Lapseni, tosikoinen varsinkin, ovat sieltä vilkkaammasta päästä. Koko ajan liikkeessä, energiaa kuin duracell-pupuarmeijalla. Välillä olen miettinyt, etten ihmettelisi vaikka tosikoinen saisi joskus adhd-diagnoosin. Heh, välillä olen tosin miettinyt samaa itsestäni 😀 Joten täytynee taas katsoa vaan peiliin. Samoin kuin puheliaisuuden suhteen 😀

 

En ole koskaan pitänytkään itseäni kovin rauhallisena ihmisenä. Olen temperamentinen ja leimahteleva. Teen jotain koko ajan. En ehkä riehu – enää –  mutta jotain pientä äksöniä pitää aina olla. Joskus kaverin kanssa pohdittiin tätä asiaa. Minulla kun on kaksi vilkasta tyttöä ja hänellä kaksi rauhallista poikaa. Luulen, että se temperamentti imetään äidinmaidossa, niin sanotusti. Se on tarttuvaa. Like mother like children.

 

Olen ehkä myös vähän ikuinen lapsi. Vastuuntuntoinen olen aina ollut ja äitiys ja työelämä on sitä puolta opettanut entisestään. Jonkinlainen pieni kapinallinen villikko minussa silti vielä asuu, ihan täysin en ole aikuistunut enkä toivon mukaan aikuistukaan. Se antaa minulle mahdollisuuden hyppiä aitojen yli, hullutella, istua pöydillä ja laulaa julkisilla paikoilla. Enkä välitä, vaikka joku pitäisikin minua vähän outona. Ehkäpä vähän olenkin 🙂 Ainakin olen melkein aina iloinen. 

 

Eräs työkaverini tässä erään kerran sanoi minulle, että hänkin aina tuntee piristyvänsä, kun on minun seurassani. Kun olen niin eloisa ja minusta kuulemma hehkuu elämäniloa. Hän sanoi, että elän 120% teholla. Mikäs siinä 🙂 Ja jos se on vielä muita piristävääkin, sen parempi.

 

Mutta adhd-tapaus en varmaankaan ole, eivätkä lapsenikaan. Silleen ihan oikeesti.