Periaatteessa kai ihminen ajattelee aina. Jollain alkeellisella tasolla jo vauvakin ajattelee, sillä se on asia, joka tekee meistä ihmisiä. Cogito, ergo sum. Ja kun kielellinen ilmaisu kehittyy, aivot saavat ajatusten työstämisen välineeksi myös sanat. "Myös" siksi, että uskon, että se syvin ajattelu yhä kulkee jossain paljon vähemmän rajoittuneessa maastossa, kuin mitä sanat tarjoavat. Tietäähän kaikki, miten vaikea niitä ajatuksia joskus on pukea sanoiksi.

 

Miten siis voisi olla ajatustyhjiössä, jos kerran koko ajan kuitenkin ajattelee? Aikuinen on kuitenkin tottunut käsittelemään ajatuksiaan ja asioita koherentilla tavalla, sanoina. On ajatuksia, joita ei ehkä osaa pukea sanoiksi. Aavistuksia ja tunteita, jotka jäävät vaille nimeä. Pyrkimys on kuitenkin saada asioille nimet ja saada ajatukset järjestykseen sanoin. Niinpä tilanne, jossa ajatuksia on liikaa voikin tuntua tyhjiöltä. Mistään ei saa oikeasti kiinni, ajatukset kulkevat aivoissa omia polkujaan, mutta eivät koskaan saavu siihen kognitiiviseen osaan, jossa ne saisi jäsenneltyä ja otettua haltuun.

 

Minulla on ollut sellainen tunne koko viikon. Ajatuksia on varmaan pää täynnä, mutta mistään en saa otetta. Teen asioita robottimaisesti rutiinilla, puhun muka kovin järkeviä ammentaen faktoja jostian tuolta aivojeni tietolaarista ilman, että missään vaiheessa saan niitä varsinaisesti järjestykseen. Saan itseni kiinni omituisesta lauseesta, kummallisesti yhdistetyistä asioista. Suu suolsi mitä tietolaari tarjosi, kulkematta lähtöruudun kautta. Sana-ajatuksillani ei ollut osaa siihen, mitä sanoin.

 

Kuljen päivästä päivään tehden sen, mitä pitää. Ainakin suurimmaksi osaksi. Tehden sen, minkä aivoni syöttävät minulle tarpeellisena toimintana. Mutta ei puhettakaan, että muistaisin laittaa lapselle eväitä päiväkodin metsäretkeä varten. Että kykenisin ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, mikä on käsillä – jos edes aina sitä. Eilenkin puhuin ihan sivu suuni, kunnes kotimatkalla aivoni alkoivat piipata hälytystä – taustaprosessi ilmoitti, että jotain meni pieleen. Onneksi asian saattoi korjata sähköpostilla.

 

Ajatustyhjiö aihettaa melankoliaa. Tai toisinpäin. Tai ehkä ne ovat molemmat seurausta samasta ongelmavyyhdistä nimeltä liian-monta-rautaa-tulessa-stressi. En oikeastaan edes saa analysoitua asiaa. Niin tai näin, normaali puhelias minäni on hukassa, enkä saa edes tervehdystä suustani tuolla käytävällä – sikäli kun edes huomaan vastaantulijaa. Ja tänne on ollut vaikea kirjoittaa mitään järjellist, kun en saa mistään ajatuksesta kunnolla otetta.

 

Surullista. Mutta olettaisin, että ohimenevää. Ainakin näin on ennen ollut.

 

[Ulkona ukkostaa!]