Loma, laatikoita ja muutama tuhat sivua

Loman viimeinen viikko pyörähti käyntiin sillä, että heräsin blogipostauksen villiin pyörinään päässäni. Koko loman ajan vaivannut writer’s block on ilmiselvästi tiessään, mikä tietää hyvää suunnitelmalleni pyhittää tämä viimeinen viikko kirjaprojektilleni. Siis kirjoitusprojektilleni. Kirjakäsikirjoitukseni hiomiselle. Mies nimittäin palasi jo töihin, joten paineet jatkaa pihan viimeisiä rakennusprojekteja siirtyivät päivästä iltaan.

Sitäkin lajia on nimittäin tässä loman aikana riittänyt, vaikka terassi saatiinkin valmiiksi jo ennen miehen loman alkua, ja paljukin terassin reunalle (sellainen “puhallettava”, inflatable, you know). Siinä tasaisella alustalla on ollut hyvä rakentaa vähän varastolaatikoita (neljä, tarkalleen ottaen) ja juuri nyt vielä puolivalmiina lähinnä metsämaantien bussipysäkkiä muistuttavaa piskuista puutarhavajaa, ja helliä väsyneitä lihaksia iltasella paljussa.

Tuo tuollainen rakentaminenhan ei ihan varsin ole minun juttuni. Minä lojuisin aurinkotuolissa tai riippumatossa kirjani kanssa vaikka aamusta iltaan. Se on lomaa parhaimmillaan! Olinkin siis varsin iloinen siitä, että siinä ensimmäisellä lomaviikollani keskimmäinen lapsonen tuli meille liki viikoksi jeesailemaan isäänsä (palkkaa vastaan tietenkin ;) ) ja muutenkin vähän olemaan meidän kanssamme vaihteeksi. Minä sain rauhassa lukea, kun isä ja tytär kulkivat rautakaupoissa ja lautatarhoilla ja rakensivat ja pulasivat.

2019-07-06 20.24.08.jpg

Kyllähän minä sitten luinkin! Lomani ensimmäisten parin viikon aikana lukaisin Harry Potterit alusta loppuun, ensimmäistä kertaa, suomeksi (erinäisistä syistä). Pojalla on hyllyssään ne englanniksikin, ehkäpä ne ovat sitten ensi kesän projekti. Esikoinen hurahti Pottereihin noin kymmenen vanhana ja nuoremmat sisarukset seurasivat perässä, jos eivät samalla innolla lukien niin ainakin elokuvien (joita meillä on kaksi settiä syystä x) ja pleikkapelien muodossa.

Potterit olivat niin monta vuotta niin läsnä elämässä, etten itse jaksanut ajatellakaan niiden lukemista. Vaikka itse asiassa tosikoinen taisi juuri katsoa koko leffasarjan jälleen kerran läpi, ja kai niitä pleikkapelejäkin ovat välillä pelanneet yhä, ne eivät samalla lailla enää täytä tilaa kotona, joten minulle aika kypsyi lukea ne, täyttää tuo Potterin muotoinen aukko sivistyksessä. Tai loput siitä, sillä väkisinkin olen nähnyt paloja elokuvista ja ainakin pari niistä kokonaankin.

Jaa mitäkö niistä tuumasin? Ensimmäiset pari olivat vähän köykäisiä, selkeämmin nuorille (lapsille) suunnattuja. Kirjat ja tarinat paranivat loppua kohti, vaikka pidin niistä heti ensimmäisestä lähtien. Ne imaisivat mukaansa ja soljuivat helposti eteenpäin. Paitsi se ihan viimeinen, jonka alkupuoliskon jälkipuolisko oli vähän junnaava ja fiilikseni oli vähän samanlainen kuin Ronilla: ei tästä mitään tule, haahuillaan vaan; miksei Harryllä ole suunnitelmaa valmiina? Kun se sitten taas lähti käyntiin, haahuilu tuntuikin merkitykselliseltä. Sitä vaan oli noiden kirjojen kanssa tottunut jatkuvaan äksöniin.

Tuomio: kyllä, ne kannattaa lukea. Viisi tähteä.

Ihan samaa mieltä en ole Frantz Kafkan kirjasesta Investigations of a Dog, johon tartuin Pottereiden jälkeen, ehkä vähän liian suurin odotuksin (joilla ei ollut mitään tekemistä Pottereiden kanssa). Lukaisin tuon 50-sivuisen lehtykäisen yhdessä illassa, keveän pettymyksen siivittämänä. Petyin siihen vähän samalla tavalla kuin David Duchovnyn hyvin erilaiseen, popularistisilla kliseillä kyllästettyyn kirjaan Holy Cow. Kummassakin oli potentiaalia, joka jäi täyttymättä. Kumpikin jäi keveäksi, vaikka ensimmäistä nyt ei voi parhaalla tahdollaankaan sanoa keveäksi lukea. 

Kafka on toki aikakautensa tuote. Nietchemäinen ajatusten kietominen monimutkaisiin lauseisiin oli ehkä pakonkin sanelemaa, jos halusi olla vakavasti otettava ajattelija. Minua se vain tympii. Siksi Nietchekin on yöpöydälläni kesken. Kahlasin sitä satakunta sivua viime talvena, enkä jaksanut enempää. Suunnitelmani on jatkaa sitä jossain vaiheessa, mutta who knows. Se on raskasta lukea. Kuten oli tuo Kafkakin. Vähän ajatusta, paljon sanoja. Ihan hyviä ajatuksia, mutta aivan liikaa sanoja.

Todellinen ajatus jää oikeastaan aika köykäiseksi, kun se kiedotaan koristesanoihin. Vähän niinkuin nainen, joka ei oikeasti näytä juuri miltään, mutta saadaan oikeanlaisella meikillä ja hiusten laitolla näyttämään kaunottarelta. Nainen, jota satunnainen yhden yön hoito aamulla säikähtää, kun meikit on poissa ja hiukset sekaisin. Kuinka kummoinen voi olla ajatus, joka pitää esittää niin monimutkaisesti, ettei sitä tyhmempi tajua ollenkaan ja vähän älykkäämpikin harhautuu koko ajatuksesta sivuun kymmenrivisen lauseen myötä?

Tiedän, että minullakin on taipumusta koukerteluun. Paavalilaiseksi äiti sitä kutsui. Pyrin kuitenkin tietoisesti yksinkertaistamaan ilmaisuani, jotta se on ymmärrettävämpää. Kafkat ja Nietchet ja sen sellaiset syövät minun silmissäni koko uskottavuutensa olemalla teko-fäncyjä. Kirjoita niin monimutkaisesti, ettei kukaan ymmärrä, niin kuulostat älykkäämmältä ajattelijalta kuin kukaan muu. Onhan kai sekin oma taiteen lajinsa. Elitistisen älymystön älytöntä hifistelyä.

Niin, tuo koiran tutkimus oli tarinanakin jotenkin köyhä. Koira kohtasi jotain selittämätöntä, siis sellaista, mitä ei kyllä ihminenkään osaa selittää, ja lähti siksi kyselemään, miten maailma antaa ruuan. Paastosi itsensä henkihieveriin vastausta etsiessään, eikä silti ollut lähempänä vastausta, sillä ruoka ei vain tullut. Koirasta tuli skeptinen vanha narttu, joka halveksui naapuriaankin, jolle kasvotusten oli mielinkielin. Missähän pöllyssä Kafka on ollut tarinaa kirjoittaessaan? Jos haluaa lukea koiran näkemyksiä elämästä, kannattaa ennemmin tarttua Cervantesin kirjaseen The Dialogue of the Dogs.

Tuoss vaiheessa, kun Potterit oli sopivasti luettu, ja olin viettänyt pari epävakaista kesäpäivää tosikoisen, koirien, isän, isän vaimon ja toiseksi viimeisen Potterin kanssa landella, oli jo tytärpuoli palannut äidilleen ja mies tarvitsi apua rakentamisproggiksissa ja minun lukemispuuhani jäivät iltapuhteiksi. Ei siinä mitään sinänsä, sillä varastotila on todellakin tarpeen, jotta tuosta pihasta saa joskus siistin. Ihan nurisematta en K-Rauta-keikoista ja boxien kasaamisesta selvinnyt, mutta melkein.

Laatikot ovat nyt valmiit ja reunustavat terassia kolmella sivulla. Puutarhavajakin tosiaan bussipysäkkiä muistuttavasti puolivalmis, eli siitä puuttuu etuseinä ja ovi, ylimmät seinälaudat sekä kattohuopa. Eilen lupaismme naapureille vapaapäivän remppamelusta, joten vapaapäivän sain minäkin. Mitä siis tein? No, luin, tietenkin.  

Kafkan jälkeen lukaisin Anja Snellmanin omaelämäkerrallisen kirjan Antautuminen. Se on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka, mutta vasta viime syksynä kirjamessuilta sen poimini itselleni ja vasta nyt sain sen luettua. Itsekin erityisherkkänä (ja BPD:nä ja whatnot) löysin siitä paljon itseäni, mutta myös paljon hyvin erilaista kokemusta, tietenkin. Vaikka en voi sanoa saaneeni siitä mitään konkreettista, se oli minulle todella vahva lukukokemus.

Suosittelen lukemaan tuon, olipa sitten itse HSP tai ei, olipa lähipiirissä erityisherkkiä tai ei. Kirja avartaa, avatessaan mielen sopukoita käytöksen takana. Kirja kertoo Anjan elämäntarinan löyhästi, tunteiden ja mielenliikkeiden näkökulmasta ennemmin kuin minään kronologisena kertomuksena. Miksi toimin näin? Miltä tuntui tämä? Millaiset tuntemukset ja ajatukset päässäni risteilivät, kun? En ole lukenut muuta Snellmania, joten en osaa verrata tyyliä, mutta tämä oli hyvin runollista luettavaa. Nautinnollista.

Eilen olin tosin siirtynyt tuostakin jo eteenpäin. Hikisen helteinen päivä löysi minut milloin varjon alta, milloin aurinkotuolista, lopulta riippumatosta kädessäni melko tuore kirja Profeetan soturit. Kotimaista kirjallisuutta jälleen. Olen viime aikoina lukenut enemmän kotimaista kuin edellisinä vuosikymmeninä yhteensä. Kasvua ehkä sekin? Jostain syystä minulla on ollut kotimaista kirjallisuutta kohtaan ehkä suomalaisen rujon elokuvateollisuuden synnyttämää ennakkoluuloa, jonka Max Seeck ja Mikko Porvali onnistuivat rikkomaan.

Joskus nuorena, kun haaveilin kirjailijan urasta, tuumailin, että kirjoittaisin itsekin englanniksi. Ymmärsin sen kuitenkin kohtalaiseksi haasteeksi – ei siksi, ettenkö kykenisi tuottamaan oikein pätevää tekstiä, vaan siksi, että asun Suomessa. Täällä kustantaja odottaa suomeksi kirjoitettua, tai ehkä ruotsiksi kirjoitettua. Ja jos kirja on vaikea saada julkaistuksi omassakin maassa, kuinka sitten suoraan ulkomailla? Tokkopa vaan. Ei sillä, että tuosta koskaan tuli todellista ongelmaa, sillä eihän minusta kirjailijaa tullut.

Kun sitten pari vuotta sitten – niin kauanko siitä jo on? – aloin viimein kirjoittaa sitä tarinaa, jota olen mielessäni valmistellut koko tähän astisen elämäni, kyllä se kovin luontevasti vain lähti suomeksi syntymään. Niin vahva ja vanha kieli kuin englanti minulle onkin, äidinkieli on kuitenkin äidinkieli. Vaikka toisinaan blogitekstini syntyvätkin englanniksi. Mikä missäkin tilanteessa ja hetkessä luontevimmalta tuntuu.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.