Hiiriä, koiria ja miehiä

Ulkona on jo parin viikon ajan paukkunut pakkanen. Kaikista säätyyppien varoituksista ja ennusteista huolimatta se ei ole täällä Stadissa vielä(kään) tippunut mihinkään hirmulukemiin; -18 ei ole normitalvea kummempi pakkasaste täälläkään sentään. Tämän meidän kotimme pakkasenkestävyyden tai pikemminkin  -kestämättömyyden nämäkin ulkokylmätilat on paljastanut. Ikkunoista ja ovista vetää ja patterit saavat hätäseen pidettyä sisälämpötilat 15 asteen tuntumassa.

Ei noista pakkasista tainnut pitää se pikkuinen nappisilmä-hiirulainenkaan, joka tuossa ilmeisesti viime viikon aikana hakeutui kotimme lämpöön, pakkaselta turvaan. Esikoinen oli kotosalla viime viikonlopun, arkiviikon opiskelemassa ja palasi perjantaina kotiin hiihtoloman viettoon. Pojan jätettyä huoneensa ovi auki, Meggie saman tien livahti sinne, alkoi haukahdella kimeästi, yritti kaivautua rahin alle ja piti lähes kissamaista mouruavaa ääntä.

“Jotain siellä täytyy olla”, tuumasimme, mutta jätimme koiran huoneeseen metsästämään ja menimme itse keittiöön ruuanlaittoon. Syötyään esikoinen palasi huoneeseensa. Jonkin ajan päästä kännykkäni soi yläkerrassa. Kuten arvasin, esikoinen soitteli huoneestaan, joten painoin vain luurin kiinni ja kävelin alakertaan. Arvelin hänen kyllästyneen koiran touhuamiseen ja soittavan pyytääkseen minua hakemaan koiran. Mielessäni jo valmistauduin sanomaan, että ihan voi itsekin kantaa koiran pois huoneestaan.

Siellä olikin täysi tohina päällä ja soiton syy olikin se, ettei poika halunnut irrottaa silmiään kaapistaan, jonka alla hiiri oli loukussa. Ei siis hiirenloukussa, mutta loukussa yhtä kaikki, kykenemätön poistumaan sieltä mihinkään suuntaan, koiran partioidessa kaapin alustaa ja pojan vahtiessa kaappia niinikään. Kurkistin kaapin alle ja hätkähdin, kun pienet mustat silmät tuijottivat minua vain muutaman sentin päästä, kunnes hiiri pinkoi seinän viereen pakoreittinsä jälleen katkettua, tällä kertaa minun naamaani.

Hiiri oli paljon söpömpi kuin odotin. Jotenkin odotin jotakin päästäisen tapaista mitäänsanomatonta pikkuista otusta, mutta sieltä kaapin alta minua kurkistelikin sellainen kahdeksansenttinen keskiruskea siimahäntä, joka näytti ihan lemmikkihiireltä. Vaikka siinä yritin kepillä pakottaa hiirtä ulos kaapin sieltä reunalta, missä Meggie piti vahtia, alkoi hiirulainen säälittää minua toden teolla. Reppana oli paniikissa paikassa, jonka oli luullut turvalliseksi ja hyväksi. Se oli sinne kaapin alle kantanut meidän makkarissa olleesta minigrip-pussista löytämiään suklaa- ja jugurttipähkinöitä ja Reese’s Piecesejäkin.

Lopulta hiiri syöksähti ulos sellaisella vauhdilla, että jäi meidän russelikin toiseksi. Se hypähteli minun ja teinien päältä ja me pompahtelimme istuallamme säikähdyksestä. Niin söpö kuin se hiiri olikin, ei se kamalasti meitä ilahduttanut, että se hyppeli meidän päältä – sehän kantaa vaikka ties mitä pöpöjä (enkä minä ole edes pöpökammoinen) ja voi vaikka purra. Hiiri viipotti sekasorron keskeltä pakoon portaiden alle, missä on ovi pieneen varastoon, kenkäteline ja takkeja naulakossa.

Meggie tietenkin seurasi hiirtä minä ja teinit kintereillään. Tosikoinen se kohta hogasi hiiren piileksivän kenkätelineen nurkassa. Aloimme vetää kenkiä ja telinettä ulos, jotta Meggie pääsee hiireen käsiksi, mutta sepä tekikin ison loikan ja katosi jälleen jonnekin. Siinä vaiheessa aloin minä pukea koiria ulos ja esikoinen huuteli jotakuta tuomaan hänelle laatikon. Kaivoin sellaisen kankaisen kokoon taitettavan laatikon pojalle, sillä se oli lähimpänä. Ennen kuin olin päässyt koirien kanssa ovesta ulos, oli esikoisella jo hiiri laatikossa. Se oli piileskellyt meidän takeissa!

Yritin ujuttaa pahvilevyn laatikon alle, mutta eihän sellainen kangaslaatikko ole tuollaiseen tarkoitukseen järin hyvä. Hiiri yritti pakoon minkä kerkesi ja tosikoinen juoksi etsimään muovilaatikkoa. Hiiri oli jumissa laatikon reunan alla, vartalo puoliksi laatikon ulkona. Pienet korvat olivat luimussa, silmät olivat suuret ja pelokkaat, ja nenä väpätti paniikissa. Tosikoinen toi muovilaatikon ja päästimme hiiren irti ja saalistimme uuteen laatikkoon. Sain pahvin laatikon alle, käänsimme laatikon ja kannoin hiirulaisen läheiseen metsään.

Hiiri loikki hankea pitkin, kunnes katosi johonkin koloon puun juurella. Hivenen kävi sääliksi otusta siellä pakkasessa ja kylmässä, mutta olin onnellinen, ettei sen elämä päättynyt Meggien hampaisiin. Meidän kodin 15 astetta ja esikoisen viikolla asuttamaton huone olivat hiirelle varmasti eräänlainen taivas, kunnes se muuttuikin koirahelvetiksi. Ja koiraparka oli hiiren hajuista aivan adrenaliinivimmoissaan pitkälle yöhön.

Meille ei 15 astetta oikein kotilämpötilaksi kelpaa, joten eilen kävimme ostamassa tiivistenauhaa, jolla tiivistin ikkunoita ja ovia ja laitoinpa jopa silikonia meidän ja tosikoisen makkarissa ikkunanpuitteiden ja ikkunalaudan välissä olevaan rakoon, josta puhalsi kylmää ilmaa. Haimme myös K-Raudasta pari sähköpatteria ajatuksena lisälämmittää niillä tosikoisen huonetta (jossa ei jostain syystä patteri lämpiä ollenkaan) ja kylppäriä, jossa ei se yksi seinäpatteri riitä mihinkään. Lopulta se toinen patteri päätyikin saunaan, missä ei enää ole patteria lainkaan, sillä tosikoinen kieltäytyi sähköpatterista (koska johto olisi oven välissä sillä vain kylppärissä on uudet 500W patterin kestävät sähköt).

On täällä nyt vähän lämpimämpi, etenkin kun muutkin patterit (sitä tosikoisen patteria lukuunottamatta) alkoivat saada vähän enemmän lämpöä saatuani keittiön patterin ilmattua. Huoltomiehet ilmasivat koko talon kaikki patterit poistettuaan saunasta patterin kokonaan (en kyllä tiedä miksi se piti poistaa kokonaan, kun siinä vain venttiili vuoti), mutta eivät päässeet käsiksi keittiön patteriin, joka on alakaappien takana. Mutisivat vain poistuessaan, jotta “luulisi keittiöremppamiesten ymmärtäneen tehdä kaappiin reikä, kun ovat noita nyt ennenkin tehneet”. En viitsinyt korjata, että remppamiehistä toinen istui sohvalla mutinaa kuuntelemassa ja ettei vaan oltu vielä saatu reikää aikaiseksi. Nyt on.

Jottei totuus unohtuisi

Pari päivää sitten Maaret Kallio kirjoitti Hesarin Lujasti lempeä -kolumnissaan luksusnarinasta. Huomaan kyllä syyllistyväni siihen itsekin. Vaikka onkin hyvä muistaa, että maailmassa on isompiakin huolia, ei se poista omiani tai tee niistä vähempiarvoisia. Ne ovat minun huoliani ja murheitani ja siksi minulle tärkeämpiä kuin muiden huolet. Ehkä elämä on hirveän hyvin, jos huoletkin ovat arkisia ja pieniä, mutta pitääkö siitä kantaa huonoa omaatuntoa, vain koska kaikilla ei niin ole?

Elämäni on enimmäkseen hirveän hyvää. Päivät soljuvat enimmäkseen työn ja perheen suhteellisen hyvässä tasapainossa ja vaikka nuorimmaisen teinin kanssa vääntö onkin vaativampaa kuin kahden vanhemman kanssa yhteensä, on tosikoinenkin kuitenkin oikein hyvä nuori ja paljon helpompi kuin moni muu. Silti pienetkin vastoinkäymiset saavat kiukun nousemaan ja ärsytyksen vellomaan. Kun saappaseen menee lunta (hemmetin hemmetti, pakkoko sen oli kasaantua juuri minun autoani vasten!), kun eksän kanssa tulee riitaa (onko sen pakko olla niin itsepäinen!), kun saunan patteri vuotaa ja suunnitelmani menevät myttyyn, koska patteri pitää korjata.

Pari viikkoa sitten oli Helsingissä ensimmäiset “kunnon” pakkaset. Olisiko täällä ollut jopa -7 astetta. Mies huomasin saunan lauteiden alla patterin, joka ei ollut päällä ja arveli, että saunakin lämpenisi lämpimämmäksi, jos se olisi lähtökohtaisestikin lämpimämpi. Saunassa oli nimittäin aika pahuksen kylmä. Mies siis väänsi patterin päälle. Ei se tosin siitä miksikään lämmennyt, mutta senhän me huomasimme vasta myöhemmin.

Viime viikolla taloyhtiön edustaja lähetti kaikille asunnoille sähköpostiviestin, että talon lämmitysjärjestelmässä on ilmennyt hämmentävää paineen laskua. Hän kehotti kaikkia tarkkailemaan pattereita; josko jossain vaikka on vuoto. Olin huomannut saunamme lattiassa märän läntin pari kertaa sinne mennessäni, mutta rehellisesti sanoen, luulin toisen koiran käyneen siellä tarpeillaan. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta.

Tiistaina läntti oli siellä jälleen ja jotenkin vähän liian iso, joten aloin tutkia saunan patteria oikein fikkarin kanssa ja huomasin, että sehän tiputtelee siellä vettä jatkuvalla syötöllä, pirulauta! Yritin vääntää termostaatin kiinni, mutta auki väännössä rikkoutunut vanha tiiviste hajosi lopullisesti minun sitä vääntäessäni, ja vesi alkoi valua ihan norona sieltä venttiilistä. Siitäkös sain sätkyn ja soitin miehelle töihin ja lähdin etsimään naapuria apuun, kun en tiennyt, mitä sille pitäisi tehdä.

Naapurin vanha setä – jonka tytär kävi meillä, tai siis täällä isovanhemmillani, joulupukkina joskus kultaisella 80-luvulla – tuli katsomaan tilannetta ja soitti huoltoyhtiöön. Iltapäivän puolella huoltomies tuli katsomaan tilannetta. Kävi siinä isännöitsijäkin välillä patteria pällistelemässä. Muissa asunnoissahan ei moista saunapatteria edes ole. Siksi se kai oli jäänyt putkiremontissa huomaamattaja venttiili vaihtamatta. Samalla totesivat, että sama muuten koskee kylppärin puolella olevaa patteria.

Huoltomies ilmoitti tulevansa seuraavana aamuna kahdeksalta vaihtamaan venttiilit pattereihin. “Ei siinä kauan mene, mutta sen jälkeen pitää vielä ilmata kaikki patterit.” Kuvittelin jotenkin pääseväni lähtemään toimistolle kymmenen aikaan tai jotain, sillä olin suunnitellut tapaavani vanhaa kaveria, joka aloitti meillä töissä maanantaina. Aamun mittaan kävi kuitenkin varsin selväksi, että se suunnitelma sai jäädä.

Huoltomiehet tulivat kyllä kahdeksan aikaan, mutta ähräsivät meidän pattereiden kimpussa puoli yhteentoista, jolloin ilmoittivat lähtevänsä syömään ja tulevansa takaisin sen jälkeen. Saunan patteri poistettiin kokonaan ja venttiili suljettiin, kylppärin patterista vaihdettiin termostaatti ja venttiili, mutta se on sentään taas paikallaan. Miesten työkalut jäivät levälleen kylppäriin.

Siinä vaiheessa minua otti pannuun ja rankasti. Olin jopa miehelle vihainen siitä, että hän vaan lähti töihin ja jätti minut kotiin päivystämään huoltomiehiä ja isännöistijää ja naapurinsetää ja keitä nyt kaikkia, joita lopulta päivän mittaan meillä ramppasi. Järki kyllä kertoi, että miehen oli aika paljon pakompi mennä toimistolle kuin minun. Tunneperäinen kiukku vaan ei ole rationaalista.

Huoltomiehet palasivat lounaaltaan ilmaamaan kaikkien asuntojen patterit. Isännöitsijä kävi tarkastamassa työn jäljen ja kertomassa, mitä tästä eteenpäin. Nimittäin vuotava patteri menee taloyhtiön vakuutuksen piikkiin, mutta sen selvityksiin kuuluu kosteusmittaukset ja muut, jotta nähdään onko korjattavia vaurioita. Tavallaan en jaksa uskoa, että tuosta tiputtelusta nyt olisi kummempia tapahtunut, mutta ei sitä koskaan tiedä. Torstaina vakuutusyhtiöstä soitettiin ja maanantaina tiedämme lisää, kun tulevat mittailemaan.

Tässä on ihan pieni pelko persuksissa, että sieltä löytyy kosteutta ja sauna pitää repiä auki. Toisaalta, olisi kiva repiä joka tapauksessa koko pesuhuone auki ja laittaa kunnolliset kosteuseristykset ja lattialämmitys sinne. Toisaalta en millään jaksaisi elää SEN remontin keskellä. Missä pestään pyykki? Missä käydään suihkussa? Ahdistava ajatuskin!

Näistä first world -ongelmistani tulikin mieleeni viime sunnuntai, jolloin tuosta meiltä vähän matkan päästä katkesi vesiputki, joka tulvi kadulle oikein urakalla. Sen korjaukset kestivät koko päivän ja pitkälle yöhön. Sinä aikana ei koko naapurustossa ollut vettä – paitsi meillä, sillä sattumoisin olemme tismalleen kadun puolivälissä, joten talomme on kytkettynä juuri siihen vesipostiin, joka kadulla avattiin vesipisteeksi. Pitkin päivää ja iltaa katselimme, kun ihmiset hakivat vettä ämpäreillä (btw! siinä oli ilmaisia ämpäreitä jaossa!) ja muilla välineillä.

Niin on meillä asiat hyvin täällä, että pienikin inconvenience aiheuttaa hirveän vitutuksen. Jos vesikatkot olisivat jokapäiväistä leipää, jos talossa ei juoksevaa vettä olisikaan, jos eläisimme edes sadan vuoden takaisissa oloissa, olisivat valitustemme aiheet vähän erilaisia. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Minulle tuo saunan patteri oli muistutus siitä, että elämä on täynnä ylläreitä. Välillä hyviä, välillä pahoja.