Koirana rommikolassa

Tasaisin väliajoin tuumin, että haluaisin olla koira. Nukkua ja syödä. Käydä välillä vähän ulkona. Haukkua oravia. Oikeasti se on kuitenkin aika tylsää elämää.

Tuntui ihan hyvältä idealta kokeilla jotain uutta. Tehdä jotain, mitä ei ole tehnyt. Lähteä alamäkipyöräilemään työkavereiden kanssa. What could go wrong, right? Poika kyllä katsoi minua kuin tärähtänyttä, kun lapsilleni kerroin. Se on muutenkin sitä mieltä, että minut pitäisi pakata kuplamuoviin. Poika saattaa olla oikeassa.

Ensimmäiset pari laskua menikin ihan okei, tokalla laskulla pääsin vähän niinkun jo tunnelmaankin, vaikka työkavereille totesinkin, ettei ehkä ollut sittenkään niin hyvä idea yrittää laskea mäkeä vaillinaisella tasapainojärjestelmällä. Se kun estää ihan vallan kallistamasta pyörää mutkissa. Melko oleellinen puute.

Varovasti lähdin kuitenkin vielä kolmanteen laskuun, vähän ehkä liiankin varovasti. Vauhti loppui kesken mutkan, jossa olin jo muutenkin ajautunut sisäkaarteeseen ja mukkelismakkelishan minä menin. Ihan pehmeästi mutaiseen heinikkoon, mielestäni. Kömmin ylös ja yritin tarttua pyörään, mutta oikean käden puristusvoima oli kadonnut.

Raahasin pyörän syvemmälle pöpelikköön, liukastelin rataa alemmas, ajattelin, että jos ohitan seuraavan tiukan mutkan, pääsen ehkä taas pyörän selkään pitemmällä suoralla. Rannetta vähän vihloi, mutta käsi tuntui muuten olevan ok. Paitsi ettei ollut puristusvoimaa. Pyörän selkään oli siis turha yrittää.

Työkaverit alkoivat siinä vaiheessa tajuta, ettei minulla ollut kaikki hyvin ja pari heistä kiipesi rinteeseen auttamaan minut – tai lähinnä pyöräni – alas. Itse luistelin ja liukastelin perässä. Käsi ei tuntunut kipeältä kuin vähän kyynärpäästä, vain voimattomalta, joten kuvittelin vain venäyttäneeni jotain. Kyllä se tästä, kuten kaikki haaverini aina.

Pyöräilyni loppui siihen, sain mönkijällä kyydin takaisin ylös vuokraamolle. Riisuin varusteeni ja hain autosta lämmintä päälle ja ryhdyin kuvailemaan maisemia kännykälläni. Vielä onnistui ojentaa käsivarsi kuvaamista varten ja selfienkin ottaminen sujui. Noin tuntia myöhemmin ei enää. Tuumin, että kai se on käytävä näyttämässä käsi lääkärille seuraavana päivänä.

Nuuksio Bike Park

Siitä se alkoi, elämäni koirana. Tai sitruunana rommikolassa, kuinka vaan. Yhtä mielenkiintoista kummin vain.

-Minä luulin että sinä olit kuollut.
-Niin minäkin. Sitten päätinkin ruveta sitruunaksi. Pari viikkoa meni siinä kun pompin ylös alas rommikolassa.

Ford Prefect – Linnunradan käsikirja liftarille (Douglas Adams)

Kävin Mehiläisessä, missä lääkäri passitti röntgeniin. Kuvat kertoivat karua kieltään siitä, miten kauniisti olin onnistunut paskomaan värttinäluuni. Oli se sitten kivi tai ihan vain vääntymä, kuka tietää, mutta värttinäluun pää oli useamman millimetrin painuksissa. Juuri sen verran liikaa, että leikkaukseenhan minut passitettiin.

Tuo valkoinen painuma. Luun pään kuuluisi olla tasainen. Nyt se taas on, leikkauksen jälkeen.

Sairasloma. Yleensä sanon lääkärille, etten minä mokomaa tarvitse, ellei ole pää kainalossa. Tällä kertaa oli kyynärpää kainalossa, kuvaannollisesti anyway, joten kolme viikkoa tässä on kotosalla lusittu, lähinnä makoillen ja kuunnellen joko musiikkia tai Linnunradan käsikirjaa liftareille (Ylen radioteatterin esittämänä). Kuluu ne päivät niinkin.

Sairaslomani alkoi siis tasan kolme viikkoa sitten, leikkaus oli kaksi ja puoli viikkoa sitten keskiviikkona. Kuten yleensä, things need to get worse before they get better, joten menin leikkaukseen kohtalaisesti toimivan käden kanssa ja tulin sieltä ulos sataprosenttiseti tunnottoman ulokkeen kanssa.

Kotimatka Mehiläisestä oli kammottava, kenties kammottavampi kuin kotiutuessani akustikusneurinoomaleikkauksesta. Olin valmis puremaan käteni irti, heittäytymään ulos liikkuvasta autosta, mitä vaan kunhan se pahoinvointi ja epätodellinen olo olisi lakannut. Mies jaaritteli sähköverkon nollavirheestä tai jostain sellaisesta pitääkseen ajatukseni edes osittain poissa itsestäni. Viimeiset pari kilometriä roikotin päätäni auton ikkunasta kuin, noh, koira.

Ihan varmasti oli hyvä, että se käsi oli puuduksissa vielä kymmenisen tuntia leikkauksen jälkeen, mutta oli melko pelottava tunne, kun näet käden, tiedät että se on siinä, muttet tunne sitä ollenkaan. Tiedostat, että sen voisi lyödä lekalla murskaksi, etkä edes huomaisi.

Leikkauksen jälkeen

Kipu puudutuksen lähdettyä oli varsin sietämättömän kamala, etenkin kun en kodeiiniyliherkkänä uskaltanut ottaa mukaan annettua oxycodonia, sillä se on kemiallisesti samankaltaista kuin kodeiini ja saattaa myös aiheuttaa sappivaivoja sellaiselle, jolle kodeiini niitä aiheuttaa. En halunnut kokeilla. Kärvistelin mieluummin aamuun yhden kipupesäkkeen kanssa kuin riskeerasin sappikrampit.

Sen ensimmäisen yön jälkeen alkoi ylämäki. Sain lääkäriltä Tramalit kipuun – en ollut niitäkään alunperin halunnut, yhden surkean Oxynorm-kokemuksen jälkeen, mutta jotain oli saatava, kun ei pelkällä Buranallakaan oikein pärjännyt. Mutamaan päivään en juuri sängystäni noussut. En juuri syönyt edes. Nukuin.

Lopulta kömmin luolastani suihkuun ja näin taas päivänvalon. Pienessä kolmiolääkesumussa en edelleenkään paljon muuta tehnyt kuin lojunut sohvilla ja sängyillä. Luin Max Seeckin Pahan verkon, joka tuli postissa juuri sopivasti ennen sairaslomaani. Luin vähän jotain muutakin. Katsoin muutaman elokuvan, mutta keskittymiskyky mihinkään oli aivan nollissa.

On se sitä vieläkin. Väsyttää koko ajan. Niitit on otettu pois leikkaushaavasta ja ortopedin mukaan on ok palata töihin ylihuomenna. Se ehkä onnistuu, ehkä ei. Mieliala on melko matala, kun vajaatoiminen käsi turhauttaa. Sairasloma turhauttaa. Kaikki turhauttaa. Pelkään, että tipahdan vielä jonkinasteiseen masennukseen ennen kuin tämä käsi on taas kunnossa.

Eilen tein pitkän kävelylenkin kamerani kanssa rakkaissa Munkan maisemissa, kuunnellen ensin Apulantaa (joka sopi mielenmaisemaani) ja sitten Foo Fightersia (joka nosti mielialaani). Palasin kotiin vähän paremmalla mielellä kameran ja kännykän akut tyhjinä, omani ainakin hivenen ladattuina.

Tyhmyydestä sakotetaan. Tällä kertaa hinta oli vähän turhankin kova. Puolustuksekseni sanon, etten ihan oikeasti muistanut tasapaino-ongelmaani ennen kuin jo olin mäessä.

Löysin pienen järven joka uskoi olevansa rommikolaa ja pompin siinä.

Ford Prefect – Linnunradan käsikirja liftarille (Douglas Adams)

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.