Pop corn

4.7.2008 MarilkaLeave a comment

They’re here, just as I knew they’d be. The hader days. They’ve been creeping up for some time, but mostly have been overcome by the better and fairly good and even nearly perfect days. But looming somewhere in the background, they have slowly made their way to the foreground, for whatever single thing or sum of all giving them room to pop out front.

And so I feel like I’m falling thru space again, not getting a grip of anything. Only the space is not as dark and crude this time. More like a space filled with blinking lights everywhere around. It’s making me rather unstable these days. I may be perfectly happy and relaxed at one moment, then in the blink of an eye I become all snappy and impatient for no good reason. At least no apparent good reason. My happiness is as thin and fragile as a single hair or straw. Breaking it is like cracking thin ice with a stick. Very easy.

Take yesterday, for instance. I sat at my laptop typing off about how nice and even therapeutic it was to be on vacation, to relax and do stuff with the kids, without any obligations and schedules, deliberately not wearing a watch. Preparing myself for another leisurely day with my daughters, going to this indoor adventure park Huimala (since it was a cool rainy day and thus outdoor activities were out of the question) and then to our house to do some more IV-work.

But as it turned out, simply the fact that we needed to take the car to Huimala made me cranky. I’d come to love being car-free for the time being – not because I don’t have one, I do, but because it represents hurry and obligations to me. And so, as I held the car keys in my hands, assembled myself behind the wheel and started the engine, I felt a crossness crawling up.

And then my cellphone decided to ring as we were still on our way. It was my husband, asking for a favor involving a computer and emailing an attachment, but since I was in the car and not at my computer I obviously couldn’t help him out (besides, the attachment-thing would’ve made it impossible for me to do the task anyway since this darn dial-up connection is inable to even sync my email, let alone send some excel worksheet thru the lines).

And then he couldn’t comprehend the name of the place I told him we were heading to, the place with a poor map and directions printed in it’s brochure, so I was actually making wild guesses at how to get to the place at the same moment as I was barking to the phone that it was HHHuimala, not UUUimala, and getting real agitated over all this.

So I felt the anger rising again and smoke coming thru my ears. Out with the happy me, in with the snappy one my significant people have come to know fairly well during the past months 😦 So I was all sparks and flames, impatient and cross again. Angry for now real reason. I wasn’t really angry at my husband, nor my kids. Not even at Huimala and it’s brochure, really.

I’ve figured that I’m angry at myself most of the time. Angry at all the paradoxes and contradictions, at all the feelings of despair and distress, at my inability to be fully happy with my life and it’s conditions. Angry at myself and what I’ve made of it all. And when I’m angry, I do things that I then am sorry to have done, making me even more angry with myself. It’s a vicious circle.

And frankly, it’s not easy to live with that, being constantly angry at yourself. But what can I do? Hope for a better tomorrow. Wait for time to sort out everything. I mean, this – referring to all that’s going on on every level – IS a temporary period in my life after all, right? It’s just that my status quo has been cracking for a year now and I can’t seem to cope with that too well.

And my status quo will return, won’t it? Until then, I guess I’ll just crack and pop every now and then. Maybe the result will be finer pop corn when all the popping is done.

[Despite all, I did have a fairly nice time at Huimala with my kiddos, and I did do some IV-piping too, but had a bad day with it, what with the IV-tape getting all tangled up all the time and the non-co-operative pipes, and I kept mis-measuring things. But I went to sleep feeling much better, tho. Simply letting my husband hold me does a lot to calm me down. If only I wouldn’t keep forgetting that, as it’s in my nature to push everyone away when I’m feeling bad.

Certainly I’m not an easy person to live with, so a cheery-o to my husband for putting up with me. But neither are my kids, nor my husband for that matter, so a cheery-o to me for putting up with them with even a decent amount of sanity left 😛 ]

Aikaa oman mielen mukaan

3.7.2008 Marilka2 Comments

Tiistai-iltana mies kysyi raksalta tultuaan, mitä me oltiin lasten kanssa tehty päivällä. Summasin, että käytiin systerin luona netissä, käveltiin siitä ostarille kauppaan ja tietysti sieltä takaisin, pysähdellen parissakin puistossa tuolla reissullamme. Ja siihen menikin koko päivä. Totta puhuen tuon lisäksi lapset ehtivät leikkiä legoillaan ja dinoillaan ja poneillaan ja pelata lohikäärmepeliä koneella, minä lukea ja säätää vanhaa tietokonettamme (tosikoista varten). Mutta yhtä kaikki, paljon mitään ei tehty ja hvyin päivä kului.

Ja minä nautin. Jossakin suunnilleen ostarin leikkipaikalla istuessani totesin, että on aivan turhaa pitää kelloa ranteessa, mitä minä teen tiedolla siitä, paljonko kello kulloinkin on? Meillä ei ole mikään kiire mihinkään, ei mitään aikatauluja mihinkään suuntaan, ollaan vapaita kuin taivaan linnut. Ja kun olin vielä jättänyt jälleen autonkin kotiin, oli vapauden tunne suorastaan huumaava, kun se kellokahlekin katosi kädestäni laukun syövereihin.

Eilen lähdettiin reippaasti iltapäivänpuolella – sitten kun sattui huvittamaan lähteä – tuonne "Konnariin" eli Munkinpuistoon retkeilemään. Vähän oli häilyvä sää (mutta sentään lämmintä, toisin kuin taas tänään, GRRR!!!), mutta enimmäkseen paistoi aurinko, eikä yhtään sadekuuroa saatu niskaan. Tytöt yrittivät uida siellä altaassa, mutta en taas ollut muistanut, että stadin puistoissa on nuo altaat, joten simmareita ei ollut messissä, joten lapset saivat lähtöpassit altaasta – ei kuulemma saanut uida pikkareissa ja teepaidassa 😦 Säännöt ovat muuttuneet sitten sen ajan, kun viimeksi on puistoiltu pari vuotta sitten.

Ehtivät silti vaatteensa jo kastella, joten lähdettiin takaisin himaan sieltä, pelailtiin sulkista tuossa pihalla ja loikoiltiin. Kunnes mies tuli duunista hakemaan meitä, oli sovittu, että mennään mukaan raksalle. Siitä syntyikin sitten kriisi, kun piti syödä juuri sillä sekunnilla, vaikkei tytöillä olisi ollenkaan ollut nälkä juuri sillä hetkellä. Ja piti lopettaa leikit ja käydä vessassa ja lähteä, vaikkei yhtään olisi huvittanut. Nopeastipa ovat tytötkin tottuneet tähän ultravapauteen, jossa on todellakin syöty juuri silloin kun sattuu olemaan nälkä, eikä yhtään pakkoa ole ollut elämässä päiväkausiin.

Raksalle asti kuitenkin päästiin pienehkön huutokonsertin jälkeen ja jopa tytöt viihtyivät, kun kävivät välilä leikkimässä naapurin tytön kanssa. Minä laittelin välkatossa ilmanvaihtoputkia miehen kanssa. Tänään pitäisi mennä jatkamaan sitä puuhaa, ei mies niistä alumiinipäällysteisiä eristeitä vaativista putkista ainakaan yksin selviä. Toisaalta ihan kivaa auttaa siellä, toisaalta pieni osa minustakin protestoi sitä, että on pakko mennä tiettyyn aikaan päivästä tiettyyn paikkaan. On ollut niin äärettömän terapeuttista vain olla ja tehdä vain sitä mikä kullakin hetkellä on kivalta tuntunut. Siis putkien laitto on ihan kivaa, se on se pakote olla jossain johonkin aikaan, joka ahistaa.

Tiedänhän minä, ettei elämää voi elää niin, että tekee vain sitä mikä on kivaa. Mutta kun viimeinen vuosi on ollu niin sitä mitä on ollut, kiirettä ja joka suuntaan repimistä monella eri tasolla, se tekee välillä niiin gutaa! Ja samalla linjalla jatketaan tänäänkin. Kohta, kunhan jaksetaan, lähdetään Huimalaan (seikkailumesta kehä kolmosen varressa) ja sieltä kait suoraan sitten raksalle.

Tämä aika, jonka luulin olevan hirveän stressaava ja ahdistava, poissa omasta kodista ja talo puolivalmiina, onkin osoittautumassa melkoisen terapeuttiseksi lomaksi. Tavallaan poissa kotoa oleminen on irrottanut kaikesta ahdistavasta rutiinista ja pakosta ja voidaan todella vain relata. Ja mieskin koittaa saada ensi viikoksi palkattoman loman, jonka aikana toisaalta rakentaa, mutta yhden päivän lupasi perheellekin 🙂

Oldies goldies

1.7.2008 Marilka2 Comments

Intouduin ottamaan kuvia kaikista näistä vanhoista muistoja herättävistä kuvista ja jutuista. Laitetaan nyt joitakuita tähänkin.

Isoäitini kettuterrieri Della, joka kuoli jo ainakin 15 vuotta sitten. Lempeä koira kuin mikä, oltiin suunnilleen samanikäiset ja aina ystävykset. Della adoptoi minun pupuni aikoinaan pennukseen 😀

Minä ja siskoni, tosi kalastajatytöt 😀 Kalat luultavasti verkoista tulleet ja kuvassa lähinnä rekvisiittana tai jotain… Kuva jostain vuodelta ’83, voisin arvella.

Inkkarivauva, jolla minä sain leikkiä, mutta muistaakseni pienemmät eivät enää saaneet, ja omilla lapsillani no chance, liian vanha ja herkästi särkyvä nukke.

Piirroskuva (ihan aito, ei photoshopattu) minusta noin 4-vuotiaana(?) "pieni talo preerialla"-mekossani.

Kuvakollaasi, jonka minä joskus isovanhemmilleni annoin. Siellä on minua, siskoani, isääni ja minun hääkuvanikin.

Isäni intissä ja ylioppilaana, minä ja siskoni ylioppilaina. Hyllyllä toiseen suuntaan olisi vastaavat kuvat sedästäni ja serkuistani.

Isoisäni ja tosikoiseni, puolisen vuotta ennen isoisäni kuolemaa, tosikoinen kuvassa noin 8kk. Aivan ihana kuva, toinen elämänsä alussa, toinen aivan sen ehtoossa.

Kylpemistä – tuossa ammeessa kylvin minäkin pienenä tuon tuostakin, nyt siellä ovat pitkästä aikaa omat tyttäreni 🙂 Missähän se pluto-kylpylelu on? Ja se kuva, jossa minä kylven sen pluton kanssa, suihkuhattu päässäni?

Muisteltiinpa siskon kanssa lauantaina myös meidän kehtolauluja. Isovanhempani yhteistyössä aikoinaan sävelsivät ja sanoittivat kehtolaulut minulle ja siskolleni. Omaani olen laulanut tytöille näiden syntymästä asti, viime aikoina olen ottanut repertuaariin myös siskoni laulun (josta muuten olin lapsena vähän kade, kun siinä oli neljä säkeistöä ja minun laulussani vain kaksi 😀 ). Systeri muisti myös isovanhempieni tekemän kevätlaulun, jonka minä puolestani olin jo ihan unohtanut! Siitä ei muistettu kuin nipinnapin yhteisvoimin eka säkeistö…

Minun lauluni:
Heilahda kehtosi, nukkuos Sannuli, taivaalle syttyi, kirkas jo tähti, nukkumaan äsken, päiväkin lähti
Heilahda kehtosi, nukkuos Sannuli, silmies nurkkaa, kuukin jo kurkkaa, kultainen pieni Sanna

Siskoni laulu:
Jo painuu päivä metsän taa, jo soutaa sorsa valkamaan, kuu kelmeänä kurkistaa, on tullut herkkä hetki
Sua kutsuu Sara unten maa, on aika leikit lopettaa, ja silmät kirkkaat ummistaa, jo taukoo päiväretki
On unten mailla rauhaisaa, siel levon turvan aina saa, kun oma enkel valvoo vaan, ja suojaa pientä lasta
Kun uusi päivä jälleen saa, ja linnun laulu kajahtaa, niin silmät Saran aukeaa, on elo riemukasta

Kevätlaulun 1. säkeistö:
Nyt kevät, nyt kevät on tullut taas, lauloi lintunen iloisna oksallaan. Ja kurrekin kesäisen turkin saa, oi riemua riemua suurta!

Nostalgiaa ja muistoja

30.6.2008 MarilkaLeave a comment

Uskomattoman paljon muistoja liittyy tähän paikkaan. Vaikka eihän se tietenkään ihmekään ole, sillä olenhan minä viettänyt melkoisen ison osan lapsuudestani täällä, isoäitini ja isoisäni kanssa. Täällä on jännittäviä koloja ja muita paikkoja, mielenkiintoisia tauluja ja vanhoja ja vähän uudempiakin valokuvia seinillä ja hyllyillä. Kuvia meistä lapsenlapsista, kuvia isästäni ja veljestään, kuvia omista lapsistani. Ja kuvia isoäitini kauan sitten kuolleesta viimeisimmästä koirasta. Jokainen kuva oman muistonsa vaalija.

Lapsuuteni ja nuoruutenikin vietin tuossa aivan kivenheiton päässä, sillan "oikealla puolen" 😉 Muncassa. Vielä on tyttöjen kanssa koluamatta Tali ja "konnari" ja merenranta, mutta jo se, että jättää auton pihaan ja lähtee liikkeelle kävellen ja julkisilla, on nostalgista ja tuntuu kotoisalta. Onhan minusta viime vuosien aikana pakostakin tullut aikamoinen autoilija ja lapseni ovat tottuneet kulkemaan omalla nelipyöräisellä ovelta ovelle. Mutta kyllä vaan oli kivaa mennä dösällä ja spåralla tänään Merimaailmaan!

Lähdettiin kävellen tuonne ostarille lataamaan matkakorttiani ja sieltä dösällä stadiin, missä hankittiin matkakortti esikoisellekin. Päätin nimittäin oikeasti hyödyntää nyt näitä julkisia välineitä, kun niiden ulottuvilla kerran ollaan! Ja kyllähän siitä kortista on hyötyä muulloinkin, kun kotoa stadiin tultaessa jätän auton aina meidän toimistolle, mistä jatketaan keskustaan julkisilla.

Sen verran on taas hujahtanut aikaa siitä, kun viimeksi stadissa pyörähdin, että kyllä olin tiputtaa silmät päästäni, kun tajusin Sokoksen edessä, ettei siitä kuljekaan ratikoita! Sehän kook hela stadi taas revitty auki! Hetken seisoin suu auki tuijottamassa Manskua, kunnes hogasin spårat siellä vähän kauempana, Pohjoisella Rautatiekadulla. Sinne siis ja päästiin Merimaailmaan onnellisesti.

Merimaailmassa ja Lintsillä menikin koko iltapäivä. Kierrettiin Merimaailma kahteen kertaan, käytiin vain syömässä välillä Safari-ravintolassa. Ostin yksittäiset liput meille pois lähtiessä niin että käytiin tyttöjen toiveesta Vekkulassa ennen kotiin lähtöä. Ja sitten pohjois-portista ulos ja kasille. Sieltä me aina kuljettiin Lintsille ja pois, kun olin lapsi.

Kasista hypättiin pois Töölöntorilla, mistä piti vaihtaa bussiin. Siinä kun noin kolmannen kerran päivän aikana tultiin pysäkille niin että kaivattu väline oli minuuttia aikaisemmin (ellei aivan nokan edestä peräti) mennyt, muistin kyllä jälleen senkin, miksi se oma auto omine aikatauluineen houkutteli niin helposti Helsingissä asuessakin. Mutta toisaalta, nyt ei ollut parkkiongelmia, saatoin hyvällä omalla tunnolla nauttia valkkaripohjaisen jääteen ruuan kanssa ja kun oli missattu dösä niin niukasti, päätettiin pistäytyä Topeliuksen puistossa leikkimässä vähän. Se on erilaista vapautta 🙂

Se on samanlaista vapautta kuin se, että eilen ennen kuin lähdettiin isäni vaimon 60v-syntymäpäiviä juhlistamaan, minä ja tytöt ja siskoni, soitin siskolleni ex-tempore matkalla kaupasta kotiin, jotta haluaisiko sisko tulla meille myöhäiselle aamupalalle syömään kanssani grillattua halloumia, mansikoita ja kirsikoita. Ja siskohan tuli, mikä ettei, koska asuu puolen kilsan päässä tästä isoäitini kodista. Se oli hauskaa, spontaania vapautta.

Täytyy sanoa, että tässä kun nyt taas Stadissa asuu, vaikkakin toisen asunnossa ja kovin väliaikaisesti, on syttynyt eräänlainen ikävä takaisin tänne kotinurkille. Ei minusta sitä stadilaisuutta ja munccalaisuutta saa pois kitkettyä. Täällä tunnen taas olevani sivistyksen keskellä, keskellä kaikkea. Rakastan autojen vilinää Huopalahdentiellä ja sitä, että julkinen liikenne pelaa melkein ovelta. Kaikki tuntuu olevan niin paljon lähempänä.

Ei siellä periferiassakaan sinänsä mitään vikaa ole, enkä siellä aktiivisesti ikävöi Helsinkiin. Elämä siellä on vain niin toisenlaista, että nyt kun olen taas täällä, missä kuitenkin yhä noin puolet elämästäni olen elänyt, on ikävä takaisin tänne herännyt. Uskon silti, että kunhan päästään asettumaan omaan taloon, sinne huitsin nevadaan 😉 olen jälleen ihan tyytyväinen siellä ja tyydyn ikävöimään Stadissa-asumista lähinnä silloin kun palaan taksilla kotiin ja maksan siitä 30e enemmän kuin jos asuttaisiin täällä 😛

Viesti modeemin takaa

28.6.2008 Marilka1 Comment

Hah, tämähän käy nätisti. Dial-up-nettiyhteys toiminnassa, isoäidin tunnuksin niin ei tarvinnut ihmetellä mitään omia rekisteröitymisiä. Hidashan tämä on kuin mikä, näin hyvään tottuneelle, mutta eipä tässä ole tarkoitus jatkuvasti roikkuakaan. Blogientryn lisäämisenkin voi näpsäkästi tehdä tälleen osissa – kirjoita entry, avaa yhteys vasta sitten. Ainoastaan kuvat tarvinnee ladata jonkun nopeamman yhteyden kautta, kuten piipahtamalla duunissa tai vaikka tuossa kiven heiton päässä systerillä kylässä.

Muutto sujui hienosti, vaikka olikin aikamoinen kaaos tavallaan, kun tavaraa lähti (taas) kahteen eri osoitteeseen, pakettiauto oli hyvin pieni (joku ei muistanut vuokrata autoa ennen kuin tässä viime viikolla) ja apujoukkojakin oli kitsaanlaisesti, kun kaikki ovat niin reissussa näin kesällä. Olipa kuitenkin yksi kaveri, joka tarjosi ison farkkunsakin toiseksi muuttoautoksi, miehen siskon isommat lapset, joista on jo paljon apua sekä miehen sisko pitämässä seuraa meidän lapsille (kun ei keväällä leikatun kätensä vuoksi pystynyt kantamaan tavaroita) – suurkiitos kaikille!!!

Minun aikani meni enimmäkseen viimeisiä keräillessä, pizzoja tilatessa, kahvia keittäessä ja lopuksi siivotessa. Jotain sentään autoihin kannoinkin, mutta suurimmaksi osaksi ravasin portaita ylös ja alas. Kun miehen sisko lapsineen lähti meiltä noin viimeisen kuorman lähdön aikaan, laitoin meidän muksut katsomaan Pegasoksen taikaa siltä meidän uudelta hienolta läppäriltä, jotta pysyivät poissa jaloista kun siivosin ja pakkasi meidän toitsuun lähes kaiken tänne evakkoon mukaanotetun tavaran.

Leffa ehti loppua ennen kuin pakastin oli sulatettu ja pakastin ehti sulaa ennen kuin mies ehti takaisin purkamasta viimeistä kuormaa ja palauttamasta pakettiautoa Hyvinkäälle asti. Lapset ehtivät kyllästyä pahan kerran ja päättivät pitää huolen siitä, että asunto tuli romutetuksi kokonaan ennen kuin me sieltä poistuimme. Tai jäihän sinne seinät pystyyn sentään, vaikka rehellisesti sanoen kuulosti kyllä pahalta, kun sitä riehumista asunnon ulkorapuilla istuen kuuntelin. Mutta ehkäpä meteliä pahensi tyhjän asunnon kaikuminen.

Mies kävi vielä asunnon läpi palattuaan pakun palautusmatkalta ja niinhän se oli, että yhden kaapin ylähyllyltä löytyi vielä pari vanhaa teepaitaani, joita en kerrassaan ollut lyhyempänä nähnyt, ja meinasipa uusi tietokoneemmekin jäädä hattuhyllylle, minne sen olin nostanut turvaan neitosteni riehunnalta. Hyvä että kävi läpi, vaikka se vähän fanaattiselta minusta tuntuikin 😉

Tuotiin tänne isoäidin kotiin aikamoinen kuorma kamaa, mutta mehän asutaan täällä kuukausi. Saa nähdä, miten lapset suvaitsevat täällä nukahtaa… Aika varmaan testata sitä.