Offline topics

Ei se nyt edes tämä blogi ole niin kamalan kauan ollut offina; kaksi viikkoa sitten nykäisin virtuaalikoneen virtuaalipiuhan virtuaaliseinästä. Itse olen ollut hiljaiselossa huomattavasti pitempään, pari kuukautta näköjään suorastaan. Aika monta blogiajatusta on pyörinyt mielessä, mutta jotenkin tuo aika ei ole riittänyt oikein mihinkään. Nyt on edes tämä pääblogi taas pystyssä (ei ne sivublogitkaan alhaalla ole, mutta niiden priamry url ei toimi juuri nyt, joten lopputulos on käytännössä sama), joten ajattelin, jotta jos muutaman hajatuksen tässä naputtelisin.

Aloitetaanko siitä, että Rukan parka-takit on vissiin melkoisia rassukoita? Ai ei? No entäs siitä, että Teemu Killinen halusi teemukillisen, joten Teemukin sai teemukin? Rukan rotseja pohdiskelin eilen kaupassa, miehen katsellessa talvitakkeja. Teemu Killinen, no, otin kuumaa vettä kahvikoneesta. Ja minua melkein nauratti oma nokkeluuteni, siinä kevyen teini-induced vitutuksen lomassa. Muttei siitä nyt kuitenkaan sen enempää.

Aikuinen lapsi

Aloitetaan sen sijaan vaikka siitä, että esikoinen täytti reilu kuukausi sitten kahdeksantoista. “Kirjotatko sä nyt jonkun ‘mun lapsi on jo täysikäinen’ -angstipostauksen tästä?” kysyi poikaseni synttärinään. Joo ja ei. Kirjoittaa kyllä meinasin jo silloin, mutten päässyt koskaan niin pitkälle. En kuitenkaan mitään angstipostausta, sillä minulla ei oikeastaan ole ensimmäistäkään angstia siitä, että lapseni on täysikäinen. Päinvastoin!

Tuossa olisiko ollut pari viikkoa sitten mies ja esikoinen jäivät ruokapöytään juttelemaan minun väsähdettyäni ja siirryttyä alakertaan. Myöhemmin mies kommentoi minulle: “Now I have seen the day, when first of our teens has become a human being!” Taisipa kirjoittaa siitä oikein Facebookiinkin. Jotenkin samoilla linjoilla olen minäkin, vaikka olenkin nähnyt muutoksen tapahtuvan jo pitkään. Ei se pelkkä 18-vuotispäivä sentään kestään ihmistä tee, kyllä se on pitempi prosessi.

Melkoisia myllyjä ja vuoristoratoja sitä on saanut takavuosina tuon vanhimmaisenkin kanssa läpi käydä. Myllyjä ja mankeleita, pelkoja ja epätoivoja suorastaan. Niin hänestäkin vain on tullut aikuinen, josta olen todella ylpeä. Nuori mies, joka huolehtii elämästään ja asioistaan, hoitaa vastuunsa ja on sangen järkevä ihminen. Jonka seurassa on mukavaa (don’t get me wrong, niin on tuon vielä kovin keskenkasvuisen tosikoisenkin seurassa kyllä), ja johon pystyn luottamaan ihan täysillä.

Ei se äidin huoli ja huolenpito tietenkään täysin siihen lopu, että lapsesta tulee aikuinen. Vielä minä karhuemo huolehdin ja huolestun ja kuskaan ja autan, sen minkä tarvitsee. Poikaseni siivet kantavat kuitenkin jo aika hyvin ja emo saa vähän vierestä seurata nuoren lentoa. Oh, menipä nyt kliseiseksi. You get the drift, I trust. Olen ylpeä äiti.

2018-09-02 13.45.48

Bonsait ja bonchit

Oli minulla vakaa aikomus kirjoittaa kovasti hieno kirjoitus meidän uudesta bonsai/bonchi-harrastuksestammekin. Mies näki nätin kuvan bonchi-vitriinistä ja sai päähänsä, että mekin tässä syksyn tullen voisimme laittaa muutamat chilipuskat boncheiksi. Siitä se ajatus sitten lähti.

Ihan ensimmäiseksi piti hankkia tarvikkeet. Jostain todella hämmentävästä syystä (aina kun ihmettelen, miksei jotain myydä Suomessa, mies sanoo “mmuuuUUuu”, mutta minusta tuntuu, että kauppiaat aliarvioivat suomalaisia pahasti – ei me kaikki olla lehmiä vaikka kieltämättä ämpärijonoista niin voisi päätelläkin) Suomessa siis ei myydä bonsai-ruukkuja eikä muitakaan tarvikkeita. Kyseltyään vähän netissä harrastajilta, mies tuli tietämään sen, minkä olisi jo voinut arvatakin: tarvikkeet tilataan Saksasta. Nii.

Niinpä mekin tilasimme Saksasta ruukkuja – neljä isoa boncheille ja yksi vähän pienempi ikkunalaudalla istuvalle varjoviikunalle – sekä pohjaverkkoa ja säkillisen japanilaista bonsaisoraa. Sellaiset perustarpeet, jotka DPD toi ovelle Paku Ovelle -autolla nyreän kuskin kyydissä, isoissa laatikoissa, joissa oli noin 60 litraa styroksi-peanutseja, you know.

42332446_2137023366341880_7893542478593130496_nYksi sunnuntai me niitä näperrettiin. Mies leikkeli pohjaverkon sopiviksi paloiksi, jotka minä ylijäämäsähköjohdoista irrotetuilla kuparilangoilla kiinnittelin ruukkujen pohjien reikiin. Yksi kerrallaan puhdistettiin ensin varjoviikuna, sitten apache, citron ja lopuksi ihan tavallinen paprika mullasta, siis juuret kutakuinkin puhtaiksi, ja istutettiin ruukkuihin, kuparilangoilla kiinni. Varjoviikunan juuret puhdistuivat suhteellisen helposti, mutta airpotseissa olleiden chilien ja paprikan juuret olivat sellainen jumble, että päädyin istahtamaan olohuoneen lattialle niiden ja puhdistuslaarin kanssa, katsomaan Captain American Civil Waria (lähdin trilogian lopusta liikkeelle, loogisesti…).

2018-09-23 18.42.55Ruukkuihin laitettiin sora-aktiivihiili-sekoitusta ja istutettiin bonchit soran alle kokonaan, sillä niiden juuret ovat vielä liian hennot mihinkään hienoihin väkerryksiin. Varjoviikunalla oli juuret valmiiksi väkerretty, joten se on kauniisti osin soran yläpuolella. Soran päälle asettelin vähän erilaisiin muodostelmiin sammalta ja pieniä kiviä sekä “scene duden” eli pienen otuksen, joka ennen on ollut vitriinin hyllyllä. Varjoviikuna sai lisäksi kävyn ja pienen “puunrungon”, josta kasvoikin sitten yllättäen sieniä!

Nyt siis ikkunlaudalla istuksii varjoviikuna pupuineen (sienet ovat jo kuivuneet pois) ja vitriinissä on kolme bonchitä (jos sitä paprikaa voi sellaiseksi kutsua). Yhdelle on vielä paikka, muttemme vielä ole päättäneet bonchitetaanko Manzano Rojo, Carolina Reaper vai Chocolate Scotch Bonnet. Kaksi jälkimmäiseksi mainittua anyway vielä kypsyttelee hedelmiään meidän makkarissa.

2018-10-03 13.16.11

[Bonsaita ja bonchitä Flickrissä]

Mehupilligate

Heinäkuun alussa, kun vietimme tosikoisen protu-juhlaa, isäni kommentoi muovihaarukoita ja -lusikoita vino hymy huulillaan jotenkin siihen malliin, että te vielä näitä muovisia uskallatte käyttää. Olin ihan hoona, että mitä nyt taas? Sen siitä saa, kun ei jaksa lukea uutisia kovinkaan aktiivisesti. Minäkin sitten catch-uppasin luin Kiinan rannikosta ja pilli-bannista. Luin myös, että itse asiassa meidän muovit täällä kyllä ihan poltetaan, joten en nyt ihan ymmärrä, miten muiden maiden muovin mereen dumppaaminen tarkoittaisi sitä, että minä en saa käyttää muovipakkauksia. Does not compute.

Eipä se mehupilliban elämääni hirveän paljon hetkauttanut ennen kuin pillit alkoivat kotona uhkaavasti loppua. Ennen sai Ikeasta kivan pussillisen hyviä mehupillejä. Ei enää. Ennen sai Lidlistä pussillisen bendy striped mehupillejä. Ei enää. Eilen yritin löytää mehupillejä muovia pursuavasta Clas Ohlsonin tavaratalosta ja koin sangen absurdin hetken, kun kaiken sen muovin keskellä siellä myytiin vain paperipillejä. For real! Kaikesta mahdollisesta muovista, miksi juuri mehupillit?

Lopulta löysin kaipaamani mehupillit Prismasta. Kiitos S-ryhmä!

Niin siis, don’t get me wrong again, I’m all for muovijätteiden vähentäminen. Meillä on käytössä kestokauppakassit (joiden tosin jossain vaiheessa väitettiin tuottavan maailmaan enemmän ongelmia kuin muovipussien, joten go figure) ja muutenkin vältän turhien pussien ostoa ja muitakin turhia muovipakkauksia. Olen todella iloinen siitä, että vaatekaupatkin veloittavat vaikka sen 10snt pussissta, sillä silloin sitä ei tuputeta väkisin. Ei ole meinaan yksi kerta, kun myyjä on katsonut minuun pahasti ilmoitettuani, etten huoli sitä pussia, johon jo ehti ostokseni sujauttaa. Desigualin paperipussin huolin any day ;)

Mehupilli on kuitenkin melkoisen kätevä esimerkiksi ice latten ja gin tonicin juomisessa. Tai siis, tykkään juoda ne pillillä ja kestopillit nyt vaan on, eh, kahdella käytöllä kestolikaisia.

Virtuaalikananlento

Ehkä se sentään oli vähän kananlentoa pitempi, se aika jonka blogini oli Azuressa virtuaalipalvelimella, ja vielä pitempi se aika, jonka se oli omalla palvelimella, mutta se lopulta loppui kuin kananlento kuitenkin. Tai ehkä sorsan lento. Tyssähtäen kuin alas ammuttuna.

Omien palvelinten, siis niiden aiemmin kellarissa hurisseiden vanhojen titaanien, että ne toisinaan jumahtivat ja olivat muutenkin oman toisinaan suorastaan surkean nettiyhteyden varassa. Ja kun palvelin tarvitsi huoltoa, oli blogini alhaalla. Ja kun muutettiin, oli blogini alhaalla. Ja aina oli se riski, että joku sen hakkeroi, koska PHP.

Azure tuntui siis vuosi sitten aika kivalta vaihtoehdolta. Oma palvelin, huolettomasti pilvessä. Hyvin se toimikin, kunnes aloin saada viestejä, että palvelimesta on luotu epätavallisen paljon yhteyksiä. Ehkä olisi pitänyt stopata palvelin jo silloin, mutta odottelin, että mies ehkä ehtisi joskus jotain sille tehdä. Oma palvelinadministraattorini. Kun sain kerrasta tuplaantuneen Azure-laskuni, nykäisin palvelimen kanvaasiin saman tien.

Ai miksikö se oma palvelin oli kiva? No silloin kun se oli omassa konehuoneessa, se ei maksanut mitään, mutta sain siihen täyden hallinnan. Jotenkin oleellisena kolme asiaa: ei mainoksia, oma domain, ja pystyin twiikkaamaan CSS:ää mieleni mukaan. Nyt päivitin WordPress planini premiumiin ja saan oman domainini käyttöön heti kun sen siirto Dynadotilta WordPressille on valmis, eikä blogissani ole mainoksia. CSS-tweekkaus vaatisi upgraden premiumiin, mutta löysinkin teeman, joka ei säätöjä kaipaa. Helpompaa ja mukavampaa sekin, loppujen lopuksi.

Nörtti kuittaa. Over and out.

Vesieristettä, lakkamaalia ja Gilmoren tyttöjä

Keittiöremppa on yhä kesken. Joskus tuossa pari viikkoa sitten tai niillä main, Bauhausissa, tajusin, että täällä meidän on kyllä tehtävä homma oikeaoppisesti vesieristeineen päivineen, toisin kuin purkutuomion alla olleessa rintamamiestalokodissamme. Bauhausista on siten kotiin kannettu paitsi parkettia ja seinälaattoja, myös vesieristettä, maaliliuotinta, laattaliimaa, erilaisia laasteja ja mitä nyt kaikkea.

Remontit tuppaavat stressaamaan minut hengiltä. Etenkin tällaiset isomman mittakaavan remontit (vaikkei edes tarvitse tehdä putki- ja sähkötöitä ensin). On niin monta vaihetta, että overwhelmaannun. Mies joutuu tuon tuosta ravistelemaan minua, että hei! yksi vaihe kerrallaan. Aika paljon koitan pysyä poissa koko hommasta – poissa silmistä, poissa mielestä – ja antaa tosikoisen tehdä. Hän sekä tykkää hommasta että saa siitä palkkaa.

Viikko sitten tsemppasin kuitenkin sen vesieristeen kanssa, paikkailtuamme yhdessä miehen kanssa ensin kolon jos miljoonannen (nää naulat! välillä olen miettinyt, kulkiko isoäiti vasaran ja naulojen kanssa ympäri taloa ihan vaan terapiamielessä tai jotain). Maalailin vesieristettä seiniin ja lattiaan, sinne minne tulee allas ja hella. Eilen tartuin maalipensseliin ja miehen vaihtaessa talvirenkaita maalasin ikkunanpuitteisiin ja vanhan kiinteän kaapin oviin ja karmeihin uuden maalikerroksen. Äitienpäivästä huolimatta.

Äitienpäivä ei minulle ole enää vuosiin ollut sen kummempi päivä kuin muukaan sunnuntai. Tänä vuonna se kaiken lisäksi osui äitini kuoleman kolmevuotisvuosipäivälle. Aloitin aamuni itkemällä. Suhteeni äidin kanssa ei ollut maailman paras ja helpoin. 364 päivää vuodesta puin sen (ja paradoksaalisesti äitini kuoleman) minulle aiheuttamia ongelmia, mutta Äitienpäivänä, oli se sitten vuosipäivä tai vaan siinä lähellä päivä, suren. Ikävöin. Oli Äitienpäivä kolme vuotta sitten, kun viimeisen kerran äidin kanssa puhuin, Skypessä. Äiti oli väsynyt.

Äitienpäivänä itken sitä(kin), ettei minulla ole enää äitiä, jolle toivottaa hyvää Äitienpäivää. Isoäitini kuolemasta tulee elokuussa kaksi vuotta. Olen perhekuntani vanhin nainen (suorassa polvessa, isäni vaimo ja setäni vaimo ovat toki elossa). Eilen oli ehkä hivenen vaikeaa olla täällä, isovanhempieni kodissa. Kaikkien muistojen keskellä. Onhan tämä nyt meidän näköisemme, mikä asiaa helpottaa, mutta silti.

2017-05-03 16.34.28-1

Siinä ikäväni keskellä suivaannuin jostain mitättömästä ja lähdin kävelemään. Suunnitelmani oli kävellä Munkan rantaan istumaan, nuoruuteni lempipaikkaan. Adrenaliinirushini kuitenkin hyytyi ennen kuin olin edes oikealla puolen moottoritietä, joten lopulta vain nojailin hetken puuhun moottoritien hurinaa kuunnellen ja palasin omaan pihaan aurinkoon lukemaan. Oli ensimmäinen oikeasti lämmin kevätpäivä. Eikä minulla ole paikkaa riippumatolleni täällä.

Teki hyvää kävellä ja olla ulkona. Ja vähän maalatakin. Perjantaiaamuna heräsin kuumeisena ja vietin koko päivän torkkuen ja katsellen Gilmore Girlseja. Samoissa merkeissä kului lauantai. Eilen en tuntenut itseäni enää ollenkaan flunssaiseksi, ennen kuin melkein iltasella. Tänä aamuna ei olo taaskaan ole kovin kaksinen, mutta pakkohan tässä on töitä tehdä. Duactia, Buranaa, C-vitamiinia ja sinkkiä, D-vitamiinia ja aamukävely koirien kanssa tuolla harmaassa. Kai se tästä. Onneksi voin ottaa iisisti vielä tänään täällä kotona. Huomenna asiakkaalle taas.

Tämän päivän harmaudesta huolimatta luonto vihertää viimein. Kaikkialla ympärillämme kukkivat valkovuokot, tulppaanit, narsissit ja kaikenlaiset muut kukat, joita en edes tunnista. Isoäitini aina hehkutti tämän paikan luontoa. Paloheinässä häntä viimein ymmärsin. Täällä on ehkä kerrostaloja ja muuta, mutta meidän nurkalla metsikköä ja kukkia ja lintuja ja siilejä ja… Luontoa <3

2017-05-14 11.08.28

Omenoita, lehtiä ja lentolaukku

Viime viikonloppuna oli vielä liki kymmenen astetta lämmintä. Sää oli harmaa, yöllä oli satanut (kumpanakin yönä, mitä siihen tulee) ja maa oli märkä. Teineille oli annettu ukaasi: ei suunnitelmia viikonlopulle, sillä piha oli hoidettava talvikuntoon. Puolilta päivin lauantaina siis keräsin enemmän tai vähemmän vastahakoisen nuorisojoukkomme pihalle ja suoritin käskynjaon: ensin keräätte pihalta omenat, sitten tartutte haravanvarsiin. Itse jäin haravoimaan takapihaa miehen hoitaessa kauppoja ja ruuanlaittoa, sillä isäni vaimoineen oli tulossa meille syömään iltapäivällä.

Kuukausi-pari takaperin meillä oli suuria suunnitelmia omenoidemme varalle. Mies oli ostanut vanhan omenamurskaimen/pusertimen ja kunnostanut sen tosikoisen avustuksella ja puristanut ensimmäiset pari litraa mehua keräämistäni omenoista illan pimetessä. Seuraavana iltana yritimme jatkaa hommaa kovin odotuksin; olin pessyt kymmenkunta litran muovipulloa mehua varten ja tehnyt niille tilaa pakastimeen. Saimme pari litraa mehua puristettua, kun laitteesta rikkoutui pultti. Mies sitä tutki siinä iltasella ja löysi sopivan osan suorastaan kotoa, mutta oli jo liian myöhä. Ja sitten sää muuttui radikaalisti sateisemmaksi ja koko mehunteko loppui siihen.

Viime viikonloppuna ei siis enää mitään mehuja edes yritetty omenoista tehdä, vaan nuoret keräsivät kuution omenaa maasta ja dumppasivat ne tuonne kompostiin. Hyviä omenoita, tai siis ne olivat hyviä ennen kuin syksy ehti näin pitkälle ja ne alkoivat kaikki olla jo vähän tai vähän enemmän mätääntymisen puolella. Molemmat omenapuumme tuottavat todella herkullisia isoja omenoita. Napsin niitä suoraan puusta silloin sun tällöin. Tuoretta omenaa riittää elokuun lopulta pitkälle lokakuuhun, sillä puut kypsyttävät omenansa vähän eri tahdissa.

Ylellä kirjoitettiin jokin tovi sitten, että haravoinnin voisi unohtaa ja lehdet silputa ruohonleikkurilla nurmikon ravinnoksi. Yritin kaupata ajatusta miehelle, joka kuitenkin torppasi sen saman tien ja ilmoitti, että not gonna happen, koska kaikki on niin märkää. Aika raskasta puuhaa olisi sekin kyllä ollut ja onhan tuota lääniä leikattavaksikin, jos kohta haravoiminenkin ottaa voimille ja aiheuttaa hiertymiä.

Lauantaina tehtiin hommia reilut pari tuntia. Paljon ei enää sunnuntaille jäänyt, tai siltä lauantaina näytti. Pari tuntia siinä silti sunnuntainakin vierähti, haravoidessa loppuja (ja osaa pihasta uudestaan yön tuulien lennätettyä lehtiä sinnekin, mistä kerran oli jo haravoitu). Pihapöydät ja -tuolit sun muu kesäroina laitettiin varastoon tai paketoitiin pressun alle talon viereen. Grillit pakattiin pois. Vaihdettiin autoon talvirenkaat, mikä tuntui jälleen hieman absurdilta, kun ei lumesta vielä ollut jälkeäkään.

Tieto kuitenkin oli ja maanantaina jo ilma viileni huomattavasti. Keskiviikkona pöllytti lunta tupaan ja talvirenkaat olivat enemmän kuin tarpeen. Luin uutisista, kuinka ihmiset jonottivat renkaanvaihtoon useita tunteja. Talvi pääsi yllättämään, taas. Ei meitä, tosin, vaikka viime tippaan homma jäikin. Monesti tuossa viikolla taputeltiin itseämme selkään siitä, että saatiin kuin saatiinkin piha pakettiin ja talvirenkaat autoon ennen lumen tuloa. Talvi on aikaisessa, me oltiin vähän myöhässä, mutta ei se mitään.

Tänäänkin tupruttelee lunta ja alkuviikoksi on luvattu suorastaan myräkkää etelä-Suomeen. Minä suuntaan huomenna kylmempään mutta vähälumisempaan pohjois-Suomeen pariksi päiväksi. Seuraavat pari viikkoa ovatkin yhtä matalalentoa ja välillä vähän korkeampaakin, kun ensin olen alkuviikon Iisalmessa, sitten loppuviikon Heinolassa, viikonlopun hätäseen kotona ja seuraavan viikon maanantaista torstai-iltaan Wienissä. Siellä sentään ehkä on vähän lämpimämpää. Ainakin juuri nyt weather.comin mukaan yhdeksän astetta lämmintä. Ei ehkä tarvitse edes kevyttoppista vaan se keveämpi syystakki riittää.

Samalla tässä tietenkin flunssa päätti yrittää painaa päälle. Minä en kuitenkaan ihan helposti antaudu. Echinea, Coldrex, C-vitamiini, sinkki, D-vitamiini, monivitamiini ja tupla-kortisoni. Aloitin pakkaukseni lääkintäarsenaalista, johon edellisten lisäksi vielä pakkasin mukaan Montelukastia, Duactia ja Buranaa. Minuahan ei flunssa juuri nyt mihinkään kaada! Iisalmeen pitää pakata mukaan pipo ja kaulaliina.

Lentolaukku on vielä jemmassa mutta ajatukset pyörivät jo sen pakkaamisessa. Vaikka Iisalmen ja Heinolan välissä olen yhden yön himassa, pakkaan koko viikoksi, sillä tulen keskiviikkona myöhään ja lähden torstaina aikaisin. Heinolasta voisi ajaa kotiinkin yöksi, mutta jaksamiseni vuoksi jään yöksi kummitädilleni siihen Lahden ja Heinolan väliin. Lapsillekin on parempi, ettei äiti aja väsyneenä kolaria ja kuole vaan on yhden yön enemmän poissa kotoa.

Ulkona tupruttelee yhä lunta. Keittiössä mies valmistelee porsaanpaistia. Yritän vielä rauhoittaa mieleni nauttimaan rauhallisesta vapaapäivästä kodin lämmössä. Pakata ehdin huomennakin.

2016-11-05 14.58.16 HDR

Munakoisomaalia ja venelakkaa

Pari viikkoa on vierähtänyt siitä, kun maalattiin portaat alusvalkoisella. Tytöt ovat pääsiäistä poissa (tosikoinen isänsä kanssa mökillä ja esikoinen keskenään isänsä kodissa poissa maalauksen jaloista), joten oli aika tehdä portaiden maalauksen vaihe 2. Perjantaina mies maalasi ensimmäisen kerroksen munakoison väristä maalia portaisiin, eilen toisen. Pystysuorat osat vähän saivat roiskeita, joten vaihe 3 sitten jossain vaiheessa on maalata ne vielä kerran valkoisella ja laittaa niihinkin kerros tai pari lakkaa (koska niitä potkitaan).

InstagramCapture_8771ffae-b382-4fbf-9547-ed4ffc24bdc1

Tänään aloitettiin lakkaus. Ensimmäinen kerros on tehty, pari vielä olisi tarkoitus portaisiin laittaa, jotta maali kestää kulutusta. Lakan löytäminen ei ollutkaan ihan helppo juttu tässä monopolien ja lehmäjengien maassa. Tarjolla on Tikkurilan lattia-Ässää ja Tikkurilan lattia-Ässää. Siis valmiiksi värjättyä lattiamaalia ja maalaamattoman puupinnan lakkaa. Ja jos haluaa jotain erikoista väriä – kuten vaikka munakoisoa – tarvii ostaa Tikkurilan lattia-Ässää, joka värjätään liikkeessä ja maksaa maltaita.

Me siis ei ostettu Tikkurilan lattia-Ässää portaita (ja eteisen ja yläkerran käytävän lattian) maalaamista varten, vaan jo reilu vuosi sitten Lidlistä munakoison väristä seinämaalia, kun siellä oli vallan kiva valikoima erivärisiä maaleja tarjolla. Sieltä se valkoinenkin maali on kotoisin. Seinään se meneekin toki sellaisenaan, mutta lattiat ja portaat tarvitsevat päälle lakkaviimeistelyn. Kuten jo totesin, sellaista ei vallan ole tarjolla, sillä eihän lattiaan sovi käyttää kuin Tikkurilan lattia-Ässää!

Mieheni, joka ei ole suomalainen syntyjään ja on Jenkeissä tehnyt ihan ammatimaalarinakin hommia nuorena, tiesi kaipaavansa polyuretaanilakkaa lattiaa varten. Erehdyimme kuitenkin kumpikin alun alkaen googlettamaan lattialakkoja, tuloksetta. Kun viimein lykkäsin googleen ihan vaan polyuretaanin, päädyin Bilteman veneilyosastolle. Bingo! Veneitä yhä maalataan ja lakataan muullakin kuin valmiilla seoksilla. Polyuretaanilakka myytiin tosin kaksi-komponenttisena, way too complicated, joten mies osti uretaanialkydipohjaista “sisustuslakkaa”.

InstagramCapture_0f89952f-c0af-4337-ab1e-d65790b9b968

Niinpä meillä on nyt portaissa munakoiso(n väristä)maalia ja venelakkaa. Niistä tulee kyllä hienot! Nyt sitten eteisen vielä maalaamaton lattia näyttää entistäkin kamalammalta. Se on kuitenkin sen verran iso operaatio, ettei sitä ihan viikonlopussa tehdä. Taitaa olla kesälomaprojekti.

Valoa portaikkoon

Nämä meidän projektit etenee hitaasti mutta varmasti. Viime keväänä oli se keittiöproggis – pian ollaan vuosi saatu nauttia valoisasta ja toimivasta keittiöstämme. Tänä keväänä se on eteinen + portaikko -maalausprojekti, nyt kun on viimein saatu myös portaikon valotilanne kuntoon. Sähköjen uusiminenhan on ollut tällainen ikuisuusprojekti myös, eikä se ole vielä kokonaan valmiskaan. Uusia sähköjä on vedetty taloon vähän kerrassaan. Yläkerta on jo valmis, alakerrasta puuttuu parin kattolampun ja pistokkeen vedot, kellarissa on vielä paljonkin hommaa.

Muutama viikko sitten yläkerran sähkötyöt saatiin päätökseen ja samalla valmistui portaikonkin valaistus. Melkoisella vaivalla saatiin lamput paikalleen; etenkin portaiden yläpäässä tehtävä oli liki mahdoton, ihan ylettymissyistä. Siihen saumaan soitti exä kysyäkseen onko ok, että tosikoine käy hakemassa uikkarinsa, kun olivat uimaan menossa. Lähes suutuin. Totta kai on ok, senkun tulee kotonaan käymään, mitäs moisesta soittelet! Lampun haastava kiinnitysurakka oli pahasti kesken.

Ihan jo tuo uusi valaistus teki portaikosta, noh, valoisamman. Samalla tietenkin alkoi korostua portaiden maalin surkea tila ja sekä seinien että portaiden ja eteisen lattian kamala väritys. Meillä oli jo maalitkin valmiina, ei vaan ollut muka koskaan oikea hetki ja aikaa aloittaa maalausprojektia. Keskimmäisen kysellessä matkrahaa – tyttö on lähdössä oppilasvaihtomatkalla Saksaan tässä tulevalla viikolla – mies päätti aloittaa maalausurakan, josta herui tytölle työtunteja niin että sai tienattua rahaa matkakassaansa.

Pari viikkoa sitten mies ja keskimmäinen aloittivat siis seinien maalauksen. Silloin oli keskimmäinen täällä keskenään, siis ainoana tytöistä. Sunnuntaina palasivat toisetkin. Esikoinen ei silloin jaksanut vaivautua, mutta tosikoinen maalaili pari tuntia hänkin. Viime viikonloppuna seinien maalausta jatkoivat mies ja esikoinen ja eilen minä ja mies vielä viimeisteltiin urakka. Tai ainakin suurin osa siitä. Kai siellä vieläkin pitää rullailla kattoon toinen kerros (ainakin) ja osasta seiniä puuttuu kolmas kerros. Portaikosta siis. Eteinen on oma lukunsa; osa seinistä on maalattu, mutta kaappien tyhjennys ja siirtely on mahdollista vasta kesällä.

Valkoiset seinät liki häikäisivät!

Tytöt ovat kaikki nyt toisilla vanhemmillaan. Eilen oli siten hyvä hetki aloittaa portaiden maalaus, kun ei kenenkään tarvitse mennä yläkertaan ennen kuin tänä iltana taas. Joka toisen portaan taktiikka on aika haasteellinen noissa portaissamme, testasin. Maalasin eilen portaisiin ensimmäisen pohjamaalikerroksen valkoista, pystyosat sai kaksikin kerrosta maalia eilen. Tänään maalasin vielä yhden kerroksen. Nyt on vitivalkoiset portaat! Askelmat saavat munakoiso-viimeistelyn, ehkä pääsiäisenä, ehkä neljän viikon päästä, riippuen miten tuo maalikerros tuosta asettuu. Pystyosat jäävät valkoisiksi.

Seinien maalaaminen on tylsää puuhaa. Portaiden maalaamisesta tykkään. Ja kun viimein pääsin toteuttamaan jo vuosi sitten tehtyä suunnitelmaa (joka on ihan hivenen elänyt tässä matkan varrella) portaiden ja eteisen ja yläkerran käytävän lattioiden maalaamisesta, sisäinen sisustussuunnittelijani on kömpinyt luolastaan ja minulla on kaikenlaisia ideoita, kuten tassunjälkien spraymaalaamista portaisiin ja jonkinlaisen ornamentin spray-maalaamista pystyosiin.

Tällä hetkellä portaikossa on kaikki valkoista, häikäisevän valkoista. Miten paljon valkoinen maali tekee valoisammaksi! Ennen eteisemme ja portaikkomme oli kuin mikäkin luola. Ei enää. Odotan vaan, että voin laittaa taulut ja kuvat takaisin seinälle ja voi taas elää normaalisti eikä rempan keskellä. Viikon, pari, ennen seuraavan projektin aloittamista. Elämää vanhassa rintamamiestalossa.

PhototasticCollage-2016-03-13-15-13-08

Päätä ja muuta

Taas on se aika vuodesta, kun pääni sisukset tarkistetaan. Torstaina astelin HUSin magneettikuvausosastolle vatsa irrationaalisesta jännityksestä sekaisin, U2:n CD-levy laukussa. Magneettikuvauksessahan ei oikeasti ole mitään jännitettävää, sillä enhän edes saa tuloksia ennen kuin sitten kirurgin vastaanotolla myöhemmin. Tuubi aiheuttaa lievää ahtaanpaikankammoa, muttei kuitenkaan pakokauhua, sillä eihän se ole suljettu. Pää tosin on jumissa kamerakypärässä, mutta kaipa senkin auki saisi tarvittaessa. Se ääni, se on se kamalin. Se magneettikentän vaihtelun tasainen viuh-klonk-klonk. Siinä on jotain todella spookya. Musiikki peittää sen aika hyvin.

Torstaina siis jännitin kuitenkin. Ääntä, tuubissa makaamista, ja ihan vaan pääni tilaa. Se on kuitenkin osa sitä prosessia, jossa kerrotaan jatkanko ensi kevääseen elämää as usual, vai avataanko pääni uudestaan (jo nyt – en jotenkin jaksa uskoa, ettei sitä jossain vaiheessa tarvitsisi leikata uudestaan, on vain kysymys siitä, milloin). Jännitin kuitenkin turhaan. Olin kirjannut kuvauksen kalenteriini väärälle päivälle. Aikani oli maantaille, eiliselle. Vaihdoin sen sunnuntaille; eilisen olin asiakkaalla. Nyt se pää on siis kuvattu, reilun viikon päästä kuulen tuomioni.

Olin suunnitellut torstaini pääasioiden ympärille; työpäivän jälkeen oli kampaaja. Siinä välissä olisin ehtinyt toimistollekin, mutta olin jo pitkään halunnut mennä käymään Fredalla Kissakahvilassa, joten hyppäsin HUSista poistuttuani bussiin ja kävelin sinne. Kävelin ensin ohi – ihmettelin Studio55:n (vai oliko se Freda55 kun viimeksi siellä kävin vuosia sitten?) tilalla olevaa jotain klubia, jonka nimeä en muista, ja vielä enemmän sitä vastapäistä taloa. Joku mikälie kirkko/seurakunta siinä. Siinä missä oli joskus hevi-yökerho, jonka nimeä en sitäkään nyt muista. Mietin, kuinka paljon pyhää vettä ja eksorsistisia rukouksia ko. kirkon papit ovat mahtaneet viljellä päästäkseen eroon klubin saatanallisista jäljistä. Anteeksi.

Olin jonkin aikaa aivan disoriented siinä, kun ei mikään näyttänyt enää tutulta. Tarkistin Kissakahvilan osoitteen, käännähdin ja siinähän se oli. En oikein tiedä mitä olin odottanut, jos varsinaisesti mitään. Jotenkin kuitenkin yllätyin ja olin häkeltynyt. Kengät ja takit jätetään eteisnurkkaan, syötävät (herkullisia muuten! ja kaikki kuulemma itse leivottua) ja juotavat tilataan pöytiin. Tunnelma on tiivis ja jotenkin niin serene, etten ensin edes osannut ottaa läppäriäni esille. Olen tottunut “kahvilatyöskentelijä”, mutta siellä se tuntui jollakin tapaa väärältä.

Kissat kuljeksivat ja kiipeilivät ja saivat päiväruokansakin ollessani siellä. Aika kotoisaa :) Muutama kävi minua ja tavaroitani vähän haistelemassa, mutta taisin koirahajuni pitää ne enimmäkseen loitolla, valitettavasti. Otin muutaman kuvan kissoista; yksi parivaljakko siellä oli aivan kuin meidän Lumo ja Diego. Ihan pieni ikävä tuli taas. Olin siellä lopulta pari tuntia ja ehdin nähdä entisen työkaverinikin, joka on löytänyt paikkansa Kissakahvilasta lähdettyään IT-bisneksestä.

Reilut pari tuntia myöhemmin hiuksissani oli tuore väri ja latvojen kuivat oli nipsitty pois. Naureskelin kampaajaystävälleni samaa mitä olin jo erään viisi vuotta vanhan Facebookin naamalleni heittämän kuvan myötä naureskellut, että viisi vuotta sitten hiukseni olivat lyhyet ja minulla oli kaksi pitkätukkaista tytärtä, nyt minulla on kaksi lyhyttukkaista tytärtä ja omat hiukseni ovat pitkät. Tasapaino säilyy, sanoi ystäväni.

Viikonloppuna meillä maalattiin. Johan tässä pari viikkoa saikin nauttia rempattomasta kodista, kun jo seuraava homma piti aloittaa. Käperryin lauantaina sänkyyn kirjan kanssa miehen ja keskimmäisen maalatessa eteistä ja yläkertaan johtavaa porraskäytävää. Minua ei onneksi tarvittu, vai pitäisikö sanoa että sain onneksi pyytämäni vapautuksen. Hoidin koirat ja ruuat ja saunanlämmityksen (kirjan lukemisen lomassa). Täytyyhän jonkun hoitaa sekin puoli!

Sunnuntaina en juuri ehtinyt kirjan kanssa käpertyillä, sillä ensin oli se magneettikuvaus ja sen jälkeen ravasin kaupoissa. Koiranruokaa, suojahaalaria revenneen tilalle (Bauhaus myy suojahaalareita, joista menee maali läpi, ja surkea materiaali repesikin siinä miehen kyykkiessä; hain Clas Ohlsonilta tilalle 3M:n kunnollisen suojahaalarin), avaimenperän metsästystä. In vain. Miksi aina tuntuu siltä, että ihan perusjutut puuttuu kaupoista, kun niitä etsii?

Tässä jokin tovi sitten kävi nimittäin niin, että ajoin Kaniini-avaimenperäni päältä. Avaimet olivat pudonneet taskustani laittaessani tavaroita takakontiin ja tietenkin aivan takarenkaan kohdalle. En tarvitse kymmentä avaimenperää, mutta minusta on kiva, että avaimissa on joku kiva killutin. Täsmällisemmin, pupu. Se on minun kotiavainjuttuni. Missä avaimenperiä myydään? Ei ainakaan Prismassa, Cittarissa, Tigerissa, Anttilassa… Suutarilla on jotain peruskökköjä. Tilasin kotona Amazon.co.uk:sta. Aika pateettista.

Sunnuntaina esikoinen ja tosikoinen palasivat kotiin risteilyltä, missä olivat isänsä kanssa olleet. Tosikoinen tarttui hanakasti maalipensseliin, esikoinen meni päiväunille ja harasi vastaan, kun patistin koirien kanssa ulos. Jollain lenkillä viikonloppuna, olisikohan sitten ollut lauantaina, koirat tutkivat intensiivisesti jotain ison puun takana. Menin katsomaan: maassa oli irtonainen rusakonkäpälä. Siis olkapäästä irti, sellainen oikeasti jättimäinen rusakonkäpälä – ensimmäinen ajatukseni oli että se olisi ollut koiran etujalka, mutta sitten muistin sen jättirusakon, joka viime viikolla loikki meidän pihatietä pitkin saaden koirat hysteerisiksi. Ei taida loikkia enää…

PhototasticCollage-2016-03-01-09-54-58_edited

Hyvät, pahat ja muuten vaan v*tuttavat

Se menee niin, eikös, että kun mies lähtee työmatkalle, vaimo sairastuu? Tai ehkä niin päin, että kun vaimo sairastuu, mies on työmatkalla. Perheessä on kiertänyt flunssa, olen neljäs ketjussa, enää esikoinen on sairastumatta. Ei mikään mahtiflunssa, mutta tällainen pää tukossa kurkku kipeenä/karheena muutaman päivän. Kaksi päivää koulusta/töistä poissa ja sitten taas arkeen. Tänään on veto veks ja päässä humisee. Kevyesti olen koittanut töitä tehdä, mutta silmien takana polttaa. Pakko ottaa kohta päikkärit, vaikka kello on vasta kymmenen.

Eniten tässä sairastamisessa harmittaa se, että olen vasta tässä ihan vastikään päässyt taas liikunnan makuun. Viime talvi ja kevät meni sellaisessa energiattomassa sumussa, jatkuvan uupumuksen ja masennuksen tilassa. Ahdistuhäiriöistäni päätellen siinä oli ihan aitoa masennustakin mukana, mutta näin jälkikäteen ajatellen masennuslääkkeet eivät ehkä olisi olleet minulle se oikea juttu, vaan kilpirauhasen vajaatoimintaa olisi pitänyt alkaa lääkitä jo talvella. Masennuslääke nosti kyllä mielialaa, muttei energiatasoa.

Nyt sen sijaan masennuslääkettä puretaan pois, kilpirauhaslääkitys alkaa olla tasonsa löytänyt. Olo on kuin uudestisyntyneellä. Jaksan ja ennen kaikkea haluan jälleen tehdä koirien kanssa pitkiäkin lenkkejä. Koiratkin voivat nyt paremmin. En enää lykkää kotitöitä hamaan tulevaisuuteen odottamaan, että niiden tekemättömyyden aiheuttama potutus ylittää jonkin haamurajan. Voin taas hyvin, tekee mieli liikkua. Ja sitten iskee flunssa ja taas meni veteläksi. Blaah.

Oman sysäyksensä tuohon liikkumiseen antoi myös firman askelskaba ja Fitbit. En minä viikon 103 000 askeleella ihan palkintosijoille yltänyt, mutta tajusin, miten vähän liikun oikeasti, vaikka pienessä mielessäni toisin olen luullut. Skaban aikana aloin lähteä enemmän liikkeelle ja tuntea taas sitä liikunnan iloa – samaan aikaan kun sitä Thyroxin-annostani nostettiin pykälän verran. Fantastinen fiilis! Jaksaa ja liikkua taas! Pilateksenkin aloitin – voi olla että tänään joudun sen jättämään väliin :/

Maanantaina täällä satoi kaatamalla, noin niinkun siirtyäkseni niihin muihin pahoihin ja muuten vaan v*tuttaviin. Mies tuli duunista, meni autotalliin viemään juuri ostamaansa kompuraa ja soitti minulle (makkariin). “Why is the garage flooding??!?” “How should I know? We had a thunderstorm and real heavy rain a while ago here, I guess that would do it…” Autotallissa oli iso lammikko, muttei suinkaan oven edessä, kuten olisin kuvitellut, vaan siellä perällä, seinän vieressä. Serverihuoneen lattia oli niinikään kostea. Riittämätön salaojitus?

Imuroitiin vesi lattialta – onneksi tuli talvella hankittua se wet-dry vac. Vesi-hazardin tultua hoidetuksi siirryin keittiöön laittamaan perheelle ruokaa. Ruuan muhiessa uunissa avasin läppärini ja tein jotain, kun nettiyhteys katkesi. Hetken perästä mies seisoi eteisessä kiroilemassa. Päätaulun sulake oli kosahtanut, kun hän oli putsannut sen imurin suodatinta sillä uudella kompuralla. Tai siis jollain siihen liitetyllä laitteella. Rintamamiestalo ja sen sähköt… Liikaa kuormaa ja vanha sulake poksahti ennen välissä ollutta uutta automaattisulaketta.

Jeespoks ja sitten leikin taas Unix-adminia, mutta vain osa ongelmista korjaantui. Meidän omat palvelut toimivat, hitaanlaisesti mutta kuitenkin, mutta nettiyhteys ei palannut. Teinit nurisivat, mutta minkäs teit. Routteri ei käynnistynyt. Vika ei onneksi ollut palvelimessa vaan virtapiuhassa, tai siis siinä muuntajamötikässä tai jotain. Mies eilen vaihtoi sen ja palvelin pyörii taas.

Eilen sen sijaan päätin käydä varaamassa ajan tatuoinnille, tai parille. Duck’s Tattoossa Itiksessä, missä kaksi kolmesta edellisestäkin on tehty. Ensin en meinannut koko paikkaa löytää, sen muutettua uudistetun Stockan jaloista. Sitten se ylimielinen pojankloppi siellä ryhtyi hankalaksi. “En laita tuota korvanipukkaan, sulla ei ole ennestään näkyviä tatuointeja.” “Öö, milläs se ensimmäinen sellainen saadaan sitten?” Käytiin tiukka kekustelu ja lopulta suostui siihen, että tikataan se korvan alle/taakse sitten, kun ilmotin sille, että mulla on kuuro vasen korva. Tahdon siihen tuon pienen mute-merkin.

Sitten käytiin tiukka keskustelu siitä, haluanko nyt ihan oikeasti pohkeensyrjään sen simplistisen feeniks-linnun “joka näyttää samalta kuin tuo neljävuotiaan kissapiirustus, joka mulla on seinällä”. Ja kaivoi netistä kyyhkysiä. “Se on feeniks, ei kyyhkynen.” Silmien pyöritys ja uusi haku. “Ei, en tahdo noita krumeluureja, tällainen yksinkertainen. Katso, samaa tyyliä kuin nämä muutkin.” “Ei noilla ole mitään tekemistä tän kanssa.” V*ttu menenkö jonnekin muualle vai teetkö? “Hei, mä olen nelkyt, mä tiedän jo mitä mä haluan.” Päästiin lopulta jonkinasteiseen yhteiymmärykseen (koska olin liian laiska etsimään toista tatuointimestaa tähän hätään, mutta sori hei, seuraavan tatskan teetän muualla) ja tatuoinnit tehdään 21.9.

No mutta. Tänään on esikoisen synttärit, tyttö täyttää jo 15! Illalla on kakkua ja pientä juhlintaa – esikoinen, tosikoinen, minä ja isäni ja ehkäpä pari tyttären kaveriakin. Josko tää kevyt ketutus tästä siihen mennessä väistyy. Ne päikkärit oikeesti tekisi varmaan terää!