Kuka on sanonut, että vain elokuvien naiset voisivat herätä aamulla täysissä meikeissä? Minä ainakin heräsin tänä aamuna jo varmaan neljättä kertaa tällä viikolla täysissä meikeissä. Olkoonkin, etteivät värit nyt enää olleet ihan niin kauniisti paikoillaan. Luomivärit, mitä niistä oli vielä jäljellä, olivat mytyssä. Ripsari murusina silmien alla. Puuterit varmaan iloisesti jo tyynyyn pyyhkiytyneet. Myönnetään, elokuvissa se meikeissä herääminen on paljon hehkeämmän näköistä kuin näin irl.

 

Minun "täysissä meikeissä" nyt ei arkena ole kovin kummoista. Oli aika, esikoisen ollessa pikkuinen, jolloin en meikannut töihinkään ollenkaan. En arkiaamuna yksinkertaisesti ehtinyt sitä kahta minuuttia käyttää moiseen. Silloin nyt muutenkin filosofiani ulkoisen olemukseni suhteen oli vähän toisenlainen – come as u r. Nykyisin kiinnitän paljon enemmän huomiota vaatteisiini ja naamaani, enkä enää lähde töihin meikkaamatta edes sitä kahden minuutin arkimeikkiä.

 

Joskus luin jostain, että naiset jakautuvat kahteen kastiin meikkaamisen suhteen. Niihin joille oleellisinta ovat huulet, jotka eivät edes roskia vie ilman että huulet on punaiset, ja niihin joille oleellista ovat silmät. Minä kuulun jälkimmäisiin. Minun arkimeikkini on puuteri ja silmät. Kajaali, luomiväri ja ripsari. Ja sen pituinen se. On minulla huulipunaakin (tai – beigeä tai haalean pinkkiä tai jotain siltä väliltä), käsilaukussa jotain sellaista kiiltävää, jota muistan hyvällä tsägällä laittaa autossa aamulla, mutten ainakaan enää uudestaan päivällä tai aamukahvin jälkeen kun olen niellyt sen kahvini mukana. Silmämeikit riittävät. Kuulemani mukaan muidenkin mielestä 😉

 

Juhliin tällään naamanikin vähän pitemmän kaavan mukaan. Mitään tunteja en silloinkaan saa sen paremmin naamani kuin hiustenikaan laittoon tuhrautumaan, mutta juhlameikin sentään aloitan meikkivoiteesta ja silloin saa huuletkin rajauksen ja punan. Tai sen jonkun vaalean sävyn, en oikein osaa käyttää kamalan punaista enää, sellaistakin joskus 90-luvulla jonkin aikaa käytin. Jotain sieltä kasarin ja ysärin väliltä – siis 80-luvullahan huuleni olivat kutakuinkin valkoiset. Niin, olen minä siis joskus niitä huuliakin maalannut nykyistä ahkerammin.

 

Se hassu juttu tässä siis tällä hetkellä on, että aamuisin en enää osaa poistua kotoa meikkaamatta – kesä oli poikkeus, lomalla meikkasin ehkä keskimäärin kerran viikossa, kun mentiin oikeasti ihmisten ilmoille tyttöjen kanssa – mutta iltaisin en mitenkään meinaa muistaa poistaa niitä meikkejä! Tavan takaa aamulla silmiäni hieraistuani totean saaneeni ripsarinjämät käsiini. Eilen illalla kyllä juuri ennen nukahtamista muistin kyllä meikit, mutten enää jaksanut nousta niitä putsaamaan, joten annoin itseni vain nukahtaa ne naamalla – mitäs yksi yö meikeissä lisää, kun niitä on viikkoon mahtunut jo monta muutenkin…

 

Normaalisti meikkien putsaaminen on aina kuulunut iltarutiineihini. Samalla kun pesen hampaani, muistan meikinpoistonkin. Jollen muuten niin siksi, että näen itseni peilistä. Tai huomaan meikinpoistopyyhkeet jossain siinä hammasmukini lähellä pesuhuoneen kaapissa. Mutta täällä kaikki on sekaisin. Pesuhuoneessa ei ole peiliä ja hammasmukit hammasharjoineen ovat pesualtaan reunoilla ja siinä, mihin tulee kohta saunan lasipuoliseinä. Meikinpoistopyyhkeet ovat eteisen lipastolla, josta huomaan ne lähinnä aamulla.

 

Mitä tämä siis kertookaan päästäni? Not just a pretty face? En tiedä, naama on kuulemma nätti, päässäkin kuulemma älyä – mutta pienehköä hajamielisyyttä kaiken tällaisen triviaalin suhteen. Aivot askaretelevat tärkeämpien asioiden parissa, pikkuseikat kuten meikkien puhdistaminen eivät mahdu sinne. Ehkä juuri siksi olenkin punapää enkä blondi 😛 Kun näin niinkun itse on voinut valita 😉