Vanhoja kliseisiä sanontoja soveltaakseni, minä olen yleisesti ottaen ihminen, jonka kuppi on aina puoliksi täysi ja jos ei, se on sitten kokonaan nurin. Elämänfilosifiaani kuuluu – yhä vanhoja kliseitä soveltaen – uskoa kaikesta ja kaikista hyvää kunnes toisin todistetaan, antaa kaikille ja kaikelle benefit of the doubt ja uskoa ettei ole niin pahaa ettei olisi jotain hyvääkin. Elämänasenteeseeni kuuluu kyky nauraa itselleni ja olosuhteilleni silloinkin kun ne eivät naurata, käsitellä vaikeatkin asiat ehkä vähän kieron huumorini kautta. Mutta joskus, joskus siellä seassa on vain hetkiä, jolloin ei pystykään.
Varmaankaan ei kellekään tätä blogianikaan lukeneelle ole jäänyt epäselväksi, että vähintäänkin viimeisin puolivuotinen on ollut minulle melkoisen haasteellista aikaa elämässäni. En aina ole oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa olosuhteille, asioille ja tapahtumille vähän yhdellä jos toisellakin alueella elämää. Enimmäkseen kallistun sen naurun puolelle, enimmäkseen pystyn käsittelemään minua ympäröivän kaaoksen huumorilla, tietäen, että se on vain väliaikaista ja kaikesta selvitään kuitenkin. Välillä pinna kiristyy ja tulee ylilyöntejä, mutta nekin voi aina selvittää ja sen jälkeen voin nauraa käytökselleni.
Mutta sitten toisinaan tulee näitä hetkiä ja päiviä, jolloin kasaantuma menee yli kipurajan ja viisari kääntyy itkun puolelle. Silloin tuntuu, että mitä tahansa teenkin, teen sen väärin, toimin väärin, puhun ihmisille väärin. Silloin tuntuu, että kaikki ovat loukkaantuneet minuun ja jolleivät vielä olekaan, ei minun tarvitse kuin avata suuni niin viimeistään ovat. Silloin tuntuu, että nätistikin sanotut asiat pahoittavat toisten mielen, puhumattakaan siitä, että sellaisina päivinä asiat herkästi sanoo vähän turhankin kärkevästi. Toisaalta – missä menee se raja, milloin minun mieleni on pahoittunut liikaa toisten sanomisista?
Tulen toimeen yleensä kaikkien kanssa, ehkä juuri sen ansiosta, että uskon kaikista hyvää, pyrin näkemään kaikissa sen hyvän ja pyrin pysymään ihmisten hyvällä puolella – ah, tämä taisi olla anglismi, staying on the good side of people – kohtelemalla kaikkia kunnioittaen ja puhumalla nätisti. En käskytä ja komentele, en tiuski – patsi täällä kotona, myönnetään. Mielestäni en vaadi keneltäkään – edes täällä kotona – enempää kuin itseltäni, enempää kuin tiedän mahdolliseksi. Tiukatkin pyynnöt pyrin esittämään asiallisesti ja perustellusti.
Mutta sitten toisinaan tuntuu, että sekin on muille liikaa. Luultavasti se on vain tunne minun korvieni välissä, tunne joka tulee siitä, että olen itse niin vereslihalla, että kaikki tuntuu pahalta. Niin tai näin, tuo tunne vain pahentaa omaa oloani noina itkun suuntaan kääntyneinä päivinä. Silloin tarvitaan jotain, mikä vetää minut ylös sieltä rämeestä. Silloin ei enää riitä omat keinoni ja voimani – vaikka varsin vahvana itseäni pidänkin. Onneksi minulla on ystäviä, jotka hädässä on jo opittu tuntemaan. On ystäviä, who so get me, tietävät miltä tuntuu ja osaavat olemisellaan ja sanoillaan auttaa.
Eilen oli tuollainen kuppi-nurin-päivä. Olin sen kanssa sitten vielä yksikseni täällä kotona etätöissä kärvistelemässä. Tein pitkän ja tiiviin päivän, mutta ehti sinne väliin mahtua muutama mese- ja joku puhelinkeskustelukin muutaman edellämainitun ystävän kanssa. Ja eräs sähköposti, joka sisälsi juuri oikeat sanat oikeaan paikkaan. Vastasin lähettäjälle, että halaan häntä kun seuraavan kerran nähdään. Uskomatonta, miten paljon sanat voivat tehdä, niin hyvää kuin pahaakin! Nuo sanat, muutama yksinkertainen kannustava sana, olivat juuri se nykäys, joka noiden keskustelujen jälkeen vetäisi minut taas suostani kuiville.
Niinpä saatoin mennä nukkumaan jälleen paremmalla mielellä ja herätä tähän aamuun jälleen hymyillen ja silmissäni se normaali valoisampi katse, kaiken tämän keskelläkin. Ei siis valitettavasti niin, että kaikki vaikea ja ahdistava olisi poissa ja elämä olisi yhtä aurinkoa. Ei se niin tapahdu. Mutta kuppini on taas pystyssä ja puolitäysi. Katselen jälleen maailmaa hienoisen hymyn läpi, odottaen, katsoen, tietäen, etteivät vaikeammatkaan ajat kestä ikuisesti.
[P.S. Mies eilen kertoi saaneensa privaattisähköpostiinsa (jota ei muuten täältä mistään löydy, joten ihmettelen suuresti!) nimettömän viestin, jossa oli tämän blogini linkki ja lisäksi vain tiedotus, että tätä pitää hänen vaimonsa. Tiedoksi kaikille tässä nyt saatettakoon, että kyllä, mieheni on tietoinen tästä blogistani, olen ihan itse hänelle tästä kertonut.]
System Failure for the Masses 
No, voihan vitalis…joku luulee tehneensä päivän paljastuksen kun laittoi miehesi s-postiin tämän sun spacen linkin. Olisko se sitten joku ns. puolituttu joka on asialla? Minä toivoisin, että mun sukulaiset, miehen suku, tutut, naapurit, työkaverit jne. , jotka eksyvät mun spaceen, laittaisivat jonku neutraalin tervehdyken sinne. Kirjoitan vain sellaista, mikä ei oo salaisuus…Mun äijälle ei kantsi laittaa linkkiä, kun se ihan varmasti käy siellä itsekkin toisinaan, ainakin katsomassa kissan uusimmat kuvat!
Kyllä suomalaiset on kiusanhenkisiä ja kateellisia. Mitä hemmettiä se kenellekkään kuuluu mitä jonkun vaimo muija tyttöystävä tai asuinkumppani yleiselle sivustolle kirjoittaa,..jos ei ketään nimillä haukuta, tai paljastella salaisuuksia.
Tosin netti nyt on vaarallinen paikka anyway,..ihminen voipi elää nettielämää aivan muiden tietämättä vuosikausia.
Mua aina ärsyttää, että jonkun on puuttuttava muiden elämään,..juoruttava tai kerrottava -" ajattelin että haluat tietää" tyyliin kerrotut salaisuudet useimmiten kuvastavat kertojan köyhää elämää, jossa on sensaatiot haettava muiden elämästä…sopisi hyvin sanominen tälläiselle",..en halua ehkä kuulla mutta sinusta huokuu se että HALUAT KERTOA…."
KOMMENTOIN JUURI Tepulle, ja sen jälkeen tulin sun blokiin, jolloin huomasin että se olit sinä se blokiystävä, josta tepu puhui.Leikkasin osan kommentista tänne.
Voi kiesus,..Eikös miehes sanonu kuka sen linkin laittoi?
Niin niin, nimettömänäpä tietenkin.HUH HUH:Toinen asia mikä mua ärsyttää on se että ei seistä sanojensa takana,..jos on jotain paljastettavaa tulkoot esiin…eikä lymyile identiteetittömänä.ARGH…