Elämän ja kuoleman äärellä

Linkin Parkin keulahahmon ja laulajan, Chester Banningtonin, itsemurha koskettaa minua jostain syvältä. Muusikoita ja näyttelijöitä on viime vuosina kuollut kuin kärpäsiä, ja liian moni heistä oman käden kautta. Vaikka monen kuolema on koskettanut tavalla tai toisella, ei niistä monikaan ole mennyt ihan näin syvälle.

Silloin kun räpistelin aviokriisini ja sittemmin eroni kourissa, tuska sisintäni hetkestä ja päivästä toiseen riipien, kuuntelin Linkin Parkia paljon. Biisit olivat kuin minusta kirjoitettuja. Kuin elämäni ja tuskani auki laulettuna. Pelkästään niiden kuunteleminen, niiden tahtiin juokseminen, niiden mukana huutaminen, liennytti jollain tavoin pahaa oloani. En ollut sen kanssa yksin. Joku tiesi, miltä se tuntuu, kun sisintä revitään auki.

Mies sen kaiken takana oli Chester Bennington, toki muun Linkin Parkin kanssa, mutta lyriikat olivat pitkälti hänen tuotostaan. Jollain tapaa tuntuu kuin hän olisi pettänyt minut, turvautumalla itsemurhaan. Hänen piti kamppailla elämässä kuten minä olen kamppaillut, ja voittaa, jotta me muutkin voisimme voittaa.

Kuuntelin Linkin Parkin viimeisintä ja näinköhän viimeiseksi jäävää albumia One More Light. Koko albumi, ainakin tästä näkökulmasta, tämän jälkitietämyksen kanssa, on kuin yksi pitkä itsemurhakirje. Albumi ilmestyi noin siinä main, kun Soundgardenin Chris Cornell, Benningtonin läheinen ystävä, teki itsemurhan. Lienevätkö ystävykset puhuneet aiheesta, sillä albumin nimibiisissä Bennington laulaa: ”Who cares if one more light goes out? Well I do”. Ehkä Bennington välitti niin paljon, ettei osannut jatkaa elämää ystävänsä kuoleman jälkeen.

Kuitenkin Benningtonilla oli vaimo ja kuusi lasta. Hän oli isä. Häntä tarvittiin. Tuntuu järjettömän itsekkäältä ja raukkamaiselta heitä kohtaan ottaa oma elämä. Ketjureaktio. Kuka on seuraava? Joku lapsista? Joku ystävistä? Kornin keulahahmoa Brian Welchia on kovin sanoin haukuttu siitä, että hän meni sanomaan niin ääneen. Että hän menin sanomaan, että jo riittää nää itsemurhat! Että miettikää, minkä viestin annatte perheellenne ja faneillenne.

Lyttääjät vetoavat siihen, että ei voi ymmärtää jonkun mielenterveyden ongelmia, eikä syitä jotka itsemurhaan johtivat. Ei, ei voi tietää. Ymmärrän kyllä ahdingon, ymmärrän halun päästä pois, ja Brian Welchkin ymmärtää. Itsemurha on silti itsekäs, aina itsekäs. Jälkeen jää ihmisiä, jotka ymmärtävät, etteivät he olleet tarpeeksi. Ettei heidän rakkautensa ja tarpeensa riittänyt ankkuroimaan toista tähän elämään. No, no more sorrow. Paitsi niille, jotka jälkeen jäivät.

Toinen kuolema, joka minut pysäytti tässä viime aikoina oli Freddie Mercuryn AIDS-kuolema. Tiedän, siitä on jo reippaasti kolmatta kymmenettä vuotta, enkä silloin sen hetkellä sitä ihmeemmin pysähtynyt miettimään tai suremaan. Sellaista geneeristä ”onhan se traagista” -ajatusta enempää. Nyt tässä alkukesästä luin Mercuryn elämäkerran ja kun miehen tarina sai lihaa luiden ympärille (pun NOT intended), tuntui kuolemakin entistä traagisemmalta ja todellisemmalta ja se jäi mieleeni pyörimään toviksi.

Kirjoitin näin Facebookkiin eräänä päivänä, kuunneltuani ensin Kolmatta naista ja siirryttyäni jälleen kerran Queeniin ja etenkin niihin viimosiin biiseihin:

”Sitäkin sitten jäin miettimään, tässä Queeniin siirryttyäni, että jos homous ei olisi ollut paheksuttavaa ja ”syntiä” noin niinkun viime vuosikymmeniin saakka, olisiko sellaista hedonistista alakulttuuria syntynytkään, kuin se kymmenisen vuotta, joka päättyi äkisti tuhansiin AIDS-kuolemiin? Olisiko HIVillä kestänyt kauemmin nousta ihmiskunnan tietämykseen? Olisiko monta henkeä ollut pelastettavissa? Olisiko Freddie Mercury elänyt toisin, jos ei olisi tarvinnut salata seksuaalista suuntautumistaan?

Turhahkoa pohdintaa, mutta luin vastikään Mercuryn elämäkerran ja kun noita musavideoita pyörittää, väkisinkin tulee jotenkin sellainen regretful fiilis.

Safe sex on jo länsimainen normi, mutta vieläkin tarvitaan Priden kaltaisia tapahtumia ja vieläkin on niitä, jotka hengaa laitamilla paskalastin kanssa valmiina heittelemään sillä niitä, jotka ovat erilaisia kuin he. Suomi ensin! Heterot ensin! Minunkaltaiseni ensin!”

Mikä tekisi tästä maailmasta paremman paikan elää? Sellaisen, josta ei olisi tarvetta paeta kuolemaan? Sellaisen, jossa ei ihmiset kuolisi turhaan? Sellaisen, jossa toisia ei tuomittaisi vain siksi, että he ovat erilaisia? Jossa ei olisi väkivaltaa – fyysistä eikä henkistä. Jossa lasten olisi hyvä kasvaa ja elää.

Jossa idealisti ei törmäisi seinään jatkuvasti, eikä uutiset masentaisi. Utopia. Jos sekään.

Elämän ja kuoleman äärellä

Jostain syystä Linkin Parkin keulahahmon ja laulajan, Chester Banningtonin, itsemurha koskettaa minua jostain syvältä. Muusikoita ja näyttelijöitä on viime vuosina kuollut kuin kärpäsiä, ja liian moni heistä oman käden kautta. Vaikka monen kuolema on koskettanut tavalla tai toisella, ei niistä monikaan ole mennyt ihan näin syvälle.

Silloin kun räpistelin aviokriisini ja sittemmin eroni kourissa, tuska sisintäni hetkestä ja päivästä toiseen riipien, kuuntelin Linkin Parkia paljon. Biisit olivat kuin minusta kirjoitettuja. Kuin elämäni ja tuskani auki laulettuna. Pelkästään niiden kuunteleminen, niiden tahtiin juokseminen, niiden mukana huutaminen, liennytti jollain tavoin pahaa oloani. En ollut sen kanssa yksin. Joku tiesi, miltä se tuntuu, kun sisintä revitään auki.

Mies sen kaiken takana oli Chester Bennington, toki muun Linkin Parkin kanssa, mutta lyriikat olivat pitkälti hänen tuotostaan. Jollain tapaa tuntuu kuin hän olisi pettänyt minut, turvautumalla itsemurhaan. Hänen piti kamppailla elämässä kuten minä olen kamppaillut, ja voittaa, jotta me muutkin voisimme voittaa.

Kuuntelin Linkin Parkin viimeisintä ja näinköhän viimeiseksi jäävää albumia One More Light. Koko albumi, ainakin tästä näkökulmasta, tämän jälkitietämyksen kanssa, on kuin yksi pitkä itsemurhakirje. Albumi ilmestyi noin siinä main, kun Soundgardenin Chris Cornell, Benningtonin läheinen ystävä, teki itsemurhan. Lienevätkö ystävykset puhuneet aiheesta, sillä albumin nimibiisissä Bennington laulaa: “Who cares if one more light goes out? Well I do”. Ehkä Bennington välitti niin paljon, ettei osannut jatkaa elämää ystävänsä kuoleman jälkeen.

Kuitenkin Benningtonilla oli vaimo ja kuusi lasta. Hän oli isä. Häntä tarvittiin. Tuntuu järjettömän itsekkäältä ja raukkamaiselta heitä kohtaan ottaa oma elämä. Ketjureaktio. Kuka on seuraava? Joku lapsista? Joku ystävistä? Kornin keulahahmoa Brian Welchia on kovin sanoin haukuttu siitä, että hän meni sanomaan niin ääneen. Että hän menin sanomaan, että jo riittää nää itsemurhat! Että miettikää, minkä viestin annatte perheellenne ja faneillenne.

Lyttääjät vetoavat siihen, että ei voi ymmärtää jonkun mielenterveyden ongelmia, eikä syitä jotka itsemurhaan johtivat. Ei, ei voi tietää. Ymmärrän kyllä ahdingon, ymmärrän halun päästä pois, ja Brian Welchkin ymmärtää. Itsemurha on silti itsekäs, aina itsekäs. Jälkeen jää ihmisiä, jotka ymmärtävät, etteivät he olleet tarpeeksi. Ettei heidän rakkautensa ja tarpeensa riittänyt ankkuroimaan toista tähän elämään. No, no more sorrow. Paitsi niille, jotka jälkeen jäivät.

Toinen kuolema, joka minut pysäytti tässä viime aikoina oli Freddie Mercuryn AIDS-kuolema. Tiedän, siitä on jo reippaasti kolmatta kymmenettä vuotta, enkä silloin sen hetkellä sitä ihmeemmin pysähtynyt miettimään tai suremaan. Sellaista geneeristä “onhan se traagista” -ajatusta enempää. Nyt tässä alkukesästä luin Mercuryn elämäkerran ja kun miehen tarina sai lihaa luiden ympärille (pun NOT intended), tuntui kuolemakin entistä traagisemmalta ja todellisemmalta ja se jäi mieleeni pyörimään toviksi.

Kirjoitin näin Facebookkiin eräänä päivänä, kuunneltuani ensin Kolmatta naista ja siirryttyäni jälleen kerran Queeniin ja etenkin niihin viimosiin biiseihin:

“Sitäkin sitten jäin miettimään, tässä Queeniin siirryttyäni, että jos homous ei olisi ollut paheksuttavaa ja “syntiä” noin niinkun viime vuosikymmeniin saakka, olisiko sellaista hedonistista alakulttuuria syntynytkään, kuin se kymmenisen vuotta, joka päättyi äkisti tuhansiin AIDS-kuolemiin? Olisiko HIVillä kestänyt kauemmin nousta ihmiskunnan tietämykseen? Olisiko monta henkeä ollut pelastettavissa? Olisiko Freddie Mercury elänyt toisin, jos ei olisi tarvinnut salata seksuaalista suuntautumistaan?

Turhahkoa pohdintaa, mutta luin vastikään Mercuryn elämäkerran ja kun noita musavideoita pyörittää, väkisinkin tulee jotenkin sellainen regretful fiilis.

Safe sex on jo länsimainen normi, mutta vieläkin tarvitaan Priden kaltaisia tapahtumia ja vieläkin on niitä, jotka hengaa laitamilla paskalastin kanssa valmiina heittelemään sillä niitä, jotka ovat erilaisia kuin he. Suomi ensin! Heterot ensin! Minunkaltaiseni ensin!”

Mikä tekisi tästä maailmasta paremman paikan elää? Sellaisen, josta ei olisi tarvetta paeta kuolemaan? Sellaisen, jossa ei ihmiset kuolisi turhaan? Sellaisen, jossa toisia ei tuomittaisi vain siksi, että he ovat erilaisia? Jossa ei olisi väkivaltaa – fyysistä eikä henkistä. Jossa lasten olisi hyvä kasvaa ja elää.

Jossa idealisti ei törmäisi seinään jatkuvasti, eikä uutiset masentaisi. Utopia. Jos sekään.

Lokan rannalla

Taivaalta ripsi vettä ja tuuli yltyi yltymistään, kun suunnistettiin Oulun pohjoispuolella tietyömaan läpi Oulun Satamahotelliin. Takana oli pitkä ajomatka Helsingistä, muutaman pysähdyksen taktiikalla. Joutsassa täytettiin auton tankki ja jaloiteltiin vähän, Vaskikellossa venyteltiin raajoja ja syötiin vähän eväitä ja Oulun Bilteman pihalla jaloittelin koirien kanssa miehen käydessä hakemassa sisältä narua ja muuta, mikä oli unohtunut ottaa mukaan matkaan.

Satamahotelli oli mukava ja rauhallinen yöpymispaikka, vastikään remontoitu ja siisti. Asetuttiin huoneeseemme kimpsuinemme. Tyhjensin kylmälaukun yöksi jääkaappiin ja ruokin koirat. Mies lähti etsimään Kotipizzaa. Googlemaps ei Oulun osalta saa oikein luottamuslausetta, sillä jo matkalla hotellille se vei meidät ihan kummallista reittiä ja Kotipizzan etsintäreissulla se johdatti miehen ihan metsään.

Pizzapaikka kuitenkin löytyi ja ennen pitkää mies palasi Berlusconit muassaan huoneeseemme. Ulkona myrsky yltyi, ja pientä koirienpissatusta lukuunottamatta ei paljon mieli tehnyt lähteä ulkoilemaan, joten lojuttiin huoneessa, kunnes melko aikaisin käytiin nukkumaan. Aamulla oli suhteellisen aikainen nousu ja lähtö edessä muutenkin.

Herättiin ja lähdettiin niin aikaisin, ettei hotellin alakerran ravintola vielä ollut auki. Huoneessa oli vedenkeitin ja pikakahvia, mutta meillä ei ollut maitoa. Kuvittelimme löytävämme Oulusta kahvilan. Ajettiin aseman tuntumaan, missä ennen oli vilkas ostoskatu, mutta sen kadun ainut kahvila oli tyhjän näköinen, ja ainakin sillä hetkellä suljettu. Ajeltiin vähän ympäriinsä kahvilaa etsien, mutta Oulun keskusta on kuin autiokylä – minkä havaitsin jo viimeksi Oulussa työmatkallani, joku vuosi tai jotain sitten. Liekö syy Nokian vai Ideaparkin, who knows.

Lannistuneina lähdettiin ajamaan kohti Rovaniemeä. Unenpöpperöisenä nojailin ikkunaan seuraavaa huoltoasemaa kytäten. Autokeidas lopulta pelasti päivän tarjoamalla kahvia ihmisile ja löpöä autolle. Miehen tankatessa hain pienen kahvin miehelle ja jättikahvin itselleni sekä (mauttomat) pekoni-kananmuna-sämpylät kummallekin. Koirat torkkuivat takapenkillä kaipaamatta sen kummempia sillä pysähdyksellä.

Muutama sata kilometriä ja yksi vessatauko ja oltiin Rovaniemellä, missä mies harhaili tunnin verran Prismassa hoitamassa ostoksista kaiken, mitä ei Lidlistä löydy. Kaiken, paitsi hummerit. Hummereita on Rovaniemeltä ilmeisesti aivan turha etsiä; niitä ei siellä ole. Meidän surf’n’turf-suunnitlema muuttui siis hivenen, hummereiden vaihtuessa jättikatkaravuiksi. Loput ostokset mies hoiti Sodankylän isossa Lidlissä.

Viiden maissa oltiin viimein Vuotsossa hakemassa mökin avaimia. Tuttu mökki vuoden takaa, melkein ihan Lokan rannalla – vain pieni tie välissä, mutta järvi näkyy ikkunoista. Täällä on aika viileää, mutta sielu lepää karussa Lapin luonnossa ja ”tylsä” silkka oleilu tekee gutaa kaiken keittiöremppaamisen jälkeen. Koirat nauttivat vapaudesta pihalla, vaikka Meggieä joutuukin pitämään monesti kiinni, vähän arvaamaton kun on.

Viime vuonna ajeltiin useampi tuhat kilometriä täällä ollessa, paikkoja katsomassa. Tänä vuonna otetaan iisimmin. Toistaiseksi ei olla mökistä tai pihapiiristä poistuttu. Jonkinmoisia suunnitelmia on käydä Purnumukassa hillassa ja Saariselällä kaupassa ja ehkä jotain muutakin Ehkä huomenna, ehkä joku toinen päivä. Kiireetöntä, ilman pakkoja. Ihan parasta olemista!

Eilen käytiin saunassa, mutta vaikka Lokka ja ihan uimakelpoinen ranta on ihan tuossa tien toisella puolen, ei tälläkään kertaa lähdetty uimasille. Kävin aiemmin päivällä kastelemassa varpaani vedessä, kylmässä vedessä. Siinä talvipopojen riisumisessa oli minulle kylliksi kylmää, pidän vielä turkin, kiitos!

Täällä on vihdoin taas mieleni tehnyt tarttua kyniin ja piirtää. Maalausvälineitä en mukaani ottanut, mutta lehtiön ja puuvärit kyllä. Kotona muuton jälkeisissä remppameiningeissä en ole saanut juuri maalailtuakaan. Täällä hiljaisuudessa, luonnon keskellä, ilman stressiä, luovuuteni hiipii hiljaa ja varovasti ulos piilopaikastaan. Koti on tällä hetkellä aavistuksen ahdistava paikka, remppoineen, kaikkine pakkoineen.

Istun sisällä mökissä Kindle Fire ja bluetooth näppis sylissäni. Koirat makoilevat koiranunessaan pedeillään, mies lukee jotain läppäriltään. On hiljaista, vain kellon tikitys rikkoo rauhan, rytmikkäänä ajallisuuden ankkurina. Ulkona on vain kymmenkunta astetta, mutta sisällä on lämmin. Täällä on hyvä olla, juuri nyt.

[Kuvia Lapista Flickrissä]

Lokan rannalla

Taivaalta ripsi vettä ja tuuli yltyi yltymistään, kun suunnistettiin Oulun pohjoispuolella tietyömaan läpi Oulun Satamahotelliin. Takana oli pitkä ajomatka Helsingistä, muutaman pysähdyksen taktiikalla. Joutsassa täytettiin auton tankki ja jaloiteltiin vähän, Vaskikellossa venyteltiin raajoja ja syötiin vähän eväitä ja Oulun Bilteman pihalla jaloittelin koirien kanssa miehen käydessä hakemassa sisältä narua ja muuta, mikä oli unohtunut ottaa mukaan matkaan.

Satamahotelli oli mukava ja rauhallinen yöpymispaikka, vastikään remontoitu ja siisti. Asetuttiin huoneeseemme kimpsuinemme. Tyhjensin kylmälaukun yöksi jääkaappiin ja ruokin koirat. Mies lähti etsimään Kotipizzaa. Googlemaps ei Oulun osalta saa oikein luottamuslausetta, sillä jo matkalla hotellille se vei meidät ihan kummallista reittiä ja Kotipizzan etsintäreissulla se johdatti miehen ihan metsään.

Pizzapaikka kuitenkin löytyi ja ennen pitkää mies palasi Berlusconit muassaan huoneeseemme. Ulkona myrsky yltyi, ja pientä koirienpissatusta lukuunottamatta ei paljon mieli tehnyt lähteä ulkoilemaan, joten lojuttiin huoneessa, kunnes melko aikaisin käytiin nukkumaan. Aamulla oli suhteellisen aikainen nousu ja lähtö edessä muutenkin.

Herättiin ja lähdettiin niin aikaisin, ettei hotellin alakerran ravintola vielä ollut auki. Huoneessa oli vedenkeitin ja pikakahvia, mutta meillä ei ollut maitoa. Kuvittelimme löytävämme Oulusta kahvilan. Ajettiin aseman tuntumaan, missä ennen oli vilkas ostoskatu, mutta sen kadun ainut kahvila oli tyhjän näköinen, ja ainakin sillä hetkellä suljettu. Ajeltiin vähän ympäriinsä kahvilaa etsien, mutta Oulun keskusta on kuin autiokylä – minkä havaitsin jo viimeksi Oulussa työmatkallani, joku vuosi tai jotain sitten. Liekö syy Nokian vai Ideaparkin, who knows.

Lannistuneina lähdettiin ajamaan kohti Rovaniemeä. Unenpöpperöisenä nojailin ikkunaan seuraavaa huoltoasemaa kytäten. Autokeidas lopulta pelasti päivän tarjoamalla kahvia ihmisile ja löpöä autolle. Miehen tankatessa hain pienen kahvin miehelle ja jättikahvin itselleni sekä (mauttomat) pekoni-kananmuna-sämpylät kummallekin. Koirat torkkuivat takapenkillä kaipaamatta sen kummempia sillä pysähdyksellä.

Muutama sata kilometriä ja yksi vessatauko ja oltiin Rovaniemellä, missä mies harhaili tunnin verran Prismassa hoitamassa ostoksista kaiken, mitä ei Lidlistä löydy. Kaiken, paitsi hummerit. Hummereita on Rovaniemeltä ilmeisesti aivan turha etsiä; niitä ei siellä ole. Meidän surf’n’turf-suunnitlema muuttui siis hivenen, hummereiden vaihtuessa jättikatkaravuiksi. Loput ostokset mies hoiti Sodankylän isossa Lidlissä.

Viiden maissa oltiin viimein Vuotsossa hakemassa mökin avaimia. Tuttu mökki vuoden takaa, melkein ihan Lokan rannalla – vain pieni tie välissä, mutta järvi näkyy ikkunoista. Täällä on aika viileää, mutta sielu lepää karussa Lapin luonnossa ja “tylsä” silkka oleilu tekee gutaa kaiken keittiöremppaamisen jälkeen. Koirat nauttivat vapaudesta pihalla, vaikka Meggieä joutuukin pitämään monesti kiinni, vähän arvaamaton kun on.

Viime vuonna ajeltiin useampi tuhat kilometriä täällä ollessa, paikkoja katsomassa. Tänä vuonna otetaan iisimmin. Toistaiseksi ei olla mökistä tai pihapiiristä poistuttu. Jonkinmoisia suunnitelmia on käydä Purnumukassa hillassa ja Saariselällä kaupassa ja ehkä jotain muutakin Ehkä huomenna, ehkä joku toinen päivä. Kiireetöntä, ilman pakkoja. Ihan parasta olemista!

Eilen käytiin saunassa, mutta vaikka Lokka ja ihan uimakelpoinen ranta on ihan tuossa tien toisella puolen, ei tälläkään kertaa lähdetty uimasille. Kävin aiemmin päivällä kastelemassa varpaani vedessä, kylmässä vedessä. Siinä talvipopojen riisumisessa oli minulle kylliksi kylmää, pidän vielä turkin, kiitos!

Täällä on vihdoin taas mieleni tehnyt tarttua kyniin ja piirtää. Maalausvälineitä en mukaani ottanut, mutta lehtiön ja puuvärit kyllä. Kotona muuton jälkeisissä remppameiningeissä en ole saanut juuri maalailtuakaan. Täällä hiljaisuudessa, luonnon keskellä, ilman stressiä, luovuuteni hiipii hiljaa ja varovasti ulos piilopaikastaan. Koti on tällä hetkellä aavistuksen ahdistava paikka, remppoineen, kaikkine pakkoineen.

Istun sisällä mökissä Kindle Fire ja bluetooth näppis sylissäni. Koirat makoilevat koiranunessaan pedeillään, mies lukee jotain läppäriltään. On hiljaista, vain kellon tikitys rikkoo rauhan, rytmikkäänä ajallisuuden ankkurina. Ulkona on vain kymmenkunta astetta, mutta sisällä on lämmin. Täällä on hyvä olla, juuri nyt.

[Kuvia Lapista Flickrissä]

Married

Our kitchen is finally fully functional, albeit it’s still missing tiles and some sanding of the counter tops and the cooker hood. Our home is finally free of tools and (other such) stuff, vaccuumed properly for the first time and tidy. Actually, it WAS tidy yesterday, but then we had a party.

On Tuesday we finally tied the knot and said I do and [insert cliché here] as we got married at the local registry office with our family only present (our teens, my sister, and my dad and his wife) No big parties then; our ”reception” was coffee and cheesecake in our still then messy home, for those present at the ceremony only.

Yesterday we had a kick-ass wedding kick-off party with grilled cheeseburgers and hot dogs, home made cole slaw, baked beans, and some cheesecakes, awesome friends, and good music. Some Prosecco, beer, long drinks, sodas and a vodka watermelon. Last guests left at three am.

Today we’re not doing any kitchen work, hardly even picking up the mess, more like just nursing hangovers with left over food and drinks ;)

Married

Our kitchen is finally fully functional, albeit it’s still missing tiles and some sanding of the counter tops and the cooker hood. Our home is finally free of tools and (other such) stuff, vaccuumed properly for the first time and tidy. Actually, it WAS tidy yesterday, but then we had a party.

On Tuesday we finally tied the knot and said I do and [insert cliché here] as we got married at the local registry office with our family only present (our teens, my sister, and my dad and his wife) No big parties then; our “reception” was coffee and cheesecake in our still then messy home, for those present at the ceremony only.

Yesterday we had a kick-ass wedding kick-off party with grilled cheeseburgers and hot dogs, home made cole slaw, baked beans, and some cheesecakes, awesome friends, and good music. Some Prosecco, beer, long drinks, sodas and a vodka watermelon. Last guests left at three am.

Today we’re not doing any kitchen work, hardly even picking up the mess, more like just nursing hangovers with left over food and drinks ;)