Oman tahdon tuska

Tiedätte kai, miten ottaa päähän, kun joutuu taipumaan jonkun toisen tahtoon, täysin vastoin omaansa? Minä ainakin tiedän, voimakastahtoinen kun olen. Voimakastahtoisia ovat molemmat tyttärenikin. Esikoinen on jo saavuttanut pisteen, jossa (yleensä) jupisee vastaan, jankkaa, vinkuu ja lopulta kuuluttaa ilmoille kuinka tyhmiä vanhemmat ovat ja painuu sen jälkeen ovet paukkuen huoneeseensa murjottamaan. Nuorempi sen sijaan ei vielä tiedä sen kummemmasta keinosta käsitellä tahtomistaan ja pettymystään kuin raaka raivoaminen.
 
Ja niin hän sitten raivoaa. Aivan joka kerta kun asiat eivät suju hänen käsikirjoituksensa mukaan. Vaikka kuinka pienestä olisi kyse. Kun tytär tahtoo, hän on täysin kuurosokea kaikelle ympärillä. Mykkä valitettavasti ei todellakaan. "Mä haluun" peittoaa aivan kaiken. Silmät lähes pyörähtää ympäri tytön päässä ja kroppa hytkähtelee pienten jalkojen sätkiessä tai hyppiessä tasajalkaa. Ja kaikkea säestää raivokas parkuna, jonka seasta karjutaan joko "mä haluun" tai "mee pois" tai "älä". Siinä ei tiedä itkeäkö vai nauraa.
 
Kolmen vuoden uhmastahan sitä puhutaan. Olen aina ajatellut, että se tarkoittaa kolme vuotiaan lapsen uhmaa, mutta nyt olen alkanut epäillä, että se tarkoittaakin kolme vuotta kestävää uhmaa. Meillä sitä on nyt kestänyt nuoremmalla jo vuoden, enemmän tai vähemmän rajuna. Esikoisellakin oli kai pitkä ja vaikea "kolmen vuoden uhma". Ihmeen vähän siitä kuitenkaan muistan, aika kultaa muistot.
 
Uhma on sanana mielenkiintoinen. Puhutaan uhmakausista. Mutta ei kai se tahtominen tai jonkin sortin uhmaaminenkaan koskaan oikeastaan mene ohi. Ainakin oma kokemus tähän mennessä on osoittanut, että lapsilla homma menee vähän aaltoliikkeenä. Välillä on seesteisempää ja asiat sujuvat helpommin. Sitten taas kolistellaan sapeleita vanhempien kanssa urakalla. Niitä sapelinkolisteluaikoja sillä uhmalla tarkoitetaan, tietenkin. Kun vanhempien tahtoa uhmataan.
 
Ajatus on kylläkin vähän vanhanaikainen. Kysehän ei oikeastaan ole vanhempien tahdon uhmaamisesta sinällään vaan oman tahdon kokeilemisesta. Kuinka paljon voin itse päättää? Kuinka itsenäinen voin olla? Ja sitähän me haluamme kaikki, läpi elämän. Eikös sitä pidetä elämän suurimpana trageniana joutua laitoshoitoon ja menettää itsenäisyys ja oma tahto? 
 
Vaikeaa onkin sitten oppia, miten käsitellään ne pettymyksen tunteet, kun ei oma tahto mennytkään läpi. Onneksi useimmat meistä pääsee tässä asiassa vähän kolmevuotiasta jalostuneemmalle tasolle. Kuten totesin, esikoinen on jo päässyt. Kaipa siis ajallaan tuo meidän pikku-pippurimmekin. Sitä odotellessa…

Leave a comment

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.