Malttia, rakkautta ja perspektiiviä

Toisinaan rattijuoppo ajaa koululaisen päälle ja siitä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat alkolukkoja ja muita tiukennuksia. Joskus joku mieleltään sairas tuo kouluun aseen ja alkaa ampua sillä opettajia ja toisia oppilaita. Siitä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat aselain tiukennuksia. Harvoin, mutta välillä, mieleltään sairas ihminen ajaa jalkakäytävälle lanaten mennessään muutaman viattoman kävelijän. Siityä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat mielenterveyspalveluiden tilaa.

Kun kantasuomalainen tappaa ihmisiä järjettömällä tavalla, hyväksytään syyksi mielenterveydelliset ongelmat. Hetken aikaa mediassa vatvotaan sitä, miten tapahtunut olisi voitu estää. Olisiko jokaisessa autossa syytä olla alkolukko? Pitäisikö aselupaa hankkivalle teettää psykologiset testit? Olisiko poliisi voinut estää yliajon, sillä läheinenhän oli ilmaissut huolensa? Onko avohoito riittämätöntä? Joskus pohdinta johtaa toimiin, joskus se jää vain sanahelinäksi. Joskus otetaan muutaman vuoden kuluttua askel takaisinpäin, sillä tiukennus ei ollut sittenkään oikea ratkaisu.

Kun kantasuomalainen on tappanut ihmisiä järjettömällä tavalla, missä ovat barrikadeille nousijat silloin? Missä ne, jotka vaativat parempaa psykiatrista hoitoa ja enemmän sairaalapaikkoja? Omaiset yrittävät pitää ääntä, kertoa, miten apua on vaikea saada ja miten huonokuntoisia itsetuhoisia ja arvaamattomia potilaita lähetetään yksin kotiin, “avohoitoon”. Avunhuudot muuttuvat vaimeiksi piipityksiksi koneistossa.

Suomeen, kuten muuallekin Eurooppaan, on viimeisen kahden vuoden aikana tulvinut pakolaisia. Heitä on maassa jo kymmeniä tuhansia. Iso osa heistä on oikeasti turvapaikan tarpeessa. Iso osa heistä käyttäytyy kunnolla. Isolla osalla heistä ei ole ISISin kanssa muuta tekemistä, kuin että sitä he ovat lähteneet pakoon.

Väkisinkin isossa joukossa ihmisiä on muutama mätäkin omena. On muutama mielenterveydeltään hapertunut – kuinkahan hyvässä hapessa sitä itse olisi, jos joutuisi lähtemään kotoaan pakoon, toisenlaiseen kulttuuriin, toisenlaiseen ilmastoon, maahan johon sinua ei haluta? – ja muutama radikalisoitunut soluttautuja. On muutama elintasopakolainen sieltä, missä ei edes sodita. Paremman elämän sijaan uudessa maassa odottaa käsittämätön kulttuuri, kummallinen ruoka, kuukausien toimettomuus, rahattomuus ja seksittömyys. Vähemmästäkin turhautuu.

Liekö siis ihme, jos jossakin vaiheessa jollakin naksahtaa päässä? Yrittämättä arvailla tuon Turun 18-vuotiaan miehen mielentiloja, ISIS-kytköksiä tai muitakaan motiiveihin liittyviä asioita, yrittämättä synnyttää empatiaa hirmutekojen tekijää kohtaan – sillä siihen en toki itsekään kykene – yrittämättä puolustella, vähätellä tai selitellä, haluan vain sanoa, ettei yhden mädän omenan takia pidä tuomita kaikkia. Eikä etenkään tehdä johtopäätöksiä kenenkään ihonvärin pohjalta. Ei ne kaikki ei-valkoiset ole tänne tulleet sinua tappamaan ja vaimoasi ja tyttäriäsi raiskaamaan.

Viha ei ole koskaan synnyttänyt mitään hyvää. Vihalla vihaan vastaaminen lietsoo lisää vihaa. On mieletöntä sanoa, että muutaman tyypin takia kaikki pakolaiset pitäisi ajaa pois maasta. On mieletöntä sanoa, että kaikki, joiden ihonväri on eri kuin valtaväestön, olisivat syypäitä Turun tapahtumiin. On mieletöntä ajatella, että rajojen kiinni laittamisella jotenkin ratkaistaisiin tämä ongelma, jonka oire tuo Turun puukotus oli.

Viimeistään tässä vaiheessa itse kukin sinisilmäinen idealisti joutuu tarkistamaan kantansa vapaan maahantulon osalta. Olisi varmasti hyvä skreenata tulijat vähän tarkemmin. Olisi varmasti hyvä pitää kielteisen päätöksen saaneet valvonnassa, eikä antaa heidän vaeltaa vapaina pitkin maata – sillä kielteinen päätös tarkoittaa tiettävästi sitä, ettei heidän täällä ololleen ole perusteita. Olisi varmasti hyvä tehostaa akanoiden erottelua jyvistä, jotta oikeasti avun ja turvan tarpeessa olevat ihmiset pääsisivät mahdollisimman pian normaalin elämän alkuun.

Näiden tapahtumien jälkeen tarvitaan malttia. On muistettava, että Turussakin oli niin uhreina kuin heidän auttajinaan sekä suomalaisia että ulkomaalaisia. On muistettava, että niin pakolaisissa kuin kantasuomalaisissakin on sekä hyviä että pahoja ihmisiä – ja ennenkaikkea kaikkea siltä väliltä. On muistettava, että maailma ei ole mustavalkoinen, pakolaiskysymys ei ole mustavalkoinen, ihminen ei ole mustavalkoinen paitsi ehkä ajattelultaan.

Se, mikä minua erityisesti on perjantain tapahtumien jälkeen surettanut, on se, miten tämä kaikki on heijastunut ei niin valkoisiin Suomen kansalaisiin. Joku ei pääse työpaikalleen enää ilman henkkaria, ihonvärin vuoksi. Toinen hakataan koulussa, ihonvärin vuoksi. Tummaihoiset adoptiolapset, jotka jo muutenkin ovat saaneet viime vuosina enenevässä määrin kuulla solvauksia, saavat pelätä turvallisuutensa vuoksi. Täällä pitkään asuneet ulkomaalaiset saavat pelätä turvallisuutensa vuoksi. Syyttömät pakolaiset ja turvapaikanhakijat saavat täälläkin pelätä turvallisuutensa vuoksi.

Ymmärrän islamisaation pelon. Se on ihan validi pelko. Ei olisi ensimmäinenkään kerta, kun muslimit yrittävät valloittaa Euroopan. Kuitenkin mielestäni on hiukan kaukaa haettua, että pakolaisjoukot ovat täällä vain istuttaakseen islaminuskon ja kulttuurinsa tänne. Terrori-iskutkaan ei ihan palvele sitä tarkoitusta. Niiden tehtävä on lietsoa pelkoa ja vihaa, ja jos annamme niille vallan, on terroristi voittanut.

Naisten burkhat, tyttöjen yksityisten pukukoppien vaatimukset, porsaanlihan ja suvivirren kouluista poistamisen vaatiminen ynnä muut erityisvaateet, joita maan kasvava islamilaisväestö esittää, ovat ehkä jo lähempänä ajatusta maan islamisaation uhasta. Itse olen sitä mieltä, että maassa maan tavalla tai maasta pois. Jos ei meidän kulttuuri miellytä, ei täällä ole pakko olla. Suomalainen kulttuuri voi varmasti rikastua maahanmuuttajien kulttuurista, jos molemmin puolin on avoin mieli. Maahanmuuttajilla ei kuitenkaan ole sen enempää oikeutta vaatia kulttuurisia muutoksia kuin anopilla järjestellä keittiöni kaappeja.

Hirmuteko, oli se sitten terroriteko tai ei, järkyttää toki aina. Sitä enemmän se järkyttää, mitä lähemmäs se tulee. Ihmiset kokevat perusturvallisuutensa järkkyvän. Ymmärrän. Samaan aikaan kuitenkin on huomattavasti suuremmat mahdollisuudet jäädä auton alle suojatiellä kuin joutua hirmuteon uhriksi. Joku toki joutuu. Joku myös voittaa lotossa. Lotossa voittamisen mahdollisuus on näistä kahdesta se suurempi; lotto pelataan viikottain ja liki aina löytyy voittaja, kun taas terrori-iskuja ei ihan niin usein tapahdu onneksi edes Euroopanlaajuisesti. Harva meistä silti edes uneksii lottovoitosta. Turvallisuutemme ei tämän yksittäisen tapauksen jälkeen ole juuri sen vähäisempi kuin ennenkään.

Viimeisiä kesäpäiviä viedään

Vaikka vielä on lämmin – tai oikeammin, vihdoinkin on kylmän kesän jälkeen lämmin – ilmassa tuoksuu jo syksy. Aurinko lämmittää suloisesti, mutta tuuli on vilpoinen ja tuoksuu hivenen makealta, kosteilta kasveilta ja märältä maalta. Valo taittuu kuulaana, vaikka aurinko nousee vielä korkealle. Kesää on vielä jäljellä päiviä, viikkojakin, vaikka syksyn aavistus jo tuntuukin ilmassa.

Eilen aurinko paistoi kirkkaana ja kuumana, kun pakkailin koirien matkavesipulloa ja snäkkejä laukkuuni ja etsiskelin itselleni pulloa jääteetä varten. Yleensä meillä on tyhjiä vesipulloja tarjolla vaikka kuinka, mutta tällä kertaa ainoa löytämäni soveltuva pullo oli Swing-siideripullo. Täytin pullon jääteellä, pohtien, mahtaako joku tulla moittimaan julkijuopottelusta kun puollosta naukkailen.

Pakkasin kuitenkin pullon laukkuuni paremman puutteessa, ja lähdin koirien kanssa ulos kävelemään. Koirat hypähtelivät innoissaan, olivat jo sisällä laukunpakkailupuuhistani hoksanneet, että kohta mennään retkelle! Suunnattiin kulkumme moottoritien toiselle puolelle, Munkinpuiston fillareita viliseville kävelyteille. Munkin maililla sentään on erikseen pyöräkaistat.

Mailin päädystä käännyttiin Tarvoon päin. Tie, joka kulkee Munkasta Gallen-Kallelan ohi kohti Leppävaaraa näyttäisi olevan varsinainen espoolaisten työmatkapyöräilijöiden highway. Ja vähän toisinkin päin. Fillaria fillarin perään, melkein ruuhkaksi asti. Siinä yritettiin pari sataa metriä selvitä hengissä fillarivilinässä, että päästiin Munkan kärkeen. Kuljettiin siitä sillan yli Tarvoon vähän rauhallisemmissa merkeissä, kunnes yhytettiin pyöräväylä jälleen muutamaksi kymmeneksi metriksi ennen kuin koukattiin kallioille.

Kallionlaella pistettiin picnic pystyyn. Annoin koirille vettä ja kanafileet, ja sidoin flexit puskaan. Istahdin itse tuokioksi kalliolle paistattelemaan päivää ja haistelemaan merta. Morcheeban The Sea pyörähti soimaan mielessäni, avasin sen soittoon YouTubesta, missä kokonaisuus soi hieman paremmin kuin päässäni ;) ”Left my soul there, down by the sea. Lost control there, living free.” Meri on aina merkinnyt minulle villiä vapautta, sitä mitä sieluni tässä elämän oravanpyörässä niin janoaa.

Laskeuduttiin kalliolta rantaan, mutta palattiinkin sillalle samaa reittiä kuin oltiin tultukin, fillareita taas väistellen. Ylitettiin silta Munkan puolelle ja suunnistettiin askeleemme rantaviivaa pitkin kohti biitsiä. Istahdettiin hetkeksi rannan tuntumaan, missä koirat kävivät ihmettelemässä merivettä ja minä nautiskelin taas vähän aikaa auringosta, maisemasta ja keveästä tuulenvireestä.

Kierrettiin uimaranta ja käveltiin parkkiksen läpi rantapolulle kohti Torpanrantaa. Parkkipaikalla oli parikin pop-up-kioskia. Toisesta olisi saanut jätskiä, toisesta creppejä, mutta koska olin jo päättänyt ostaa jätskit perinteiseltä Torpanrannan kiskalta, sinne käveltiin. Taiteilin Fiskiksen kallioille mansikka- ja mutakakkutötteröt toisessa kädessä, koirien flexit (tiukalle lukittuina) toisessa ja istuttiin rantaan syömään jätskejämme.

Ne galtsit siinä Fiskiksen rannassa olivat toinen teini-iän retriiteistäni. Paikka, jonne kävelin talviaikaankin, kyyhöttämään kallionnurkassa suolaisen tuulen tuivertaessa hiuksissani. Saatoin istua siellä tuntikausia, jos vaan ei ollut liian kylmä eikä peffa puutunut. Miettimässä maailmanmenoa, haikailemassa poikaa jota en saanut, tuijottamassa merta, murehtimassa koulukiusaamistani.

Se toinen retriittini oli se Tarvon kukkula, johon ihan ekana oltiin istahdettu. Sinne fillaroin kesäisin, vähän vähemmän angstisissa tunnelmissa. Se oli paikka, johon vetäydyin lukemaan kirjojani. Siellä ei yleensä murheet painaneet, kun antauduin kesäauringossa milloin minkäkin kirjan tarinan vietäväksi. Jos jostain syystä en ollutkaan pyörällä liikkeellä, kävelin vain sinne Munkan kärkeen saakka, tai levitin pyyhkeen Fiskiksen rantaan.

Istuttiin siinä alkuillan auringon kimmeltäessä meren pinnassa. Koirat nuolivat kilpaa omaa yhteistä mansikkajäätelöään, minä popsin omaa mutakakkujätskiäni. Sorsa uiskenteli vallan rohkeana koirista huolimatta aivan siihen meidän eteen rantaveteen. Timmy olisi käynyt sen noukkimassa (tai ainakin yrittämässä ;) ), jos vaan olisin sallinut. Timmyä jossain siinä matkan varrella rapsutelleen naisen ei kuitenkaan tarvitse pelätä, en minä anna koirien hyökkiä lintujen enkä oravienkaan kimppuun.

Siinä nimittäin kun kuljettiin biitsiltä kohti Torpanrantaa, Timmy yritti tietenkin moikkailla kaikki penkeillä illasta nauttineet ihmiset. Yksi nainen huomasi Timmyn ja kun ymmärsin, että hän oli kovasti halukas moikkaamaan myös Timmyä, annoin koirien mennä haistelemaan. Nainen kyseli niiden metsästysvaistosta ja kun kerroin sen olevan voimakas, tuumasi hän, että ne siis pitää pitää kytkettyinä ainakin keväällä pesintäaikaan ja jatkoi siitä selvittämään sitä, miten pikkulinnutkin elävät 20 vuotta, eikä niitä saa tappaa. Olen samaa mieltä, ei huolta!

Melkein meinasin siitä Fiskikseltä koukata koirien kanssa Tammitien ja Härkähaan kautta, mutta tuumasin sitten kuintenkin olevan ehkä parasta vaan suunnata jo kohti kotia. Sen siis teimme. Käveltiin Kadettikoulun ohi, pieniä futaajia täynnä olleen Paltsin kentän ohi, käännyttiin kirkon kulmilta ja pujahdettiin taas Munkinpuistoon. Koirilla näytti vielä piisaavan virtaa, kisailivat ja pyrähtelivät flexeissään. Lisäsin kotimatkan ohjelmaan matkanvarrella olevan koirapuiston.

Koirapuiston portista kun (vaivoin) päästiin sisälle, menikin kaikki myttyyn. Meggie joutui heti yhden spaniel-pojan ahdistelemaksi. Ei koira jättänyt millään Meggien peräpäätä rauhaan, ei vaikka Timmy alkoi koiraa hetken päästä komentaa niin että se aina hypähti vähän kauemmas. Tuli kuitenkin aina takaisin ja Meggie kun on tuollaisessa tilanteessa arka, se yritti vain pakoon ja istumaan.

Yritin siinä aikani katsella, josko koira lähtisi tai omistaja ymmärtäisi hakea sen pois, otin sen pari kertaa pois Meggien selästä ja nostin Meggien syliini. Pinnani lopulta paloi, ja menin koirieni kanssa toiseen, tyhjään aitaukseen. Koirilta oli kuitenkin jo kadonnut hinki juosta, joten lopulta vain laitoin ne kiinni uudestaan ja lähdettiin kotiin. Vieläkin niitä fillareita suihki ohi jatkuvalla syötöllä tuossa Talinkin ”valtatiellä” ja lopulta olin vain tyytyväinen, kun kotiovi sulkeutui perässämme ja oltiin taas omassa rauhassa.

Koirat joivat vettä ja saivat vielä yhdet iltaherkut, ja minä työnsin DVD-soittimeen hassun vanhan kotimaisen elokuvan nimeltä Onni pyörii. Istahdin sohvalle katsomaan elokuvaa samalla kun vähän hipstamatisoin kävelyn kuvia. Koirat raatoutuivat toinen viereen, toinen lattialle, umpiväsyneinä.

Viimeisiä kesäpäiviä viedään

Vaikka vielä on lämmin – tai oikeammin, vihdoinkin on kylmän kesän jälkeen lämmin – ilmassa tuoksuu jo syksy. Aurinko lämmittää suloisesti, mutta tuuli on vilpoinen ja tuoksuu hivenen makealta, kosteilta kasveilta ja märältä maalta. Valo taittuu kuulaana, vaikka aurinko nousee vielä korkealle. Kesää on vielä jäljellä päiviä, viikkojakin, vaikka syksyn aavistus jo tuntuukin ilmassa.

Eilen aurinko paistoi kirkkaana ja kuumana, kun pakkailin koirien matkavesipulloa ja snäkkejä laukkuuni ja etsiskelin itselleni pulloa jääteetä varten. Yleensä meillä on tyhjiä vesipulloja tarjolla vaikka kuinka, mutta tällä kertaa ainoa löytämäni soveltuva pullo oli Swing-siideripullo. Täytin pullon jääteellä, pohtien, mahtaako joku tulla moittimaan julkijuopottelusta kun puollosta naukkailen.

Pakkasin kuitenkin pullon laukkuuni paremman puutteessa, ja lähdin koirien kanssa ulos kävelemään. Koirat hypähtelivät innoissaan, olivat jo sisällä laukunpakkailupuuhistani hoksanneet, että kohta mennään retkelle! Suunnattiin kulkumme moottoritien toiselle puolelle, Munkinpuiston fillareita viliseville kävelyteille. Munkin maililla sentään on erikseen pyöräkaistat.

Mailin päädystä käännyttiin Tarvoon päin. Tie, joka kulkee Munkasta Gallen-Kallelan ohi kohti Leppävaaraa näyttäisi olevan varsinainen espoolaisten työmatkapyöräilijöiden highway. Ja vähän toisinkin päin. Fillaria fillarin perään, melkein ruuhkaksi asti. Siinä yritettiin pari sataa metriä selvitä hengissä fillarivilinässä, että päästiin Munkan kärkeen. Kuljettiin siitä sillan yli Tarvoon vähän rauhallisemmissa merkeissä, kunnes yhytettiin pyöräväylä jälleen muutamaksi kymmeneksi metriksi ennen kuin koukattiin kallioille.

Kallionlaella pistettiin picnic pystyyn. Annoin koirille vettä ja kanafileet, ja sidoin flexit puskaan. Istahdin itse tuokioksi kalliolle paistattelemaan päivää ja haistelemaan merta. Morcheeban The Sea pyörähti soimaan mielessäni, avasin sen soittoon YouTubesta, missä kokonaisuus soi hieman paremmin kuin päässäni ;) “Left my soul there, down by the sea. Lost control there, living free.” Meri on aina merkinnyt minulle villiä vapautta, sitä mitä sieluni tässä elämän oravanpyörässä niin janoaa.

Laskeuduttiin kalliolta rantaan, mutta palattiinkin sillalle samaa reittiä kuin oltiin tultukin, fillareita taas väistellen. Ylitettiin silta Munkan puolelle ja suunnistettiin askeleemme rantaviivaa pitkin kohti biitsiä. Istahdettiin hetkeksi rannan tuntumaan, missä koirat kävivät ihmettelemässä merivettä ja minä nautiskelin taas vähän aikaa auringosta, maisemasta ja keveästä tuulenvireestä.

Kierrettiin uimaranta ja käveltiin parkkiksen läpi rantapolulle kohti Torpanrantaa. Parkkipaikalla oli parikin pop-up-kioskia. Toisesta olisi saanut jätskiä, toisesta creppejä, mutta koska olin jo päättänyt ostaa jätskit perinteiseltä Torpanrannan kiskalta, sinne käveltiin. Taiteilin Fiskiksen kallioille mansikka- ja mutakakkutötteröt toisessa kädessä, koirien flexit (tiukalle lukittuina) toisessa ja istuttiin rantaan syömään jätskejämme.

Ne galtsit siinä Fiskiksen rannassa olivat toinen teini-iän retriiteistäni. Paikka, jonne kävelin talviaikaankin, kyyhöttämään kallionnurkassa suolaisen tuulen tuivertaessa hiuksissani. Saatoin istua siellä tuntikausia, jos vaan ei ollut liian kylmä eikä peffa puutunut. Miettimässä maailmanmenoa, haikailemassa poikaa jota en saanut, tuijottamassa merta, murehtimassa koulukiusaamistani.

Se toinen retriittini oli se Tarvon kukkula, johon ihan ekana oltiin istahdettu. Sinne fillaroin kesäisin, vähän vähemmän angstisissa tunnelmissa. Se oli paikka, johon vetäydyin lukemaan kirjojani. Siellä ei yleensä murheet painaneet, kun antauduin kesäauringossa milloin minkäkin kirjan tarinan vietäväksi. Jos jostain syystä en ollutkaan pyörällä liikkeellä, kävelin vain sinne Munkan kärkeen saakka, tai levitin pyyhkeen Fiskiksen rantaan.

Istuttiin siinä alkuillan auringon kimmeltäessä meren pinnassa. Koirat nuolivat kilpaa omaa yhteistä mansikkajäätelöään, minä popsin omaa mutakakkujätskiäni. Sorsa uiskenteli vallan rohkeana koirista huolimatta aivan siihen meidän eteen rantaveteen. Timmy olisi käynyt sen noukkimassa (tai ainakin yrittämässä ;) ), jos vaan olisin sallinut. Timmyä jossain siinä matkan varrella rapsutelleen naisen ei kuitenkaan tarvitse pelätä, en minä anna koirien hyökkiä lintujen enkä oravienkaan kimppuun.

Siinä nimittäin kun kuljettiin biitsiltä kohti Torpanrantaa, Timmy yritti tietenkin moikkailla kaikki penkeillä illasta nauttineet ihmiset. Yksi nainen huomasi Timmyn ja kun ymmärsin, että hän oli kovasti halukas moikkaamaan myös Timmyä, annoin koirien mennä haistelemaan. Nainen kyseli niiden metsästysvaistosta ja kun kerroin sen olevan voimakas, tuumasi hän, että ne siis pitää pitää kytkettyinä ainakin keväällä pesintäaikaan ja jatkoi siitä selvittämään sitä, miten pikkulinnutkin elävät 20 vuotta, eikä niitä saa tappaa. Olen samaa mieltä, ei huolta!

Melkein meinasin siitä Fiskikseltä koukata koirien kanssa Tammitien ja Härkähaan kautta, mutta tuumasin sitten kuintenkin olevan ehkä parasta vaan suunnata jo kohti kotia. Sen siis teimme. Käveltiin Kadettikoulun ohi, pieniä futaajia täynnä olleen Paltsin kentän ohi, käännyttiin kirkon kulmilta ja pujahdettiin taas Munkinpuistoon. Koirilla näytti vielä piisaavan virtaa, kisailivat ja pyrähtelivät flexeissään. Lisäsin kotimatkan ohjelmaan matkanvarrella olevan koirapuiston.

Koirapuiston portista kun (vaivoin) päästiin sisälle, menikin kaikki myttyyn. Meggie joutui heti yhden spaniel-pojan ahdistelemaksi. Ei koira jättänyt millään Meggien peräpäätä rauhaan, ei vaikka Timmy alkoi koiraa hetken päästä komentaa niin että se aina hypähti vähän kauemmas. Tuli kuitenkin aina takaisin ja Meggie kun on tuollaisessa tilanteessa arka, se yritti vain pakoon ja istumaan.

Yritin siinä aikani katsella, josko koira lähtisi tai omistaja ymmärtäisi hakea sen pois, otin sen pari kertaa pois Meggien selästä ja nostin Meggien syliini. Pinnani lopulta paloi, ja menin koirieni kanssa toiseen, tyhjään aitaukseen. Koirilta oli kuitenkin jo kadonnut hinki juosta, joten lopulta vain laitoin ne kiinni uudestaan ja lähdettiin kotiin. Vieläkin niitä fillareita suihki ohi jatkuvalla syötöllä tuossa Talinkin “valtatiellä” ja lopulta olin vain tyytyväinen, kun kotiovi sulkeutui perässämme ja oltiin taas omassa rauhassa.

Koirat joivat vettä ja saivat vielä yhdet iltaherkut, ja minä työnsin DVD-soittimeen hassun vanhan kotimaisen elokuvan nimeltä Onni pyörii. Istahdin sohvalle katsomaan elokuvaa samalla kun vähän hipstamatisoin kävelyn kuvia. Koirat raatoutuivat toinen viereen, toinen lattialle, umpiväsyneinä.