Lähdin tänään tanssitunnille tragedian keskeltä. Diego-tamagotchi-ressukka kuoli. Ei hoitovirheestä, vaan tapaturmaisesti, uteliaan tyttäreni kokeillessa, mitä mahtaakaan tapahtua reset-napista.

 

Tuli tyttö luokseni kertomaan, että hän sai tamagotchinsa takaisin munaan, jolloin minä tyhmä äiti menin ihmettelemään, miksi kummassa tytär niin teki, nythän hartaudella ja hellyydellä kasvatettu Diego-parka kuoli. Ei ollut tytär sitä tajunnut ja niin pitkälle riitti kovaa naamaa ja "ei sillä väliä"-asennetta, kunnes uusi tulokas – tällä kertaa poika – oli kuoriutunut ja sille piti keksiä nimi. Silloin tyttö repesi ja paineli huoneeseensa itkemään. Ja silloin minäkin jopa tajusin, että vahinkohan se tietenkin ja tyttöä harmitti ja lujaa.

 

Menin perässä lohduttelemaan, mutta kun neitisemme on aina ollut sellainen, joka suree yksin eikä huoli läheisyyttä ja lohtua ennen kuin vähän myöhemmin, ei siinä auttanut kuin tivata uudelle tamalle nimi – Aku – ja yrittää jutella rauhoittavia. Kunnes minut käskettiin pois. Nyt kun hetki sitten palasin tunnilta kotiin, oli tytär jo rauhoittunut ja tuli syliini kertomaan, että kyllä vielä vähän harmittaa, mutta että Akukin on jo vuoden. Niin se aika kuluu 😉

 

Huomenna on varmasti tytöllä jo parempi mieli ja parin päivän päästä unohtuu moinen murhe, kun hoidetaan Akua. Sitä ei kuitenkaan pidä mennä sanomaan, että sehän oli vain tamagotchi. Sillä rehellisesti sanoen, minunkin tuli vähän suru, kun Diego niin äkisti kuoli! Ihminen on sitten outo otus 😉