sanotaan, että kun jotain menettää, sen arvon vasta kunnolla ymmärtää. Olen niin pitkään ollut ajokortillinen ja autollinen, että tämä autottomuus tuntuu aivan kamalalta. Edellisestä autottomasta ajasta on viitisen vuotta. Silloin myin sen ihanan Civicini ja meni noin viikko ennen kuin sain sen ei-niin-ihanan Insightin tilalle. Sellaiset pienet jutut, kuten esikoisen vieminen Nurmijärvelle huomenna ja esikoisen koneen vieminen Giganttiin huollettavaksi ovatkin yhtäkkiä haasteellisempia tehtäviä ilman autoa kuin auton kanssa.

Nurmijärvelle en tietenkään voi teiniä heittää ollenkaan (isänsä kuulemma lupasi tehdä sen), mutta koneen huoltoon vieminen piti sitten hoitaa bussilla. Onneksi Forumissa on nykyään Gigantti. Se wild goose chase tosin on sitten ihan oma tarinansa. Esikoisen kone on puoltoista vuotta vanha, Gigantista ostettu, mutten ottanut siihen lisäturvaa. En arvellut sitä tarvittavan, sillä onhan meillä osaajaan kotona, jos softaongelmia tulee. Koneessa on nyt ilmennyt hurjaa hitautta ja sellainen kummallinen vika, että jos laturijohto on kiinni koneessa, videoista katoaa värit.

Lähdin siis eilen tosikoisen kanssa kone repussa Forumin Giganttiin. Ensin odotettiin pitkään palvelua ja sitten lopulta mies tiskin takana sanoi minulle, että kone voidaan lähettää huoltoon, mutta hänen mielestään kyse olisi näytön ajurista, ei ohjainkortista. En enää muista paljonko kertoi huollon veloittavan, jos tutkivat, eikä laitevikaa löydy. Ehdotti sitten, että voisin jättää koneen heille softahuoltoon, missä uudelleenasentavat sen, mutta se maksaa minulle satasen. Tuumasin, että sen nyt voin sitten tehdä itsekin.

Lähdin tosikoisen kanssa kotiin kone yhä repussa, kevyesti vittuuntuneena. Tänään sitten työpäivän jälkeen aloin valmistella esikoisen koneen uudelleenasennusta. Latasin viimeisimmän win10-version koneelleni ja yritin polttaa sen dvd:lle, joka ilmoitti olevansa sille liian suuri. Niinpä näkyi olevan: 5,7Gt. Etsin laatikon pohjalta vanhemman valmiiksi poltetun version tilalle ja työnsin dvd:n koneen asemaan.

Such a mundane task, jonka olen tehnyt niin monta kertaa. Tällä kertaa olen kuitenkin repinyt hiuksia päästäni. Ensin en löytänyt boottivalintaa. Sitten kone ei bootannut dvd:ltä valinnasta huolimatta. Kun viimein sain sen boottaamaan dvd:ltä, en päässyt alkua pitemmälle, kun kone ilmoitti: “Your computer needs repair.” No shit Sherlock! Mitähän minä yritän tässä tehdä? Ei viesti tosin siihen loppunut, antoi myös virhekoodin. Saman virhekoodin sain, kun yritin ajaa Recoveryn.

Lopulta käynnistin Windowsin esikoisen tunnuksella ja käynnistin Windowsin asennuksen Windowsin sisältä. Ei optimaalista, but what can one do. Ainakin asennus käynnistyi siitä, mutta nyt se näyttää jumittuneen 22 prosenttiin. Voi olla että joudun vain viemään koneen Giganttiin huomenna kuitenkin. Aargh!