Tähän viikonloppuun on mahtunut vähän kumpaakin, sekä tuolla ulkona että täällä sisällä. Vähän samaan aikaan, vähän eri tahtiin. Eilen aamulla myrskysi kotona. Tytöt ottivat herättyään uudet mp3-soittimensa ja kuuntelivat kumpikin omaa musaansa kuulokkeillaan (viime maanantaina heräteostoksena ostin tosikoiselle pinkin prinsessa zen-stonen ja itselleni mustan zen-stone-plussan, esikoinen peri vuoden vanhan punaisen zen-stoneni, nyt on äitillä ja tytöillä samanlaiset ämppärit, paitsi että minulla tuplasti tilaa siinä ja radiokin).

 

Meillä oli siis näennäisesti rauha aika hyvin maassa ensi alkuun. Mutta sitten alkoivat likat riidellä, kun kumpikin rupesi laulamaan ääneen ja kun toinen koitti mennä muualle, seurasi toinen perässä. Lopulta täällä oli käynnissä täysi sota, johon miehen kanssa sitten puututtiin ottamalla molemmilta soittimet pois, kun ne kerran aiheuttivat mokoman möläkän – ja siihen mennessä kun koitettiin aamupalalle mennä huusikin jo kaikki toisilleenja perheen naisväestä itki lopulta jokainen. Mies siinä välissä sitten yritti luovia, reppana, itsekin ihan kypsänä.

 

Jotenkin siitä kuitenkin rauhoituttiin, lapset aina vähän säikähtää sitä, jos minäkin alan itkeä. Aamupala, kun sille viimein koko perhe saatiin sovussa koottua, oli siis lopulta ihan seesteinen ja päivä siitä käynnistyi sellaisella vielä ihan normaalilla huudolla ja tottelemattomuudella, joka ei sen kummempaa mainintaa tarvitse, jokapäiväistä kun on. Mies joutui lähtemään töihin siitä, ja sen jälkeen oli menossa iltaa istumaan sisarustensa kanssa, joten minä pakkasin tyttäret autoon ja suunnattiin Itikseen ja uimaan. Hiukan matkalla arvottiin, että joskohan olisi sittenkin pitänyt käyttää auringonpaiste hyväksi ja mennä ulkoilemaan, vaikka Korkeasaareen. Mutta päädyin siihen, että uimaan mennään, kun oli kerran uintireissu suunniteltu. Olihan se tuuli jo aika kova eilenkin.

 

Ennen kuin uimaan asti siitä kuitenkaan päästiin, oli pakollinen kauppapyrähdys edessä, sillä kamoja pakatessa muistin, että tosikoisen simmarithan olivat kutakuinkin puhkihiutuneet. Uudet piti saada. Ainoa vaan, ettei simmareita juuri myydä tähän aikaan vuodesta missään… Anttilasta löytyi paria mallia sellaista kokoa, jota saatoin lapselle kuvitella käyttöön, koot väliltä 98-120 puuttuivat kokonaan. 120senttiset ostin, vähänhän ne lököttävät, mutta välttävät, niin harvoin kuin me uimassa käydään.

 

Samalla bongasin sieltä neidille kiiltonahkatennaritkin, molemmat likat kun olivat taas niissä hirveissä lenkkareissaan liikkeellä, siistejä sopivia ei kummallakaan edes ollut! Paitsi talvisaappaat. Uinnin jälkeen jatkettiin shoppamista juuri sen verran, että saatiin esikoisellekin vastaavat tennarit, ja parit verkkaripöksyt. Aika hauskasti nuo tennaritkin on nyt äidillä ja tyttärillä aika samikset, esikoisella pelkkää mokkaa, tosikoisella pelkkää kiiltonahkaa, minulla (ne jokunen viikko sitten ostetut) vähän sekä että 😀 On muuten esikoisella jo iso jalka, nuo kengät on kokoa 35! Tosikoisellakin kokoa 30.

 

 

Tänään on sitten vuorostaan myrskynnyt enemmän ulkona kuin sisällä, mutta vähän kyllä sekä että. Aamu oli sentään tänään mukava. Tyttäret tulivat meidän väliin köllimään molemmat, noustiin siitä vaihteeksi rauhalliselle yhteiselle aamupalalle. Myrskyä oli vain minun sisälläni, oli jotenkin huono päivä muutoin. Osa siitä hellitti kyllä, mutta aika tavalla taisin pitkin päivää raivota noille likoilleni, jotka eivät mitään täällä totelleet. Mies joutui tänäänkin menemään töihin, joten täällä keskenäni tyttöjen kanssa yritin siivouspäivää viettää ja tietäähän sen, mitä se noiden skidien siivoaminen on…

 

Apinan raivolla lopulta laitoin tuulemaan tyttöjen huoneissa kunhan olin ensin saanut keittiön siivottua. Kummankin huoneessa sai kahlata kamoissa ja roskissa, ja lattiat olivat täynnä hamahelmiä. Minä joka aina olen tykännyt pitää lastenkin huoneet siisteinä ja tavarat paikoillaan, viskelin nyt lelut vain lähimpään laatikkoon ja hirveän määrän roskaa pussiin. Pääasia että sain lattiat tyhjiksi, jotta pääsin imurilla vetelemään ne pahuksen hamahelmet sieltä sen syövereihin. Lopulta täällä oli sentään siistiä, niin siistiä kuin nyt tämän talon mittapuun mukaan voi olla.

 

Kevyt epätoivo oli tänään taas valloillaan, kun siivotessani mietin, tuleekohan tästä milloinkaan kotia, jossa on kaikki paikoillaan, sen sijaan että tämä on talo, jossa ei ole paikkaa oikein millekään… Kaipa tämä joskus. Keittiö nyt sentään on jo eräänlainen retriitti tämän sekasorron keskellä. Siellä on kaikelle paikkansa. Joskin sieltäkin puuttuu vielä paljon kaikkea, mikä on laatikossa autotallissa – tarviiko niitä oikeasti? nyt on yli puoli vuotta selvitty ilmankin – ja sen lisäksi siellä tai oikeammin siis täällä on jotain extraakin, sillä ruokapöytä on yhä meidän ainoa työpöytä.

 

Iltapalaksi lämmitin uunissa karjalanpiirakoita ja paistoin omenalättyjä. Yritin löytää jostain systerin omenapannariohjetta, huonolla menestyksellä (se romppu on tuolla jossain…), mutta hyviä nuo tavalliseen lättytaikinaan tehtyinäkin olivat!