Category: Vain elämää, ei sen enempää

Hiiriä, koiria ja miehiä

Marilka

Ulkona on jo parin viikon ajan paukkunut pakkanen. Kaikista säätyyppien varoituksista ja ennusteista huolimatta se ei ole täällä Stadissa vielä(kään) tippunut mihinkään hirmulukemiin; -18 ei ole normitalvea kummempi pakkasaste täälläkään sentään. Tämän meidän kotimme pakkasenkestävyyden tai pikemminkin  -kestämättömyyden nämäkin ulkokylmätilat on paljastanut. Ikkunoista ja ovista vetää ja patterit saavat hätäseen pidettyä sisälämpötilat 15 asteen tuntumassa.

Ei noista pakkasista tainnut pitää se pikkuinen nappisilmä-hiirulainenkaan, joka tuossa ilmeisesti viime viikon aikana hakeutui kotimme lämpöön, pakkaselta turvaan. Esikoinen oli kotosalla viime viikonlopun, arkiviikon opiskelemassa ja palasi perjantaina kotiin hiihtoloman viettoon. Pojan jätettyä huoneensa ovi auki, Meggie saman tien livahti sinne, alkoi haukahdella kimeästi, yritti kaivautua rahin alle ja piti lähes kissamaista mouruavaa ääntä.

“Jotain siellä täytyy olla”, tuumasimme, mutta jätimme koiran huoneeseen metsästämään ja menimme itse keittiöön ruuanlaittoon. Syötyään esikoinen palasi huoneeseensa. Jonkin ajan päästä kännykkäni soi yläkerrassa. Kuten arvasin, esikoinen soitteli huoneestaan, joten painoin vain luurin kiinni ja kävelin alakertaan. Arvelin hänen kyllästyneen koiran touhuamiseen ja soittavan pyytääkseen minua hakemaan koiran. Mielessäni jo valmistauduin sanomaan, että ihan voi itsekin kantaa koiran pois huoneestaan.

Siellä olikin täysi tohina päällä ja soiton syy olikin se, ettei poika halunnut irrottaa silmiään kaapistaan, jonka alla hiiri oli loukussa. Ei siis hiirenloukussa, mutta loukussa yhtä kaikki, kykenemätön poistumaan sieltä mihinkään suuntaan, koiran partioidessa kaapin alustaa ja pojan vahtiessa kaappia niinikään. Kurkistin kaapin alle ja hätkähdin, kun pienet mustat silmät tuijottivat minua vain muutaman sentin päästä, kunnes hiiri pinkoi seinän viereen pakoreittinsä jälleen katkettua, tällä kertaa minun naamaani.

Hiiri oli paljon söpömpi kuin odotin. Jotenkin odotin jotakin päästäisen tapaista mitäänsanomatonta pikkuista otusta, mutta sieltä kaapin alta minua kurkistelikin sellainen kahdeksansenttinen keskiruskea siimahäntä, joka näytti ihan lemmikkihiireltä. Vaikka siinä yritin kepillä pakottaa hiirtä ulos kaapin sieltä reunalta, missä Meggie piti vahtia, alkoi hiirulainen säälittää minua toden teolla. Reppana oli paniikissa paikassa, jonka oli luullut turvalliseksi ja hyväksi. Se oli sinne kaapin alle kantanut meidän makkarissa olleesta minigrip-pussista löytämiään suklaa- ja jugurttipähkinöitä ja Reese’s Piecesejäkin.

Lopulta hiiri syöksähti ulos sellaisella vauhdilla, että jäi meidän russelikin toiseksi. Se hypähteli minun ja teinien päältä ja me pompahtelimme istuallamme säikähdyksestä. Niin söpö kuin se hiiri olikin, ei se kamalasti meitä ilahduttanut, että se hyppeli meidän päältä – sehän kantaa vaikka ties mitä pöpöjä (enkä minä ole edes pöpökammoinen) ja voi vaikka purra. Hiiri viipotti sekasorron keskeltä pakoon portaiden alle, missä on ovi pieneen varastoon, kenkäteline ja takkeja naulakossa.

Meggie tietenkin seurasi hiirtä minä ja teinit kintereillään. Tosikoinen se kohta hogasi hiiren piileksivän kenkätelineen nurkassa. Aloimme vetää kenkiä ja telinettä ulos, jotta Meggie pääsee hiireen käsiksi, mutta sepä tekikin ison loikan ja katosi jälleen jonnekin. Siinä vaiheessa aloin minä pukea koiria ulos ja esikoinen huuteli jotakuta tuomaan hänelle laatikon. Kaivoin sellaisen kankaisen kokoon taitettavan laatikon pojalle, sillä se oli lähimpänä. Ennen kuin olin päässyt koirien kanssa ovesta ulos, oli esikoisella jo hiiri laatikossa. Se oli piileskellyt meidän takeissa!

Yritin ujuttaa pahvilevyn laatikon alle, mutta eihän sellainen kangaslaatikko ole tuollaiseen tarkoitukseen järin hyvä. Hiiri yritti pakoon minkä kerkesi ja tosikoinen juoksi etsimään muovilaatikkoa. Hiiri oli jumissa laatikon reunan alla, vartalo puoliksi laatikon ulkona. Pienet korvat olivat luimussa, silmät olivat suuret ja pelokkaat, ja nenä väpätti paniikissa. Tosikoinen toi muovilaatikon ja päästimme hiiren irti ja saalistimme uuteen laatikkoon. Sain pahvin laatikon alle, käänsimme laatikon ja kannoin hiirulaisen läheiseen metsään.

Hiiri loikki hankea pitkin, kunnes katosi johonkin koloon puun juurella. Hivenen kävi sääliksi otusta siellä pakkasessa ja kylmässä, mutta olin onnellinen, ettei sen elämä päättynyt Meggien hampaisiin. Meidän kodin 15 astetta ja esikoisen viikolla asuttamaton huone olivat hiirelle varmasti eräänlainen taivas, kunnes se muuttuikin koirahelvetiksi. Ja koiraparka oli hiiren hajuista aivan adrenaliinivimmoissaan pitkälle yöhön.

Meille ei 15 astetta oikein kotilämpötilaksi kelpaa, joten eilen kävimme ostamassa tiivistenauhaa, jolla tiivistin ikkunoita ja ovia ja laitoinpa jopa silikonia meidän ja tosikoisen makkarissa ikkunanpuitteiden ja ikkunalaudan välissä olevaan rakoon, josta puhalsi kylmää ilmaa. Haimme myös K-Raudasta pari sähköpatteria ajatuksena lisälämmittää niillä tosikoisen huonetta (jossa ei jostain syystä patteri lämpiä ollenkaan) ja kylppäriä, jossa ei se yksi seinäpatteri riitä mihinkään. Lopulta se toinen patteri päätyikin saunaan, missä ei enää ole patteria lainkaan, sillä tosikoinen kieltäytyi sähköpatterista (koska johto olisi oven välissä sillä vain kylppärissä on uudet 500W patterin kestävät sähköt).

On täällä nyt vähän lämpimämpi, etenkin kun muutkin patterit (sitä tosikoisen patteria lukuunottamatta) alkoivat saada vähän enemmän lämpöä saatuani keittiön patterin ilmattua. Huoltomiehet ilmasivat koko talon kaikki patterit poistettuaan saunasta patterin kokonaan (en kyllä tiedä miksi se piti poistaa kokonaan, kun siinä vain venttiili vuoti), mutta eivät päässeet käsiksi keittiön patteriin, joka on alakaappien takana. Mutisivat vain poistuessaan, jotta “luulisi keittiöremppamiesten ymmärtäneen tehdä kaappiin reikä, kun ovat noita nyt ennenkin tehneet”. En viitsinyt korjata, että remppamiehistä toinen istui sohvalla mutinaa kuuntelemassa ja ettei vaan oltu vielä saatu reikää aikaiseksi. Nyt on.

Jottei totuus unohtuisi

Marilka

Pari päivää sitten Maaret Kallio kirjoitti Hesarin Lujasti lempeä -kolumnissaan luksusnarinasta. Huomaan kyllä syyllistyväni siihen itsekin. Vaikka onkin hyvä muistaa, että maailmassa on isompiakin huolia, ei se poista omiani tai tee niistä vähempiarvoisia. Ne ovat minun huoliani ja murheitani ja siksi minulle tärkeämpiä kuin muiden huolet. Ehkä elämä on hirveän hyvin, jos huoletkin ovat arkisia ja pieniä, mutta pitääkö siitä kantaa huonoa omaatuntoa, vain koska kaikilla ei niin ole?

Elämäni on enimmäkseen hirveän hyvää. Päivät soljuvat enimmäkseen työn ja perheen suhteellisen hyvässä tasapainossa ja vaikka nuorimmaisen teinin kanssa vääntö onkin vaativampaa kuin kahden vanhemman kanssa yhteensä, on tosikoinenkin kuitenkin oikein hyvä nuori ja paljon helpompi kuin moni muu. Silti pienetkin vastoinkäymiset saavat kiukun nousemaan ja ärsytyksen vellomaan. Kun saappaseen menee lunta (hemmetin hemmetti, pakkoko sen oli kasaantua juuri minun autoani vasten!), kun eksän kanssa tulee riitaa (onko sen pakko olla niin itsepäinen!), kun saunan patteri vuotaa ja suunnitelmani menevät myttyyn, koska patteri pitää korjata.

Pari viikkoa sitten oli Helsingissä ensimmäiset “kunnon” pakkaset. Olisiko täällä ollut jopa -7 astetta. Mies huomasin saunan lauteiden alla patterin, joka ei ollut päällä ja arveli, että saunakin lämpenisi lämpimämmäksi, jos se olisi lähtökohtaisestikin lämpimämpi. Saunassa oli nimittäin aika pahuksen kylmä. Mies siis väänsi patterin päälle. Ei se tosin siitä miksikään lämmennyt, mutta senhän me huomasimme vasta myöhemmin.

Viime viikolla taloyhtiön edustaja lähetti kaikille asunnoille sähköpostiviestin, että talon lämmitysjärjestelmässä on ilmennyt hämmentävää paineen laskua. Hän kehotti kaikkia tarkkailemaan pattereita; josko jossain vaikka on vuoto. Olin huomannut saunamme lattiassa märän läntin pari kertaa sinne mennessäni, mutta rehellisesti sanoen, luulin toisen koiran käyneen siellä tarpeillaan. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta.

Tiistaina läntti oli siellä jälleen ja jotenkin vähän liian iso, joten aloin tutkia saunan patteria oikein fikkarin kanssa ja huomasin, että sehän tiputtelee siellä vettä jatkuvalla syötöllä, pirulauta! Yritin vääntää termostaatin kiinni, mutta auki väännössä rikkoutunut vanha tiiviste hajosi lopullisesti minun sitä vääntäessäni, ja vesi alkoi valua ihan norona sieltä venttiilistä. Siitäkös sain sätkyn ja soitin miehelle töihin ja lähdin etsimään naapuria apuun, kun en tiennyt, mitä sille pitäisi tehdä.

Naapurin vanha setä – jonka tytär kävi meillä, tai siis täällä isovanhemmillani, joulupukkina joskus kultaisella 80-luvulla – tuli katsomaan tilannetta ja soitti huoltoyhtiöön. Iltapäivän puolella huoltomies tuli katsomaan tilannetta. Kävi siinä isännöitsijäkin välillä patteria pällistelemässä. Muissa asunnoissahan ei moista saunapatteria edes ole. Siksi se kai oli jäänyt putkiremontissa huomaamattaja venttiili vaihtamatta. Samalla totesivat, että sama muuten koskee kylppärin puolella olevaa patteria.

Huoltomies ilmoitti tulevansa seuraavana aamuna kahdeksalta vaihtamaan venttiilit pattereihin. “Ei siinä kauan mene, mutta sen jälkeen pitää vielä ilmata kaikki patterit.” Kuvittelin jotenkin pääseväni lähtemään toimistolle kymmenen aikaan tai jotain, sillä olin suunnitellut tapaavani vanhaa kaveria, joka aloitti meillä töissä maanantaina. Aamun mittaan kävi kuitenkin varsin selväksi, että se suunnitelma sai jäädä.

Huoltomiehet tulivat kyllä kahdeksan aikaan, mutta ähräsivät meidän pattereiden kimpussa puoli yhteentoista, jolloin ilmoittivat lähtevänsä syömään ja tulevansa takaisin sen jälkeen. Saunan patteri poistettiin kokonaan ja venttiili suljettiin, kylppärin patterista vaihdettiin termostaatti ja venttiili, mutta se on sentään taas paikallaan. Miesten työkalut jäivät levälleen kylppäriin.

Siinä vaiheessa minua otti pannuun ja rankasti. Olin jopa miehelle vihainen siitä, että hän vaan lähti töihin ja jätti minut kotiin päivystämään huoltomiehiä ja isännöistijää ja naapurinsetää ja keitä nyt kaikkia, joita lopulta päivän mittaan meillä ramppasi. Järki kyllä kertoi, että miehen oli aika paljon pakompi mennä toimistolle kuin minun. Tunneperäinen kiukku vaan ei ole rationaalista.

Huoltomiehet palasivat lounaaltaan ilmaamaan kaikkien asuntojen patterit. Isännöitsijä kävi tarkastamassa työn jäljen ja kertomassa, mitä tästä eteenpäin. Nimittäin vuotava patteri menee taloyhtiön vakuutuksen piikkiin, mutta sen selvityksiin kuuluu kosteusmittaukset ja muut, jotta nähdään onko korjattavia vaurioita. Tavallaan en jaksa uskoa, että tuosta tiputtelusta nyt olisi kummempia tapahtunut, mutta ei sitä koskaan tiedä. Torstaina vakuutusyhtiöstä soitettiin ja maanantaina tiedämme lisää, kun tulevat mittailemaan.

Tässä on ihan pieni pelko persuksissa, että sieltä löytyy kosteutta ja sauna pitää repiä auki. Toisaalta, olisi kiva repiä joka tapauksessa koko pesuhuone auki ja laittaa kunnolliset kosteuseristykset ja lattialämmitys sinne. Toisaalta en millään jaksaisi elää SEN remontin keskellä. Missä pestään pyykki? Missä käydään suihkussa? Ahdistava ajatuskin!

Näistä first world -ongelmistani tulikin mieleeni viime sunnuntai, jolloin tuosta meiltä vähän matkan päästä katkesi vesiputki, joka tulvi kadulle oikein urakalla. Sen korjaukset kestivät koko päivän ja pitkälle yöhön. Sinä aikana ei koko naapurustossa ollut vettä – paitsi meillä, sillä sattumoisin olemme tismalleen kadun puolivälissä, joten talomme on kytkettynä juuri siihen vesipostiin, joka kadulla avattiin vesipisteeksi. Pitkin päivää ja iltaa katselimme, kun ihmiset hakivat vettä ämpäreillä (btw! siinä oli ilmaisia ämpäreitä jaossa!) ja muilla välineillä.

Niin on meillä asiat hyvin täällä, että pienikin inconvenience aiheuttaa hirveän vitutuksen. Jos vesikatkot olisivat jokapäiväistä leipää, jos talossa ei juoksevaa vettä olisikaan, jos eläisimme edes sadan vuoden takaisissa oloissa, olisivat valitustemme aiheet vähän erilaisia. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Minulle tuo saunan patteri oli muistutus siitä, että elämä on täynnä ylläreitä. Välillä hyviä, välillä pahoja.

Mummo ihmisyyttä vastaan

Marilka

“In the new airport security protocols, ______ is now prohibited on flights.” “Grandma.” Voi mummo, minkä teit!

Edessäni oli mehevä chorizo-pizza ja lasillinen kokista. Ikkunan takana hämärällä terassilla palju täyttyi puutarhaletkulla hitaasti mutta varmasti. Terassin kaiteen takaa saattoi juuri ja juuri erottaa laiturin. Laiturin takana pimeänä ammottava tyhjyys. Esikoinen oli juuri lukenut ensimmäisen kortin Cards Against Humanityn mustasta pakasta ja me tosikoisen kanssa olimme lyöneet valkoiset kortit pöytään. Tosikoisen mummo vei pisteen kotiin.

Oli lauantai-ilta, eikä ollut vielä kulunut tuntiakaan siitä, kun ajoimme meidän firman mökin pihaan. Tottuneina mökkeilijöinä teinit ryhtyivät heti hommiin ohjeideni mukaan – tuolla firman mökillä olimme kaikki ensimmäistä kertaa. Kannoimme laukut sisälle. Esikoinen löysi päävesihanan, minä painelin valoja päälle (iPadistä) ja laitoin uunin lämpiämään, ja tosikoinen purki kauppakassin jääkaappiin.

Agendallamme heti ensimmäisenä taloksi asettumisen jälkeen oli saada palju täyttymään ja lämpiämään. Minun mennessäni terassille sitä ihmettelemään, teinit tekivät tupatarkastuksen mökin pelivalikoimaan. GTA, StarWarsia sekä pleikalle että xBoxille, Guitar Heroa ja mitähän siellä oli. Etsin puutarhaletkun kylpyhuoneesta ja vedin toisen pään paljuun, kytkin toisen kylppärin hanaan.

Teinit vaelsivat ulos kysymään, mitä seuraavaksi. Sanoin, että pitäisi paljun lämmityshomma katsastaa ja etsiä polttopuita puuvajasta. “Entäs pizzat? Mulla on nälkä,” kysyi aina nälkäinen tosikoinen, joka tosin ei ollut yhtä Espresso Housen frapinoa enempää vielä syönytkään – meillä oli ollut vähän kiireinen päivä luistinten oston ja mökin avainten haun ja minkä nyt kaiken kanssa ennen kuin päästiin ajamaan mökille. “Mene sinä paistamaan pizzat. Löytänet sieltä jostain leivinpaperia ja uunipeltejä.

Tutkimme esikoisen kanssa paljun kamiinaa ja löysimme puita vajasta ja kannoimme niitä vähän kamiinan viereen. Totesimme kuitenkin paljun täyttämisen kestävän vielä sen verran kauan, ettei ollut oikein mieltä kantaa enempiä puita sinne lumisateeseen odottamaan, joten palasimme sisälle, missä leijui jo pizzan tuoksu ilmassa.

Esikoinen oli pleikkapelejä tsekkailessaan bongannut pelien seasta myös Cards Against Humanity -boxin ja kysynyt, voitaisiinko pelata sitä siinä illalla. Olin siitä lukenut ja kuullut, tosikoinen ei sitäkään, mutta “Party game for horrible people” kuulosti vähintäänkin lupaavalta meidän angstiselle joukkiollemme. Niinpä siinä pizzojamme mutustellessamme ja paljun täyttymistä ja lopulta lämpeämistä odotellessamme pelasimme erän jos toisenkin mummoa eikun siis kortteja ihmisyyttä vastaan.

Olen ihan ihastunut tuohon peliin! Minua ei ole vuosiin kiinnostanut mikään seurapelaaminen (sain siitä tarpeekseni, erhm, jossain vaiheessa elämääni), mutta tuo oli hauskaa! Toinen, mitä jopa tykkään pelata (muttei olla vissiin yhtä kertaa enempää jostain syystä pelattu) on esikoisen viime jouluna saama korttipeli Love Letter. Hmm, aika erilaiset pelit.

Paljun alkaessa olla mukamas lämpiämään päin laitoin saunan päälle. Tuo meidän firman mökki on sellainen hi-tec paikka, että oksat pois ja silleen; vain espressokone puuttuu. Saunanlämmityspaneeli on olohuoneen seinässä ja vaikka olen sellaista käyttänyt ennenkin (hei! meillä oli sellainen jo vuonna 2008, kun rakennettiin eksän kanssa taloa!), oli tuo paneeli jotenkin hämmentävä. Luin ohjeita ja luulin saaneeni saunan lämpiämään, mutta puolen tunnin päästä oli paneelista valot sammuneet ja sauna kylmä.

Ei se mitään, sillä paljunkin vesi oli yhä vain 25 asteista. Yritin uudelleen, paremmalla onnella ja mustien korttien pinomme loputtua menimme saunaan, todettuamme ensin pelanneemme liki tasapelin: esikoinen voitti tosikoisen ehkä kahdella kortilla ja tosikoinen minut ehkä kahdella. Eihän me edes mistään voitoista pelattu, vaan koska meillä oli hauskaa. Grandma, White people, Nazis ja mitä näitä nyt on.

Sauna oli kuin olikin kuuma, löyly suorastaan vähän ärhäkkä ja kun himosaunojamme tosikoinen heitti löylyä, anelimme esikoisen kanssa armoa lävistyskorujen polttaessa korvia ja naamaa. “Ei sunkaan pitäs ihan hurjana nyt saunoa, kun sulla on toi vain viikon vanha nenäkoru,” esikoinen yritti tosikoiselle sanoa. Se ei tosikoista kamalasti hetkauttanut.

Palju sen sijaan ei vieläkään ollut kuuma, joten vedimme vaatetta päälle uudestaan ja teinit ajelivat GTA:ta puolisentoista tuntia minun lukiessani ja käydessäni tarkkailemassa niin paljun lämpötilaa kuin kamiinan puutilannetta. Lopulta kymmenen aikaan pääsimme viimein paljuun. Saunakin oli vielä lämmin. Reilun tunnin paljuilun ja saunomisen jälkeen palasimme sisään. Peitin paljun siinä toivossa, että se olisi vielä aamulla lämmin.

Heräsin yhdeksän aikaan aamulla metsänreunan järven takana hohtaessa punaisena ja oranssina auringon ollessa vielä niukun naukin horisontin alapuolella. Tassuttelin alakertaan keittämään kahvia – mikä ei espressokoneeseen tottuneelta käynytkään ihan niin vaan sillä MoccaMasterilla – ja tarkistamaan paljun tilaa. Kahvin tippuessa (tippalukon läpi, sillä en tajunnut/muistanut sitä MoccaMasterin manuaalista versiota) kävelin terassille ja kurkistin paljun kannen alle. Mittari näytti yhä 42 astetta!

Palasin sisälle kaatamaan itselleni kahvia ja herättämään teinejä. “Palju on vielä kuuma, tulkaa aamupaljuun!” “Hei, siellä on hieno aamunsarastus! Aika herätä!” “Paljo kello on?!” “Tulee kymmenen. Mä menen nyt paljuun kahvimukini kanssa.” “Aarngh…” “Mitä nyt?” “Verho… valo…” Vaihdoin simmarit päälleni ja menin paljuun, kahvimukini höyrytessä kilpaa paljun kanssa. Tosikoinen tuli vain viitisen minuuttia minun jälkeeni, mutta esikoinen ei jaksanut innostua.

Istuimme (tai no, tosikoisen kanssa istumisesta ei voi varsin puhua, sillä hän kieppuu ja voimistelee ja uiskentelee) paljussa noin tunnin verran. Vesi alkoi pohjalta jo jäähtyä, mutta pinnassa lämpötila sinnitteli yhä 38 asteessa. Oli kuitenkin aika mennä sisälle syömään aamupalaa. Tosikoinen pelaili vielä xBoxilla StarWarsia minun lukiessani ja vähän kerrassaan siivoillessani jälkiämme. Paljun tyhjennystä, tossujen laittoa kuivumaan, tiskikoneen pyöritystä sun muuta, kunnes kolmen aikaan lähdimme ajamaan mökiltä kohti Ypäjää, minne esikoinen oli palaamassa opintojensa pariin.

Litsis lätsis loskassa

Marilka

Kun Ana iski Helsinkiin, siitä syntyi yksi märkä loskapuuro. Jos olisi ollut vähän kylmempää, olisi meillä nyt lunta maassa parikymmentä senttiä. Joissain paikoin yhä onkin, sellaista kivikovaksi jäätynyttä hyhmää, sillä ennen kuin kaikki sohjo ehti sulaa vedeksi, sää pakastui toviksi. Eilen paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, kunnes vähän ennen kuutta tosikoinen lähti koirien kanssa ulos ja alkoi sataa kaatamalla.

Toissa-aamuna lähdin kotoa UGG-kopio-töppösissäni. Maassa oli aavistus lunta, eikä aamuyöksi luvatusta myräkästä ollut tietoakaan. Vähänpä tiesin, miltä maailmani myöhemmin päivällä näyttäisi! Lounastauolla kävin asiakkaiden kanssa syömässä puolen korttelin päässä toimistolta. Taivaalta tuli jotain rännän tapaista ja tuuli oli jo yltynyt melkoisesti. Selvisin lounasreissusta vielä kutakuinkin kuivin jaloin.

Toisin kävi, kun astuin ulos toimiston ovesta työpäivän jälkeen. Vastassani olivat sohjosta lainehtivat kadut, joilla vesi seisoi loskavallien seassa. Minun ei tarvinnut kuin vilkaista katua edessäni tietääkseni, etten selviäisi kuivin jaloin kolmea askeltakaan. Vedin syvään henkeä ja astuin jääkylmään, vetiseen möhnään. Ehdin jopa miettiä, olisiko parempi ottaa kengät ja sukat jalasta kokonaan, mutta tuumasin, että varpaat ehkä putoaisivat ennen kuin olisin lähelläkään määränpäätäni.

Litsuttelin likomärillä kengilläni menemään. Siinä on oma vapautensa, kun ei ole mitään hyötyäkään siitä, että yrittäisi varoa asekeleitaan. Muistelin taannoista Harjavallan reissua kahlaamisineen. Kun tarvii kävellä, tarvii kävellä, vaikka olisi märkää. Yritin kuitenkin kävellä varoen, sillä loska on yllättävän liukasta. Lähes pahempaa kuin jää. Ehdottomasti pahempaa kuin jää, johon on jäätynyt sellainen kuiva riite päälle. UGG-kopioiden pohjat eivät ole pidolla siunatut. Pehmeät kusiluikkarit.

Rautatientorin nurkalla seisahduin liikennevaloihin odottamaan, että pääsisin kadun yli Ateneumin kulmalle, Keskuskatua kohti Stockaa. Valo vaihtui vihreäksi (huomaa, että kerrankin ihan oikeasti odotin valon vaihtumista ja lähdin vasta vihreällä kävelemään) ja lähdin töpsöttelemään tien yli. Päästyäni kahden kaistan yli, ylittäessäni sitä kolmatta, Keskuskadulle kääntyvien kaistaa, lähti siitä taksi liukumaan minua kohti. Säikähdin ja liukastuin ja olin siinä rähmälläni loskassa, nyt jo sitten polvia myöten märkänä.

Käännyin katsomaan taksikuskia ihmeissäni samalla, kun yritin kömpiä sieltä sohjosta ylös ja valojen välitasanteelle turvaan. Scrambling up, oikein. Taksikuski tuijotti minua aivan yhtä ihmeissään, aivan kuin minä olisin ollut väärässä paikassa. Pystyyn noustuani levittelin käsiäni ihmeissäni ja kysyin perässäni katua ylittäneeltä mieheltä, mitä ihmettä oikein tapahtui.

Mies selitti minulle, että siinä vaiheessa, kun minä olin ylittänyt kaksi kaistaa, kävelijöiden valo oli vaihtunut punaiseksi ja kääntyvien autojen valo vihreäksi. Siihen mennessä, kun oli päässyt pystyy, oli valo kävelijöille jälleen vihreä ja autoille paloi punaiset. Valot siis vaihtuivat vain hetki vaihtumisen jälkeen muutamaksi sekunniksi tai jotain, ja taksikuski taisi luulla minun kävelleen päin punaisia.

Kävelin polviin saakka märkänä tapaamiseeni, josta olin melkein jo myöhässä, istuin kolme varttia viltti jaloillani viluissani pohtien, mahdanko siitä hyvästä sairastua. Vielä ei ainakaan mitään flunssaoireita tunnu, kop kop! Tapaamisen jälkeen lähdin etsimään itselleni vedenpitäviä talvisaappaita ja DinSkosta sellaiset löysinkin. Ihanat, osin karvavuoriset korkeavartiset vedenpitävät lämpimät saappaat. Olen aivan rakastunut!

Hiukan oli haastavaa vetää saappaat kosteisiin jalkoihin ilman sukkia, mutten todellakaan enää halunnut vetää niitä märkiä hirvityksiä jalkaan. Kävelin Lindexille ostamaan sukat ja istahdin lähimmälle penkille ottamaan saappaat pois (vaikeaa), vedin sukat jalkaan ja sujautin sukitetut jalat takaisin saappaisiin (ei enää ollenkaan vaikeaa). Litsuttelin uusissa saappaissani bussille, tavoistani poiketen sateessa ulkona, ihan siitä ilosta, että minulla oli jalassa kunnolliset saappaat!

Kotona huomasin, että lempifarkkuihini oli ilmestynyt polveen reikiä ja polvessani oli mustelma. Mies sanoi, että nythän olet vain muodikas, mutta minä en ole teini ja olisi kiva mennä töihin silleen siisteissä farkuissa, ei revityissä. Kirjoitin eilen kaupungille noottia tästä liikennevalosekoilusta. Vielä ei ole näkynyt  vastausta. Oleellista on kuitenkin, että voin kävellä nyt säästä riippumatta kuivin ja lämpimin jaloin läpi talven. I love my boots!

 

Itsenäisyydestä

Marilka

Itsenäinen Suomi täyttää tänään 100 vuotta – mitä tietenkään yksikään suomalainen ei voi olla tietämättä. Maa ainakin täällä Helsingissä on viime yönä peittynyt uuteen puhtoiseen lumivaippaa ja lämpötila on juuri sen yhden karvan verran pakkasen puolella, että lumi ainakin tämän päivää pysyykin maassa sotkeutumatta kaikkialla sen alla vellovaan syksyn sateiden aikaan saamaan mutaan. Päivä on suorastaan valoisa, ehkä vielä tunnin verran.

Media ja sosiaalinen media on täynnä erilaisia kirjoituksia siitä, mitä on olla suomalainen, millainen on Suomi tänä päivänä, keitä me suomalaiset olemme, miksi on hyvä tänä päivänä asua Suomessa. Lueskelin aamusella 100 kohdan listaa, jonka Suomessa asuva britti oli kirjoittanut, listaten syitä, miksi Suomi on hänestä “the most kick-ass country in the world“. Aika moni kohta nauratti, aika moni kohta oli osuva. Suomi on enimmäkseen mainio maa asua, omine quirkeineen ja muineen. Vaikken tästä talven kylmästä pimeydestä pidäkään. Enkä oikein lumestakaan isommin.

Minäkin toisinaan mietin, miksi asun Suomessa. Syyt ovat aika toisenlaiset kuin niillä, jotka ovat tänne omasta halustaan (tai rakkauden perässä) tulleet. Minä asun Suomessa ensisijaisesti siksi, että tänne satuin syntymään, eikä oikein ole ollut mahdollisuutta poiskaan muuttaa. Vielä. En minä sillä, että arvelisin ruohon olevan muualla maailmassa mitenkään vihreämpää kuin Suomessa, paitsi ihan konkreettisesti. Haluaisin jonnekin, missä ruohon on vihreää talvellakin, eikä minun tarvitsisi enää milloinkaan kääriytyä untuvatakkiin.

Minut on kasvatettu kunnioittamaan ja rakastamaan itsenäistä Suomea, isänmaatani. Vaikka joskus muuttaisin jonnekin lämpimään, olen aina suomalainen. Samaan aikaan tiedän, että osa minusta haluaa identifioitua toisin. Kun palaan Suomeen ulkomaan reissulta, minulla on vielä lentokoneessa hurja tarve olla olematta suomalainen. En halua olla osa sitä outoa massaa, joka palaa kotiin kuin lehmälauma. Kuitenkin olen ylpeä siitä, että palaan kotiin lentäessäni Suomeen. Ne on ehkä kaksi vähän eri asiaa.

Tässä näiden EU-vuosikymmenten aikana sitä on toisinaan pysähtynyt miettimään, kuinka itsenäisiä oikeastaan olemme EU:n sanellessa säädöksillään elämäämme. Toisaalta, heti seuraavaan hengenvetoon joudun aina kysymään, kuinka itsenäisiä me oikeastaan olimme sitä ennen, Neuvostoliiton sanellessa elämäämme vähän toisella taktiikalla. Jollain tapaa olemme koko itsenäisyytemme ajan olleet kuin vanhempiensa kotona asuva nipin napin aikuistunut lapsi. Itsenäisiä, mutta ihan kaikkia sääntöjä ei vieläkään pääse itse sanelemaan.

Hyvin tämä maa on luotsattu läpi ensimmäisen itsenäisyyden vuosisadan siitäkin huolimatta. Viime vuosikymmeninä olemme alkaneet jopa oppia olemaan vähän vähemmän anteeksipyyteleviä olemassa olostamme. On totta, että olemme pieni maa Euroopan laidalla, mutta meillä on maailmalle paljon annettavaa – ja olemme jo paljon antaneetkin. Kyllä tästä on ihan hyvä ponnistaa toiseen itsenäiseen vuosisataan.

Tänään sattui Hesarissa silmiini parikin artikkelia suomalaisista nuorista. Toiseen oli haastateltu neljää elämässään menestynyttä nuorta aikuista, toisessa puhuttiin yksinäisyyden aiheuttamasta syrjäytymisestä. Niin erilaisia tarinoita, samassa maassa, näennäisesti samoilla mahdollisuuksilla. Ei, me kaikki emme synny samoin edellytyksin, edes Suomessa. Ei se oikeastaan ole mahdollistakaan, sillä ulkoiset tekijät ovat vain osa kokonaisuutta. Hienoa Suomessa on se, että pääsääntöisesti yksilö voi käyttää koko potentiaalinsa, jos motivaatiota vain riittää.

Näin tenien mutsina sitä toisaalta seurailee tuon kasvavan sukupolvensa hapuilua tässä maailmassa, kun he etsivät paikkaansa, miettivät, mitä elämältään haluavat. Minulla ei ole heille korkealentoisia – tai edes matalalentoisia – tavoitteita. Toivon vain, että he löytävät oman tiensä ja ovat onnellisia elämässään.

Tosikoisen haaveet lentelevät tällä hetkellä melko korkealla ja tyttö on alkanut seurailla kouluarvosanojaan tarkemmin, jotta voisi haaveensa toteuttaa. Nostan hattua! Suunnitelmat voivat muuttua vielä monta kertaa, mutta on hienoa, että on jotain mihin tähdätä.

Esikoisen haaveet ja suunnitelmat ovat muuttuneet viimeisten vuosien aikana monta kertaa, mutta lopultakin taitaa olla niin, että rohkeus tarttua siihen, mikä on mielen pohjalla siintänyt jo vuosia, on puuttunut. Tämän syksyn aikana ajatus on muuttunut todellisuudeksi, kun poika otti yhteyttä Ypäjän Hevosopistoon ja päätti lopettaa päämäärättömäksi kokeneensa lukiossa haahuilun.

Sunnuntaina vien lapseni muuttokuormineen sinne keskelle ei mitään, puolentoista tunnin ajomatkan, mutta noin kolmen tunnin bussimatkan päähän kotoa. Itsenäistymisen ensiaskeleita pienen ihmisen tasolla. Äitiä jännittää varmaan enemmän kuin nuorta, aivan kuten silloin kun vei lapsia ensimmäisiä päiviä päivähoitoon. Ystävät ovat lohduttaneet, että kyllä elämä kantaa.

Kyllä se varmasti kantaakin, ja oikeasti olen hirveän ylpeä, että olen kasvattanut tuollaisen upean nuoren, joka nyt lähtee maailmalle siipiään kokeilemaan. Minä puhkun tuulta niiden alle, minkä voin ja otan aina vastaan, jos lapsi putoaakin vielä alas. Toivon, että kaikki menee hyvin ja että koulu vastaa odotuksia.

Tänään nostan maljan satavuotiaalle itsenäiselle Suomelle ja 17-vuotiaalle itsenäistyvälle esikoiselleni. Kippis ja skål ja cheers!