Mies tänään noustessaan veti ensimmäiseksi verhot auki makuuhuoneen ikkunan edestä. Joten kun nousin unisena kyynärpääni varaan valmistautuessani nousemaan vähä vähältä sängystä ylös itsekin, silmiäni häikäisi valkoinen maailma. Lunta! Ei edelleenkään kamalan paljon, onhan tuota nähty ennenkin tänäkin talvena tuonkin verran, liekö kymmentä senttiä pehmoisenvalkoista pumpulia. Kuitenkin yhdistettynä huhuihin, joita maailmalta on kuulunut kylmemmästä sääjaksosta, heräsi epäilys siitä, ettei tuo ihan vielä tämän päivän aikana aiokaan sulaa, kuten yleensä on käynyt. Nähtäväksihän se jää.

 

En minä suuria sen paremmin odota kuin pelkääkään tältä tämänkään kertaiselta winter-attackiltä. Vaikka olisi kuinka jäämeren ja siperian ilmamassat Suomen yllä, ei sitä voi kauan kestää nytkään – etenkään kun sentään ON jo maaliskuu. Tops viikko. Vaikka onhan sitä kaikenmoisia talvia nähty, aina huhtikuulle asti kestäneitä, vastapainona tälle historian lämpimimmälle ja epätalvisimmalle. Tosikoista odottaessani talvi alkoi lokakuun 5.päivä ja jatkui siitä asti kylmänä ja jäisenä ja vielä huhtikuun 2.päivä katselin kättärin ikkunasta lumipyryä. Ja silti silloinkin tuli kevät ja kesä. Aina ne tulee, kun jaksaa vaan odottaa.

 

Lapset tietenkin hyökkäsivät pihalle, kunhan oli aamupalat syöty ja vaatteet saatu päälle. Tuonne jonnekin vilistivät pulkkien ja liukureiden kanssa. Minä en vielä ollut suihkuun ehtinyt, mutta sen verran jo oli kahvi päätäni virkistänyt, että tajusin kääntää oven lukon auki-asentoon, jotta pääsevät tarvittaessa sisään minun ollessani suihkussa. Kokemuksen tuomaa viisautta 😉 sillä niinhän sieltä alhaalta kuului "Äitiii!" kun tulin suihkusta ulos. "Missä on lapiot?" Uh, raksalla, sori 😦 "Okei, no mä otin sit liukurit." Jees. Ja siellä nuo nyt tekevät jossain mitä tekevätkin lumessa.

 

Onneksi ovat jo noin isoja. Jos se on hienoa, että heidät voi jättää kaksin kotiin toisinaan joksikin aikaa, on vähintään yhtä hienoa se, ettei minun oikeasti tarvitse aina lähteä heidän kanssaan uloskaan. Vaikka viime lauantaina ulkoiltiinkin yhdessä. Reviiriksi olen antanut tosikoiselle yksinään taloyhtiön pihan, esikoiselle ja tyttärille yhdessä koko korttelin, eli mukaan lukien viereisen päiväkodin pihan ja sen puiston, jossa viime lauantaina yhdessä oltiin. Minun ei siis tarvitse värjötellä ulkona kylmässä ja lumessa, mistä en ihmeemmin välitä, vaan saan nahjustaa täällä sisällä koneeni ääressä ihan rauhassa, tytärten saadessa peuhata ja meuhata lumessa sydämenstä kyllyydestä.

 

Ihan jees siis, että talvi tuli taas käymään. Jotenkin elättelen toiveita, että huomiseksi luontoäiti kuitenkin arpoisi meille taas kevään, kun on työpäivä ja se vaan on paljon mukavampaa minulle. Mutta toisaalta, jos tuota kestäisi viikon, voisi lapset hyvällä tsägällä päästä edes kerran hoidon/koulun kanssa luistelemaan tai hiihtämään tänäkin vuonna. Sekin olisi ihan jees. Tänään siellä ei vielä missään ole ainakaan jäätä, se nyt on ihan varmaa. Mutta ei siellä toisaalta ole ihan oikeaa pakkastakaan, suojasäähän tuolla on, +0.2astetta näytti mittari. Joten siis, luistelujäistä saanee lähinnä haaveilla.

 

Kuka haaveilee, kuka ei 😉 Lasteni vuoksi kai minäkin vähän 😉 Muuten voisi kyllä jo kevät tulla ihan for good.