Pohdin tuolla mariskoolejani ja aaltokippojani, kahvimukejani ja pupulautasiani tiskatessani, että taidan olla vähän drama-queen (mikä on nähty ennenkin 😉 ). Se vaan on tämä italialainen vereni. Eikun… eihän minussa mitään italialaista verta ole! Nooh, ehkä sitä tarttui mutsiin sen italianvuotensa aikana 😉 Sellainen italialainen temperamentti kun minulla nyt kuitenkin on, joka saa reagoimaan kaikkeen aikamoisella fortella. Ja sitten vielä ilmaisen itseäni vähän ylidramaattisesti 😀

 

Sitäkin mietin siinä tiskatessani mariskooli kädessäni, että kun koti on turvallinen asia, niin kun sitä ei silleen oikeasti ole, silleen että olis ympärillä ne tutut asiat, silleen että vois vaan ottaa kaapista sen mariskoolin, silleen että kaikelle olis paikka, se tuntuu turvattomalta ja ahdistaa. Ja ahistaa sekin, ettei asiat ole minun pikku-kätösissäni, eikä edes mieheni, vaikka parhaansa kumpikin tekee, että talo valmistuisi ja päästäisiin sinne muuttamaan. Luottamukseni siihen, että kaikessa käy lopulta hyvin on kuitenkin vahva – puput(kin) putoavat aina jaloilleen. En siis oikeastaan oikeasti ihan niin kamalasti panikoi, vaan tilanne enimmäkseen ahdistaa. Ihan kybällä. Tai ainakin ysillä 😛

 

Tässä kesken kirjoittamisen soittelivat lapset mökiltä – ja yhtäkkiä huomasin taistelevani läppärini äänen kanssa – ääntäkään kun ei kuulunut. Ilmeisesti tuo kiva webbikamerani sekoittaa tämän ääniasetukset jotenkin :E Olisi siis kait pitänyt vaan kiltisti ostaa vista-taattu (jos sellaista onkaan?) mikkiksen oma kamera eikä logitechiä… Grrr… Näinköhän sitten joka kerta skypeillessäni saan ens töikseni tapella äänen kanssa? Ja sen jälkeen uudestaan? Murinaa… Mutta kun se kamera nyt tuossa nökötti, napsin sitten pari kuvaa itsestäni koneeni ääressä, tyypillisesti jalat tuolilla, jompi kumpi aina koukussa (polvi näkyy…).

 

Juttelemassa lasten kanssa kun ääni vihdoin pelitti:

 

F*ckin’ laitteet, pardon my french! Tällaiset turhanaikaiset säädöt saa sappeni kiehumaan!