Ei me sitä itse aina niin noteerata, mutta muiden mielestä me ollaan samannäköisiä. Ainakin riittävästi, että siskoksiksi tunnistetaan. Niin meille ainakin aina sanotaan, kun ollaan yhdessä liikkeellä ja jomman kumman tuttuun törmätään ja siskoa kaverille esitellään. Ei se paha ole, tietenkään, vaikka jokainen jollain tavoin uniikki mielellään olisikin. Mutta siskoni on kaunis, joten mikäs tässä ollessa, jos samannäköisiksi sanotaan. Eilen tosin sisko taisi sanoa jotain suuntaan vice versa, joten, well, *shrug*.

 

 

Eilen vietettiin yhdessä tyttöjen iltaa, kaksin, vaihteeksi. Aloitettiin stadissa pienellä shoppailulla. Hentsusta lähti mukaani farkku-minihame (I love it 🙂 ) jollaista siskokin kokeili muttei edelleenkään kuulemma osaa käyttää hameita, musta toppi, mustat caprit, musta pitkähihainen pusero – back to black… Hentsusta mentiin Dinskohon, mistä ostettiin kumpikin kaksi paria kenkiä – prikulleen samanlaiset, muttei suinkaan tarkoituksellisesti 😀 Satuttiin vaan tykästymään samanlaisiin. Siinä kun vielä olisi ollut mukana serkku, jolla kuulemma on myös siskoni kanssa samanlainen maku, olisikin ollut hupaisaa…

 

Käveltiin Kampinkeskuksen läpi Tennarille, mistä matkan varrella systeri osti meille bagelit ("kumman haluat, savulohen vai paahtopaistin?" "ihan sama" "niin mullekin" – joten syötiin ne puoliksi) sillä välin kun minä hain itselleni Anttilasta uuden ripsarin. Nyt on älyn hyvä ripsiväri, MaxFactorin joku, kiitos siitäkin siskolle, kun osasi sitä suositella! Tennarissa ostettiin vielä sulassa sovussa suklaapopparit puokkiin ja sitten leffaan. Mamma mia, here I go again. My my, how can I resist you? Oli hauska, Abban musa on aina yhtä mukaansa tempaavaa ja leffan jälkeen olisi tehnyt mieli tanssimaan.

 

Tanssimaan ei kuitenkaan siitä menty, vaan istuttiin hetkeksi terassille, samanlaisille siidereille, "omena vai päärynä?" "omena", oikein kuorolausuttuna. Mikä ei ole mitään uutta. Kuorolausunta nimittäin. Tai siis ei sekään, että tykätään suht samanlaisista juomistakin. Mutta me ollaan aika lailla aina oltu stereot. Joilla on aika samanlainen puheäänikin, tai ainakin meidän kaverit meni toisinaan retkuun silloin lankapuhelinaikana, jolloin kumpikin vastasi puhelimeen vain sukunimellä. Toisaalta, niin on minunkin tytöilläni – minäkin joudun melkein puhelimessa tiedustelemaan aina, kumman kanssa oikein puhun…

 

Meillähän on systerin kanssa ikäeroa 5 vuotta ja 7 kuukautta, näin täsmälleen laskettuna. Minun hyväkseni, vai olisikohan se nyt jo systerin hyväksi tässä vaiheessa elämää? Minä siis kuitenkin se tunnollinen isosisko, joka komensi pikkusiskoa: "kun äiti on poissa, mä olen sun äiti ja sä tottelet mua" – minkä lausahduksen olen valitettavasti kuullut hyvin samankaltaisena oman esikoiseni suusta… Kuka kenestäkin kulloinkin huolehtii, pääasia, että on sisko, jonka kanssa on superhauskaa viettää aikaa ja jonka kanssa voi jutella kaikesta 🙂

 

Me ollaan mutsin ja systerin kanssa siitä mielenkiintoinen kolmikko, että ollaan puolen sentin tarkkuudella yhtä pitkiä ja meillä on kaikilla samanlainen hymy. Silmät on erilaiset, ja minulla on erilainen nenä. Mutta ääni on hyvin samanlainen ja käsiala on melkein pilkulleen samanlainen. Väännetään ja yksinkertaistetaan kirjaimia samalla tavoin kaikki kolme. Lähes spooky. Kesäkuussa siellä häissä kaikki kolme kirjoitettiin kurinpäiten vieraskirjaan sama lause allekkain. Otin siitä kuvankin, niin häkellyttävää se oli, sillä melkein ei voi sanoa, kuka meistä minkäkin niistä kirjoitti!

 

 

Tavallaan on hassua olla niin samasta muotista jonkun, tai joidenkin, kanssa. Toisaalta se on aika kivaakin 🙂 Siinä on jotain turvallista ja se antaa oman mausteensa yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Veri on vettä sakeampaa. On oikeasti ihanaa, että minulla on sisko ja juuri tuo sisko 🙂 Näinköhän nuo omat tyttäreni muotoutuvat saman muotin mukaan?

 

 

No, totta kai meissä on hyvin paljon erojakin 🙂