Talviturkin heitto ja muita perinteitä

“Okay, come on, let’s go then!” komensi mies, kun olin päässyt kertomasta, kuinka nuorina kaverin kanssa soudettiin tai uitiin vastarannalle hyppimään kallioilta. “Minä ja suuri suuni”, mumisin kädet kasvoillani, sillä mieleni ei ollenkaan olisi tehnyt lähteä soutamaan saati hyppiä mistään kallioilta järveen. “En mä tuommosta muistakaan”, tuumasi puolestaan isäni, joka ei oikeastaan ihan hirveästi tiedä kaikesta, mitä mökkinaapurikaverini kanssa kesäisin touhuttiin. Ehkä niistä jo voi kertoa tässä vaiheessa, kun ikää tuli lauantaina mittariin 45.

Hieman vastahakoisesti lähdin veneelle isän kiinnitettyä siihen keskipenkin ja tuotua airot – mies ja faija olivat vasta hetkeä aiemmin laskeneet sen talviteloilta. Asetin veneen kivilaiturin viereen ja komensin miehen veneen perälle. Työnsin venettä vähän vauhtiin matalikolta ja kiipesin itse kokkaan soutamaan. Käänsin veneen ja soudin meidät vastarannalle rivakoin vedoin. Yritin löytää paikan, josta nuorina hypimme; kohdan, jossa rantakallio menee satavarmasti viivasuorasti veteen tehden rannasta ainakin pari-kolme metriä syvää.

“I’m not sure, it’s been 30 years”, sanoin, kun yritin tarkastella vettä niiltä kohdin, missä nuorina kiipeämämme kielekkeet olivat. Olen melko varma, että muutamaa kohtaa lukuunottamatta vesi on pitkin rantaa juuri niin syvää, sillä kallio on äkkijyrkkä, mutta varma en voinut olla, enkä nähnyt pohjaan kuten normaalisti, sillä vesi oli siitepölystä sameaa.

Löysin kuitenkin kohdan, johon tapasimme veneen kiinnittää, ja rantauduin. Kiipesin kallionnotkelmaan ja kiinnitin veneen pieneen vaivaispuuhun, joka siinä rannan tuntumassa kasvaa. Tuumasin, etten todellakaan kiipeä minnekään, mutta kai se on uitava, joten hivuttauduin veneen toiselle puolen, pienelle kielekkeelle alle puolen metrin korkeudella vedenpinnasta. Pudottauduin veteen ja lähdin uimaan kohti veneen perää, missä nousin sen varaan ja huusin miehelle: “Come on now! It’s cold, I want out!” “You need to take the video!” mies huusi takaisin.

Niin, se video miehestä hyppäämässä kalliolta järveen, vaikkei mieskään kiivennyt minnekään vaan sukelsi samalta kielekkeeltä. Kiipesin siis rannalle ja veneeseen, kaivoin kännykkäni ja kuvasin mieheni skinny-dippaamassa. Eipä mieskään kovin kauan vedessä viihtynyt, vaan kiipesi tuota pikaa takaisin veneeseen ja lähdimme soutamaan takaisin omaan rantaan, missä ripustin bikinien lisäksi myös shortsini kuivumaan. Olin riisuessani viskannut ne veneen pohjalle mukana olleen kassin sijaan.

Eihän minulla vaihtoshortseja ollut, joten menin etsimään vaatteita, joita faija aikoinaan (30 vuotta sitten) minulle osti “mökkivärissäni”, eli mintunvihreänä. En tiedä, miten väri minulle valikoitui, mutta jossain vaiheessa aloin kammota koko väriä, kun kaikki oli minulla mintunvihrää. Siskollani lilaa ja faijalla keltaista. Faijalla on siellä yhä kaikki keltaista, siis vaatteista lähtien.

Löysin mintunvihreän (tietenkin) kesämekon, josta oikeasti väristään huolimatta olen aina tykännyt, ja vedin sen päälleni. Tuli ihan nuoruus mieleen, kun juurikin sen mekon usein vetäisin päälleni uintireissujeni jälkeen. Se on mukava ja väljä, ja toimii oikein mainiosti esim. bikinien päällä.

Mintunvihreässä mekossani

Nuoruusajat siellä mökillä taas kerran muutenkin tulvivat mieleen, kun saavuttuamme faija tarjoili lasilliset kuohuvaa (se perinne tosin alkoi vasta minun ollessani jo aikuinen) ja sitten nostimme yhdessä lipun salkoon synttärijuhlinnan kunniaksi. Siinä maljaa nostaessamme faija totesi, että tänä kesänä on toisenkin juhlan paikka, kun tuo mökki on ollut perheellämme heinäkuussa 70 vuotta.

Aikoinaan teininä ja myöhemmin aikuisenakin, kun en muuten enää niin paljon landella aikaa viettänyt, isoäiti aina pyysi ainakin synttäreiden aikaan sinne käymään. Juotiin synttärikahvit, kuten nytkin, ja syötiin vähän kakkua. Isoäidilläni oli tapana myös ottaa minusta aina tuore kuva landen jättimäisen rhododendronin vieressä; se on synttärinäni aina upeassa kukassa. Tällä kertaa nostalgisoiduin sen verran, että pyysin faijaa ottamaan sen kuvan.

Näin aikuisiällä synttäreideni lisäksi Juhannus ja rapujuhlat ovat olleet ne perinteiset landevierailut, jos ei muuta. Tuo meidän mökkihän ei ole sillä lailla samalla tavalla mökki kuin kesämökit yleensä, vaan isoäitini eläessä se oli hänen (ja isäni) kesäkoti, nyt faijan kesäkoti. Sinne mennään kuin kylään, ei kuin omaan kotiin. Jonain päivänä tuo nyt 70 vuotta perheen omistuksessa ollut paikka siirtyy minulla ja siskolleni. Silloin voin mennä sinne kuin kotiini.

[Koirien landeilua Happy Dogs Diaryssä]

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.