Ulkona meinaan. Aika sysipimeetä. On tuolla jossain olemassa katuvalot, mutta kun ei täällä vielä oikein kellään ole kunnollisia omia pihavaloja – tai ehkei niitä niin tällasella omakotitaloalueella edes niin ole muutenkaan? – kaikkialla näkyy vain mustaa. Ihan outoa sinänsä. Vaikka kolme vuotta onkin asuttu täällä periferiassa, en oikein tunnu tähän pimeyteen tottuvan koskaan. Stadissa kun ei koskaan ole oikeasti pimeetä. Jollei ole suorastaan sähköt poikki.

 

Aamuisinkin alkaa jo olla aika pimeetä. Etenkin tällaisella sateisella säällä. Tuntuu taas, ettei mitään meinaa nähdä auton tuulilasin läpi, kun katuvalotkin täällä ovat niin himmeät, sellaiset kuin stadissa kevyenliikenteen väylillä. Ja ne heijastimet on taas ihmisillä hukassa. Lenkkeilijöillä ja koiranulkoiluttajilla näkee niitä heijastinliivejä päällä, mutta muutoin on aika pimeetä porukkaa liikenteessä. Eipä omakaan tokaluokkalaiseni suostu sitä liiviä pukemaan, tosin takissakin on heijastinnauhat, joten edes jotain. Pelottavaa oli kuitenkin tänäkin aamuna huomata suojatien kohdalla, että hitsi, siinähän seisoi ihmisiä molemmin puolin! Ei niitä vaan näkynyt paria metriä kauemmas…

 

En kyllä voi sanoa taas itsekään olevani hyvä noiden heijastinten kanssa. Silloin kolmisen vuotta sitten, kun muutettiin tänne pimeyteen, koin jonkinlaisen heijastinherätyksen ja minulla oli heijastimia aina niin käsilaukussa kuin takinkin taskussa mukana. Sittemmin ne ovat kuitenkin jääneet vähän kerrassaan pois, osin siksi, että ne sitten kuitenkin ovat niin vähällä käytöllä, kun aina kulkee autolla paikasta toiseen. Lenkille vedän kyllä heijastinliivin päälle.

 

Täällä on meillä kotonakin osittain aika pimeetä, sillä meillähän edelleen on tästä 166 neliöstä käytössä vasta noin puolet. Eli tuo talon toinen pääty on täysin pimeenä. Jotain kun pitää etsiä muutoinkin pimeän aikaan – kuten vaikka aamulla lasten ulkovaatteita – sinne saa varustautua fikkarin kanssa. Meillä on täällä yhä myös aika pimeen kylmä. Kylmä on kurjaa. Pahimmillaan voi käydä niinkuin minulle kävi tänään ruokakaupassa, että muutoinkin kylmistä sormistani meinasi verenkierto lakata kokonaan, kun kannoin koria käsivarrellani! Hetken aikaa oli vasen etusormi valkoinen ja tunnoton. Pelottavaa!

 

Noin muutoin aika pimeitä juttuja on viimeaikaset työmääräni. Eilen esimieheni kysyi, olenko nyt sitten illat normaalisti kotosalla, viitaten siihen, että pitelin tuossa pari viikkoa sitten yhden viikon verran systerin asuntoa pystyssä. Kello oli puoli kuusi, olin juuri tullut toimistolle asiakkaalta, isuin pöydännurkalla läppäri kainalossa matkalla testaamaan tämän päiväistä ympäristöä. Katsoin pomoa hiukan vinosti ja vastasin: "En, vaan täällä." Lähdin lopulta kymmentä yli yhdeksän töistä. Kolmas pitkä työpäivä tälläkin viikolla. Tänään olen sentään kotona!

 

Jotain mukavaakin tänään tähän pimeyden keskelle: sain eilen sen ongelmallisen ympäristön testattua ja ongelmar ratkottua, tänään on päivä mennyt sen puitteissa siis oikein mukavasti (jos ei lasketa sitä hämmentävää pimennystä, joka aivoissani tapahtui erään ihan perustoiminnon osalta juuri varttia ennen kuin lopettelin päivää asikakkaiden kanssa – ankea lopetus päivälle 😛 ). Ja lounaalla tänään gurukastiin lukeutuva kollegani kehaisi osaamistani parille muulle duunikaverille, tuntui kivalta 🙂