Syksy on todistetusti saapunut, kun tanssitunnit ovat taas alkaneet. Meidän perheessä tanssii koko naisväki: minä kolmatta vuotta, nuorempi tytär (3v) ensimmäistä vuottaan (viime vuodenvaihteessa aloitti) ja esikoinen (6v) peräti jo neljättä vuotta. Tanssikoulu on perinteisesti aina kauden alkaessa täyttä härdelliä. Väkeä on kuin pipoa, tunneilla on maksimimäärä osallistujia ja joka lapsella on puoli sukua mukana saattamassa tunnille. Tilanne rauhoittuu kyllä parissa viikossa vähän, joskin sitä väkeä riittää kyllä aina.

 

Tanssiminen on nyt kovasti muotia. Meidänkin tanssikoulumme liki tuplasi tarjontansa tänä syksynä ja silti tunnit ovat täynnä ja jonotuslistat pitkät. Eikä kysymys ole edes ballroomista, jonka suosiosta voisi ainakin yrittää syyttää Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa. Ei sillä, että minä tanssin suosiota ihmettelisin – se on kivaa ja mitä parasta liikuntaa. Pari vuotta sitten minäkin siihen hurahdin.

 

Koululiikunta onnistui aikoinaan masentamaan minut täysin. Teinpä tunneilla mitä tahansa – tai olin tekemättä – sain aina sen saman kasin. Vaikka olin oikeasti taitava telinevoimistelija ja pallopeleissäkin varsin hyvä. Kuitenkin tuo ankea koulukokemus aiheutti sen, että aikuisena en tuntenu liikunnasta iloa lainkaan. Jossain vaiheessa keksi sulkapallon, se oli ihan kivaa. Mutta tanssista löysin oikeasti oman lajini. Enkä tähtää siinä mihinkään sen kummemmin, tanssin omaksi ilokseni. Showjazzia ja muuta sen sellaista.

 

Lajin hurjassa kasvussa olevasta suosiosta kai se siis johtuu, että siellä meidänkin tanssikoululla sitä populaa palloili vaikka kuinka. Esikoinen sen pitkän kokemuksensa pohjalta kotimatkalla kiteytti: "Kesän jälkeen niitä aina tulee kuin lampaita."