Olen tässä tämän päivää viettänyt tusinan työkaverin lapsen kanssa digikuvaillen ja vähän tietokonetta räpläten. Kyllä olivat lapset niin siivosti ja mukavasti että! Tottelivat kun sanottiin ja kunnioittivat aikuisia – minua ja kahta kolleegaani. Helppoa ja kivaa niiden kanssa oli. Toista se on noiden omien kanssa. Valitettavasti. Vaikka olihan noilla ikääkin muutama vuosi enemmän kuin meidän tytöillä.

 

Minulla on kaksi villikissa-tytärtä, 3 ja 6 vuotiaat. Heiltä ei puutu energiaa kuin silloin kun pitäisi tehdä jotain, mitä vanhemmat käskevät. Korvatkin toimivat loistavasti, kun kutsutaan jätskille, mutta auta armias jos yrität vaikkapa saada heitä iltapesulle. Tuolitkin tottelevat paremmin. Omaa tahtoakin neitosillani piisaa ja kaikesta pitäisi tietenkin päättää itse. Esikoinen uhoaa ja murjottaa ja tyhmättelee jos hommat ei suju hänen mielensä mukaan, kun taas tosikoinen saa vielä aivan klassisia uhmaraivareita heittäytymisineen – noin suunnilleen neljä kertaa päivässä. Elämä meillä on niin herttaisaa.

 

Entä sitten käytöstavat? Esikoiselta kysyttiin sunnuntaina kylässä, mikä on hänen nimensä ja kuinka vanha hän on. Ja mitä sai ystävällinen täti-ihminen kuulla? "Siitä asiasta ei keskustella!" Hohhoijaa. Kiilataan ja ryntäillään, vastataan epäkohteliaasti tai nenäkkäästi. Puhutaan mitä sattuu. Kuka oikein on kasvattanut lapseni?! Mihin on valuneet kaikki yritykseni kasvattaa heistä ihmisiä? Olisikohan siis sittenkin naapurin lapset ja meidän kakarat?

 

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että kyllä ne omatkin lapset osaakin. Tänään esimerkiksi esikoinen tuli peräämään pölyrätin sijaintia. Epäluuloisena tiedustelin tietenkin ensin, mihin sitä oikein tarvitsee, mutta luonnollisestikin "mä siivoan!". Tytär sai pölyrätin ja pyyhki huolella olohuoneesta kaikki pölyt 🙂 Ja osaa se tosikoinenkin, auttamisintoa on usein enemmän kuin minä jaksaisin antaa auttaa.

 

Ja miten ihanaa se onkaan, kun pikkuinen käsi tarttuu omaani ja pikkuinen suu muiskauttaa suukon poskelle (kunnes idylli rikkoutuu kun siitä pikkuisesta suusta puikahtaa esiin kieli, joka nuolaisee pahaa aavistamatonta äitiä ja lapsukainen virnistelee ilkikurisesti). Ja miten suloista onkaan, kun pieni rutistaa kaulasta ja sanoo: "Äiti, mä rakastan sua." Se kuittaa monen päivän kiukut ja känkät kerralla. Niin se vaan on.