Ihanaa 🙂 Aurinko paistaa, istun takapihan portailla. Auringossa on mukavan lämmin, vaikkei ilma muuten edelleenkään ihan kesäinen olekaan. Ei silti yhtä kylmäkään kuin tässä muutama päivä on ollut. Sää sopii loistavasti myös huulillani karehtivaan hymyyn, joka pitkästä aikaa ulottuu aidosti silmiin asti ilman mitään ulkoista syytä. Hymyyn, joka on noin eilisillasta asti nykinyt suupieliäni ylöspäin tuon tuostakin. Onnelliseen hymyyn.

 

Ei uskoisi, että vain pari päivää sitten vielä itkin pahaa oloani portailla. Samaan aikaan tosikoinen laittoi soimaan Jippiin CD:n. Esikoinen oli ulkona, minä istuin portaiden alapäässä itkemässä ja Jippii soi yläkerrassa tosikoisen laulaessa mukana. Laulujen sanat pääsivät jonnekin syvälle sisälleni, sisältäni nousi rukous, viimeinkin avunpyyntö ylöspäin.

 

Sunnuntaina juttelin jälleen mesessä parinkin ystävän kanssa ja tällä kertaa keskusteluja seurasi jälleen uusia oivalluksia. Ensimmäisiä sitten tämän pahimman "riisiajan" laukaisseiden. Marikkikohan se oli, joka jossain kirjassa siskonsa sairastaessa pohti, mikä se sellainen riisi oli, mikä siskolla oli menossa? Kyseinen "riisi" kuitenkin oli se, joka ratkaisi pikkusiskon sairauden etenemisen: paraneeko vai meneekö pahemmaksi. Siksi se minulle tulee aina mieleen näitä viime viikkojani miettiessäni.

 

Sillä kuten Marikin siskon kävi siinä kertomuksessa, myös minulle tämä "riisiaika" oli eräänlainen vedenjakaja tässä viimeisimmässä (mutta ei siis suinkaan elämäni ensimmäisessä eikä varmaan viimeisessäkään) teini-iässäni, kriisissäni, miksi sitä ikinä haluaakaan kutsua. Ja eilen oli tämän riisin ratkaisunhetki. Eilen oivallukset työstyivät jossain mieleni sopukoissa, seurauksella, että talveni selkä taittui.

 

Ennen tanssituntia istuin odottelemassa tunnin alkua, mielessäni soiden ajatus elämäni palasten keräämisestä. Ja niin kävi, että tanssitunnin alkuun mennessä oli huulilleni jo noussut tämä hymy, joka oli antanut itsestään merkkejä jo siinä päivän mittaan. Eikä se ole sen jälkeen kadonnut. Ihmeellinen on se rauha ja tyyneys, jonka olen sisääni saanut kaiken sen myrskyn tilalle, joka vielä jokin aika sitten minua repi. Minun on jälleen hyvä olla.

 

En ole niin untuvikko, että luulisin elämän olevan tästä eteenpäin pelkkää hymyä ja seestettä. Tiedän vaikeampienkin hetkien vielä käyvän vierailulla, mutta oleellista on, että olen jälleen pohjimmiltani ehjä. Tiedän, että olen jo voittanut, joten vaikeat hetket eivät enää voi minua rikkoa. Sillä tämä ei ole minun aikaansaannostani, vaan Jumalan, joka yhä riittävästi minuakin rakastaa, että kun vihdoin osasin – ja siihen kykenin – pyytää Häntä auttamaan minua, auttoi Hän saman tien. Tavallaan olin kuin tuhlaajatyttö, joka ymmärsi palata kotiin. Ja sain juuri niin avosylisen vastaanoton kuin tuhlaajapoika konsanaan 🙂

 

Minä olen onnekas. Minulla on ihana perhe, rinnallani miehistä parhain. Mies, joka on jaksanut kanssani jo montakin elämäni kriisiä ja teini-ikää. Joka on sietänyt monet oikkuni ja silti yhä rakastaa ja tukee minua. Joka on jo puolet tähänastisesta elämästäni ollut paras ystäväni. Joka monesti vaistoaa minun mielenliikkeeni ja tarpeeni uskomattomalla tavalla. Osaa antaa tilaa, kun sitä tarvitsen, osaa ottaa lähelle, kun sitä kaipaan.

 

Eilen illalla pyysin mieheltäni anteeksi, että olen viime kuukaudet elänyt niin itsekkäästi, monesti unohtaen perheen parhaan ja ajatellen lähinnä vain itseäni. Pyysin anteeksi sitä, että olen ollut niin paljon reissun päällä. Kiitin miestä, että hän on taas yhden vaimon teini-iän kestänyt ja sanoin, että nyt on taas aikuinen palannut.

 

Talven selkä on taittunut, kesä tekee tuloaan.

 

P.S. Olen pahoillani, jos joku on kokenut tai kokee blogini liiankin yksityisalueella seilaavana – myönnän, että intimiteettialueeni on pienempi kuin useimpien, mikä johtaa avoimempaan puheeseen ja kirjoittamiseen kuin moni muu tekisi. Mutta ei täällä lue mitään, mistä en yhtä hyvin voisi puhua ihmisten kanssa – ja ole puhunutkin. Mukaan lukien mieheni (sitäkin on minulta kyselty).