Joskus kauan sitten puistossa juteltiin muutaman muun äidin kanssa fiiliksistä. Kun ne ovat sellainen heiluri, jonka liikkeiden mukaan vaan ei voi elää, koska muuten ihmisestä tulisi heiluri itsekin. Ei voi vain jäädä sänkyyn, vaikka aamulla kuinka koko maailma ottaisi päähän. Mutta eipä sitä sillekään mitään voi, että kyllä ne fiilikset ihmistä aina jonkun verran heiluttelee. Nousee sieltä sängystä armotonta sapetusta tuntien. Ja kulkee läpi päivän vihaisena kaikille. Mutta kulkee kuitenkin, tehden sen mitä pitääkin. Vaikka ehkä kiukkuisena.

 

Sen heilurin toinen pää on myös saavutettavissa. Kuinka suuri se heiluriliike on, riippuu niin ihmisestä kuin elämäntilanteestakin, mutta tunneheiluri on kuten muutkin heilurit, se käy toisessa laidassa ja yhtä lailla se käy toisessakin. Liikkeen nopeus vaihtelee myös ja joskus sitä on pitempään noiden välillä, joskus on pitempään toisessa päässä, joskus liikkeet heilahtelevat nopeastikin. Ihan maanis-depressiivisyydestä en nyt kuitenkaan puhu, en väitä, että ihminen heilahtelisi äärimmäisten tunteiden väliä. Vaan oman elämänsä äärilaitojen väliä.

 

Sunnuntai ja maanantai olivat minulle aika, hmm, äärilaitaisia siinä toisessa päässä. Siinä, missä kaikki otti aivoon ja koko maailman tuska tuntui olevan myös minun. Mutta koska sen jälkeen on tapahtunut paljon kaikkea hyvää ja terapeuttista, eilen olin taas jo heilurini kanssa jossain siellä välimaastossa, suorastaan lähempänä sitä hyvää kuin huonoa laitaa. On mukavaa olla taas rauhassa itsensä ja elämänsä kanssa. On mukavaa olla taas oma hyväntuulinen itsensä. Much more so, kuin olen taas ollut aikoihin. Asiat vaan ovat kasautuneet.

 

Eipä niille asioille varsinaisesti ole nytkään mitään tapahtunut. Tuolla ne yhä ovat ja vellovat ja vaikuttavat elämääni. Mutta käynti siellä heilurin äärilaidalla helpotti oloa. Tai siis se, että sieltä sai heilurin liikkeen käännettyä taas toiseen suuntaan ja pienellä tai oikeastaan vähän isommallakin avulla tönäistyä sen kunnolla kohti sitä toista laitaa.

 

Sunnuntaina juttelin mesessä yhden ystävän kanssa. Sellaisen, joka ei juurikaan tiedä elämäni kokonaisuudesta vielä, koska ollaan tunnettu niin vähän aikaa. Mutta jonka kanssa oli mukava jutella, jolle oli helppo purkaa tuntoja, koska ei ole vanhoja rasitteita 😉 Saman ystävän kanssa juttelin vielä pitemmän tovin eilen illalla, ollen silloin jo varsin hyvällä tuulella. Terapeuttista.

 

Vaikka täytyy sanoa, että vielä terapeuttisempaa oli maanantaina mukavan tanssitunnin jälkeen jutella pitkä tovi siskoni kanssa. Sisko on parasta maailmassa 🙂 Mihin joutuisinkaan ilman! There’s just something special about the sister. Ihmeteltiin systerin kanssa elämän outoutta jälleen kerran ja päästiin suurin piirtein siihen tulokseen, että elämä vaan on. Välillä vaikeeta. Ja scrabble addiktoivaa 😉 Teki hyvää jäsennellä ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, jakaa ajatuksia ja tuntoja, systerin kanssa. Perspektiiviä elämään.

 

Tänään oli vuorostaan hurjan terapeuttinen tanssitunti. Erityismaininnan musiikkivalinnoista ansaitsee joku himmee versio Living la vida locasta (joka myös mese-nouttini sattuu tällä hetkellä olemaan, tämän kaiken keskellä 😉 ) ja Lauri Tähkän ja Elonkerjuun (joista noin yleisesti ottaen en kylläkään pidä, mutta nyt natsasi tämä hittinsä) Pauhaava sydän. Siinä sai oikein sydämensä kyllyydestä nyrkkeillä ilmaa ja tanssia ulos sitä sisäistä pauhuaan.

 

Ja sitten kotiin tullessa. Leppoisa ilma. Asteen verran plussan puolella, mutta maa oli valkoinen ja hiljainen. Lumen ihmemaa nimittäin alkoi kun käännyin isolta tieltä tänne taajamaan. Tuulen henkäystäkään ei tuntunut. Ja siellä vettä tihkuvan ohuen pilvipeitteen takana hämyisästi kumotteli täysikuu. A perfectly peaceful moment. Ja kotonakin olivat jo tytöt nukahtaneet.

 

Smile on my face 🙂 Feeling groovy for a change.