Aamu valkeni sumuisena, mutta sumuverhon läpi kuulsivat nousevan auringon säteet. Vielä oli aavistus pakkasta ja tiet tuolla landella vähän jäiset ajellessani tosikoista päiväkotiin vähän ennen yhdeksää. Mutta sumu oli suurimmaksi osaksi hälvennyt. Aurinko loisti jo verrattain korkealla ja lämmitti jo suloisesti. Ihanaa! Ollaan jo kesäajassa. On kevät, ihana ihana kevät!

 

Tätä hetkeä olen odottanut koko pitkän syksyn tai talven, tai miksi noita kuukausia syyskuusta tähän hetkeen ikinä kutsuukin. Koko pimeän ja sateisen ajan. Koko sen ajan, jonka olisin mieluiten viettänyt karhun tavoin umpiunessa, upoksissa pehmoisen ja lämpöisen peittoni alla. Talven ankeutta ei juurikaan vähentänyt lumettomuus. Hämmästyksekseni huomasin, että se melkein (siis MELKEIN) pahensi sitä, pahentaessaan pimeyden pimeämmäksi. Mutta lumi, well, ei minulla sitä sinällään ikävä ollut, kuten lienette huomanneet 😉

 

Tämä on se vuoden hetki, jolloin minunkin soluni alkavat taas herätä eloon. Yksi kerrallaan, samaa tahtia luonnon kanssa. Imen lämpöä ja energiaa auringosta. Elämä voittaa. Kevät on ihmeellinen aika. Kuollut herää eloon. Syntyy uutta elämää.

 

Rakastan jokaista kevään merkkiä. Sitä märän maan tuoksua, kun lumi ja jää sulavat ja multa on vetistä. Leskenlehtiä, ensimmäisiä silmuja kevään aikaisimmissa pensaissa ja puissa. Valkovuokkoja, sinivuokkoja. Ensimmäisiä voikukkia. Ja sitä parasta kaikista: koivujen silmuja. Se on kevään kohokohta ja huipennus. 

 

Vaihdoin tänään jo untsin mokkikseen ja pitkävartiset saappaat niihin uusiin mageisiin korkokenkiini. Kylläpä oli keväinen olo, kun lounaalla kuljin tuolla kaupungilla auringon lämmittäessä suloisesti! Tästä se lähtee. Ja kesä on ennen kuin huomataankaan 🙂

 

Tervetuloa kevät! Tervetuloa aurinko!