Minulla on vielä jossain tuolla kaappini perukoilla laatikko täynnä siististi niputettuja kirjeitä. Olin nuorena – silloin siihen aikaan, kun lapset haaveilivat omasta puhelinlinjasta tai edes puhelinkoneesta omaan huoneeseen – ahkera kirjeenvaihtaja monenkin ystävän kanssa. Sehän oli ihan elämäntapa! Päivä ilman omaa kirjettä postissa oli tylsä päivä. Ja parhaimmillaan niitä lähes päivittäin tipahtelikin. Käsin kirjoitettuja kirjeitä. Mitä paksumpia, sen parempi.

 

En ollenkaan tiedä, kirjoittelevatko nykypäivän lapset ja nuoret vielä kirjeitä, kun omani eivät vielä osaa sen paremmin lukea kuin kirjoittaakaan. Vai ovatko tekstiviestit, mese ja sähköposti korvanneet paperi-ja-kynä kulttuurin kokonaan. Kännykkäviestintä kun on niin paljon nopsempaa kuin istua alas ihan kirjoittamaan ajatuksella. Huh, siinähän tulee hiki!

 

Kännykät on melkein kaikilla. Minun vastikään eskarin päättäneellä tyttärellänikin. Tosin se on vielä 99% ajasta laatikossa virta poissa, mutta kunhan koulu alkaa, pääsee se aktiivikäyttöön. Yhtäkkiä kun en itsekään enää uskalla päästää lasta mihinkään ilman kännykkää. Entä jos tuleekin hätä ja pitää soittaa äidille?! Entä jos minä haluan tietää, missä lapsi on?! Mitä ennen tehtiin silloin? Ei aavistustakaan… Itsekin kuljen kännykkä kädessä kaikkialla. Olo on avuton, jos se unohtuukin kotiin tai siitä loppuu akku. Jummijammi, entä jos joku yrittääkin tavoittaa minua juuri silloin?! Tai jos vaikka pitäisi soittaa apua (mitä sattuukin niin kovin usein… not). 

 

Minulle, kuten aika monelle muullekin bisnespuhelimen haltijalle se kännykkä on paljon enemmän kuin vain puhelin. Luen siitä myös sähköpostini, jollen satu olemaan koneeni ääressä. Koska vaan, näpsäkän mobiilisti. Vaikka minä olen vielä aika kevyen sarjan meili-ihminen. Saan päivittäin vain keskimäärin kymmenen sähköpostia – määrä, jonka moni saa vartissa. Näin kerran, kun eräs asiakas avasi outlookkinsa iltapäivällä ensimmäisen kerran sinä päivänä: sinnehän poksui uusia viestejä satamäärin, vain sen aamupäivän ajalta! Huh!

 

Sähköpostilla hoidetaan nykyään kaikki se, mikä ennen hoitui puhelimella, memoilla, kirjeillä, toisen huoneessa piipahtamalla, tai mitä ei hoidettu ollenkaan. Sähköpostilla pidetään yhteyttä ystäviin. Ja täytyy myöntää, että jos kuluu kokonainen päivä ilman meilin meiliä töissä, sitä alkaa jo epäillä, että linjoissa on jotain vikaa. Tai että on itse jotenkin mystisesti kadonnut maailmankartalta (tai ainakin exchange-palvelimelta).

 

Siinä missä siis ennen odotin kirjettä silloin tällöin ja puhelinsoittoja kavereilta, odotan nyt sähköpostia. Sähköpostia töissä, sähköpostia kotona. Saan sähköpostia, en siis ole unohdettu. Mutta entä ne kokonaan sähköpostittomat? Mistä he tietävät, ettei heitä ole unohdettu?