Jokohan olen paljonkin kauniimpi, kun olen lukenut jo kaksi neljästä? Vai olikos se sittenkin niin että ne kirjat ovat kauniita?

 

Jostain syystä tunnen lievää huonoa omaa tuntoa siitä, että luen sellaista kevyttä viihdettä kuin niitä Evanovichin kauneuskirjoja. Ne ovat hauskoja romanttisia komedioita kirjan muodossa, eikä niiden lukemisen pitäisi oleman sen kummempaa kuin romanttisten komedioiden katseleminen telkusta. Jaa no, voihan sekin tietysti olla turhanaikaista. Sepä se pointti onkin. En minä niistä elokuvista mitään omantunnontuskia tunne.

 

Enkä nyt varsinaisesti tuskia noista kirjoistakaan. Mutta mutsi taisi joskus jotain vastaavia kirjoja lukiessani todeta, että voisin lukea jotain järkevämpääkin. Ettei kannata täyttää päätä sellaisella tyhjällä tavaralla. Eikä se ajatus ota lähteäkseen tuolta takaraivosta, vaikka siitä on aikaa jo varmaan puoli elämääni.

 

Tunnen siis tarvetta puolustella lukutottumusteni tätä puolta. Kukaan ei moiti, jos luen Tolstoita (en tosin yleensä, ne on tylsiä!)  tai vaikka niitä Uriksia. Onhan ne syvällisiä ja hienoja romaaneja. Ei kai kukaan enää ainakaan päin naamaa moiti minua noiden kauneuskirjojenkaan lukemisesta, mutta siis. Kuten sanottua. En viitsi toistaa.

 

Jossain määrin olen kai vähän popularisti ainakin elokuvien ja ehkä vähän kirjojenkin kanssa. Oma elämä on ihan riittävän arkista ja raadollista ilman että katson vielä toistenkin elämää inhorealististen lasien läpi. Kun istun katsomaan elokuvaa, tahdon tyhjentää pääni omista ajatuksistani. En yrittää tulkita taideleffaa.

 

Kirjoissa on ihan pikkuisen toinen ääni kellossa sikäli, että luen kyllä mielelläni raskaampaakin tavaraa. Mutten juuri nyt. En varsinkaan talvella. Tarvitsen kevyttä viihdettä, josta jää hyvä mieli ja jonka kanssa ei tarvitse rasittaa aivojaan liiaksi. Sitä lajia saa kyllä töissäkin. Tarvitsen rentoutumista. Ja siinähän sitä kaunistuu kun ehkäpä parit huolirypytkin siliää, kun saa unohtaa kaiken arkisen aherruksen hetkeksi.

 

Eilen luin sitä tokaa kirjaa ja viimeisiä sivuja vietiin iltapalan aikaan. Kirja siis toisessa kädessä laittelin sekä lapsille että itselleni iltapalaa. Luulen, että se viimeinen sivu jäi sittenkin lukematta, sillä kirja putosi lattialle tosikoisen kiivetessä syliini iltapalan päätteeksi. Tiedän kirjan viimeisen lauseen (selailin sen jo aiemmin, luonnollisesti) enkä muista lukeneeni sitä enää illalla, joten pitänee vielä palata sen pariin toviksi tänään.

 

[Kirjat ristittiin kauneuskirjoiksi, kun siskoni katseli kirjoja ja tyttäreni kommentoivat ulkoasun perusteella sisältöä. Rakkauskirjoiksi kai esikoinen niitä kutsui, olikohan sitten tosikoinen, jonka suussa se vääntyi kauneuskirjoiksi? Vai kuuliko siskoni tai miehensä väärin? No, jotain siihen suuntaan.]