Nuorempana haaveilin benji-hypyistä ja laskuvarjohyppäämisestä. Uimahypyt viitosesta jalat edellä ja kolmosesta pää edellä oli uimassa käydessä se tavanomainen rutiini, ja kymppihyppykin tuli kokeiltua. Vauhtia ei koskaan ollut liikaa (noh, ehkä joskus laskettelurinteessä, kun meni syöksylaskun puolelle ja piti kaatua tahallaan, että sai vauhdin pysäytettyä) eikä korkealtakaan ollut vaikea hypätä.

 

Toista se on nykyisin. Joitain hurjapäisyyden jäämiä minussa yhäkin on – vauhtia pitää yhä olla eikä esimerkiksi Lintsillä ole laitetta johon en menisi (ok, en voi sanoa silti pitäväni joka kieputtimesta enää), mutta kyllä mahasta vaan ottaa joka pudotus, olinpa sitten raiteilla tai ilmassa. Ja jostain syystä olen alkanut kammota sitä tunnetta.

 

Muutos tapahtui nuorimmaista odottaessani. Jonkinlainen ihan fyysinen muutos, jonka seurauksena aloin palella herkästi (mitä en koskaan ennen), huipata herkästi (verenpaine painui pysyvästi alhaiseksi) ja aloin pelätä sitä putoamisen aiheuttamaa tunnetta. Enää en saa itseäni Serenan tarzan köyteen mitenkään. Enkä hyppimään veteen metriä korkeammilta tasoilta. Paitsi tänään pakotin itseni alas 1,5 metrin korkeudelta jopa pää edellä ja reilusta parista metristä tulin jalat edellä. Järveen siis, uimarannalla.

 

Ja mahasta otti. Ja nenään meni vettä, aina aivoihin asti, tai siltä se ainakin tuntui! Ei minusta enää ole moiseen, niin huono olo siitä tuli. Ja sekös minua sapettaa, minä kun olen aina ollut hurjapään maineestani ylpeä. Mutta jospa sen maineen voi säilyttää muilla keinoin – ainakaan minua ei pelota kiivetä korkealle, se kun ei ota mahasta!