Sucker for the story-behind

In graphic user interface based software development there is the UX layer, the interface the user interacts with, and then there’s the functional layer with all the actual code in it. Probably somewhere there is also the data layer, that holds all the information the entirety of the software needs, the data the code intearcts with and then relays messages and actions to the user. Without the fuctional code, the user interface is just a pretty (in best cases) but dead picture. This code behind the user interface is referred to – quite logically – as the code-behind file.

This is pretty much how I view the world. Every image we see, every song we here, every person we interact with, everything we experience in daily life is just the superficial, just the user experience layer. We reeal a polished image of ourselved to other people. We receive and interact with a similar honed image of others. We watch a movie, we listen to an awesome band, we wonder about the kid who slapped another kid in school. Kids are not polished yet.

Often times, especially in the age of the Facebook, it’s quite easy to feel the sting of jealousy. Look at the perfect wedding and honeymoon photos of this person! See, how beautiful children that one has! Oh, these people are so perfect, they have it all! Just listen to this song, he is so talented and successful, his life must be a ball! Many people blame Facebook for this jealous behavior induced by perfect looking lives of other people, but even though I said “especially in the age of the Facebook”, I believe this is a very core trait in us people.

Who wouldn’t want to look good, even perfect in other peoples’ eyes? We show others what we choose to show, we tell others what we choose to tell, we share only what we choose to share. Whether it be in Facebook or in “real life” (I hate that term, by the way, because it indicates that communications in FB aren’t real), that’s the way we act. We show the nice UI, hiding the ugly looking story behind, into a story-behind file only a few people are allowed to access.

Some people are more open about their story-behind and some lock it down more tightly. Celebrities often times gain from opening up the story file to all the curious fans of the world. Some celebrities go on to fabricate a life more interesting than they really had, hiding the story-behind even deeper and actually reveal another image instead of revealing any reality behind it. Some people write their stories just for the sake of writing it, maybe hoping that reading it will some day help someone else who is going through similar things, or maybe to shine light on some otherwise hidden larger story.

The world is full of stories. Every person has one, a quilt of stories made of different story patches. Ecery place has one, woven in history by the people who lived there and passed through and stayed a while. Every object has one – maybe not the cow bell you by from a souvenir store or the brand new winter coat bought from Esprit, not the things straight out of a factory, but after they see life for a while, they get their story too. Like the cow bell. Maybe one day when I am gone, my daughter will want to keep it and tell her children that granny brought it from Seefeld. Maybe my winter coat will keep someone else warm some day like my grandma’s winter coat keeps me warm now.

I am a sucker for that story-behind. I love to hear the stories behind objects, places, people, music and books. Understanding – hearing or reading – these stories attach me to the *thing* with a special bond. Like Purnumukka. I needed to go see the place, when I heard the story of this brave woman who lived there. Later on, I read her book and felt like she had become a friend. Like Foo Fighters and Dave Grohl or Chili Peppers and Anthony Kiedis. After reading the stories behind, the music caught up a whole new intensity and feeling for me.

Even though I think this trait is in me somewhat stronger than average, I don’t think it makes me unique in any way. Isn’t this exact trait the reason for all the biographies and making of [movies] -documentaries etc.? The very human desire to understand the story-behind of other people, of incidents, of things and places. The story behind the movie, the rock album, the band the small town, the little object you bought at the flea market. Isn’t that the very essential that makes something dear to us, knowing the story-behind?

I come from a family of story tellers. If it wasn’t for modern technology, if it wasn’t for the ability to write things in books and blogs and whatnot, my family would be passing on tradition by the camp fire of the village. My grandfather –  as a teenager I loved to sit with him and listen to his stories – my grandmother, my dad, my mom, my mom’s parents, me, my sister, my kids. Story tellers. Tellers of the stories behind the appearances.

Maanantaita maanantain perään

Tänään en tykkää elämästäni. Olisi pitänyt vaan jäädä peiton alle nukkumaan.

Eilen oli maanantai, sellainen perusmaanantai, sillä olin himassa, kuten joka maanantai, jos vaan voin. Yritän välttää näitä tämän päivän kaltaisia pseudomaanantaita tapahtumasta. Eilen kaikenlaiset asiat putoilivat käsistäni, sotkin keittiössä normaaliakin enemmän ja koirat halusivat ulos juuri kun työkaveri pingasi Skypessä. Kuten aina. Se on ihan vakio viikonpäivästä riippumatta. Niinpäin oikeastaan, että juuri kun koirat alkavat pyytää ulos, päättää joku kysyä minulta jotain Skypessä, vaikkei koko päivänä muuten mitään Skype-liikennettä olisikaan.

Tänä aamuna uskoin olevani tulossa toimistolle palaveriin klo 9. Yöunet jäivät hyvin vähiksi, sillä vasta puolen yön aikaan nukahdin ja heräsin ehkä puoli neljän maissa, ja nukahdin takaisin sitten puoli seitsemän jälkeen. Seitsemältä soi kello, ja on kai turha edes sanoa, miltä minusta siinä vaiheessa tuntui. Vastahakoisesti nousin ylös kahtakymmentä yli, tein cappucinot ja pukeuduin, sellaisiin asiakas-vaatteisiin. Yritin meikata, mutta aamu-dilemmani varhaisina aamuina on, että jotta näyttäisin ei-niin-zombielta, tarvitsisin kauniit meikit naamaan, mutta jotta saisin meikattua nätisti eikä suttuisesti, tarvitsisin pari tuntia lisää unta aamuun.

Lähdettiin miehen kanssa liikkeelle kahdeksan aikaan, liikenne soljui sulavasti, kiitos syysloman. Kävelin miehen firman hallilta Kurviin, hain Picnicistä latten ja sämpylän mukaani ja kävelin sporapysäkille odottamaan kuutosta. Olin pyytänyt juustosämpylän ja nainen tiskin takana vielä vahvisti: “Vain juusto?” ja minä: “Kyllä.” Kuinka ollakaan, kun avasin sämpylän kääreestään, oli se juusto-kinkku. Ratikan tuloon oli 3 minuuttia, ja kuvittelin että minulla on jo vähän hoppu toimistolle, joten tuumasin vaan, että onneksi en ole vege ja haukkasin sämpylää.

Ratikassa istuessani kello kävi varttia vaille yhdeksää, eikä kokousmuistutusta kuulunut. Tarkistin kännykän “tänään”-näkymän ja se näytti vain lasten harrastuksia. Avasin kalenterin ja tuijotin hetken tyhjää tiistaita, pyyhkäisin esiin huomisen ja löysin kokouksen. Siinä vaiheessa olisi voinut mennä kahvit väärään kurkkuun, mutta läikkyivätkin syliin silkasta harmista. Olin siis aivan turhaan liikkeellä niin pahuksen aikaisin, eikä siinä kaikki. Huomenna sama rumba, kun on oikeasti palaveri yhdeksältä.

Aloin kaivaa käsilaukustani nenäliinapakettiani, huonolla menestyksellä. Jotain kova ja kulmikasta osui käteeni ja vedin ulos liki täyden tupakka-askin, jonka luulin kadottaneeni Seefeldin matkalla! Olin aivan varmasti kaivanut laukkuni ja tyhjentänyt sen kotona ja whatnot ja olin aivan varma, ettei se ollut siellä. Sieltä pohjalta se nyt kuitenkin käsiini osui. Viikkoihin en tosin ole polttanut, en sitten viimeisimmän flunssan ja hyvä niin. Ei tee mieli ja hyvä niin.

Löysin sentään nenäliinatkin ratikan kolistellessa Kaisaniemeen. Kiivetessäni portaita toimistolle soitin miehelle ja vuodatin koko kurjan aamukurimukseni ja ehdotukseni siitä, miten päiväni tästä saataisiin nousuun: kävelen puolen päivän tietämillä miehen duunipaikalle, mennään yhdessä lounaalle ja sitten minä hyppään bussiin ja siirryn takaisin kotitoimistolle. Sitä odotellessa istun tässä tyhjässä toimistossa keskenäni ja koitan pysyä positiivisena. Korjaus, koitan olla vähemmän negatiivinen. Tehdä töitä ja olla hakkaamatta päätä pöytään.

Hahtuvavuorten valloitus

HahtuvavuortensalaisuusYksi pikkusiskoni lempikirjoista lapsena oli Hahtuvavuorten salaisuus. Olen sen silloin joskus lukenut itsekin, mutta minulla on vain hataria muistikuvia kirjan tarinasta. Enemmänkin kirjaan liittyy tuntemuksia, tunnemuistoja. Siitä miten siskon kanssa istuttiin meidän jykevän kaapin päällä lukemassa, minä milloin mitäkin (siihen aikaan minulla oli joka päivä uusi kirja luettavana), systeri tuota Hahtuvavuoren salaisuutta. Siitä miten faija luki sitä siskolle ääneen. Niistä satumaisista tunteista, joita tarina herätti.

Muutama päivä sitten, perjantaina, seisoin Seefelder Spitzellä, vuorenhuipulla, auringon pilkistellessä sumun ja alhaalla roikkuvien pilvien lomasta ja muistelin tuota kirjaa. Maisema oli utuinen, vuorenhuiput nousivat pilvenhattaroiden välistä kuin Hahtuvavuoret ikään. Oli voittajafiilis, vaikkei matka tuonne huipulle mikään pitkä ja raskas ollutkaan – junalla ja gondolihissillä melkein perille saakka, vain viimeiset 220m nousua (keuhkot tulessa).

Torstaina työpäivän jälkeen mies vei minut lentokentälle, missä pari työkaveria jo oli suoriutumassa turvatarkastuksesta, loputkin (muutamaa lukuunottamatta) olivat matkalla kentälle. Lennettiin Müncheniin, missä etsiskeltiin väärään terminaaliin ajanutta tilausbussiamme tunnin verran, kunnes viimein kuski ja me yhytimme toisemme. Bussi vei meidät halki pimeiden alppien Itävallan puolelle Seefeldiin, minne saavuimme yhden aikaan yöllä. Hotellissa oli meille tarjolla pientä yöpalaa, “viekää lautaset huoneisiinne, tänne alas ei voi jäädä syömään”.

Aamulla lähdettiin liikkeelle ennen kymmentä. Haettiin supermarketista vettä ja evästä ja kiivettiin Seefelder Spitzelle kulkevan alppijunan lähtöpaikalle. Juna ei tarjonnut kummoisiakaan maisemia hurjasta hehkutuksestaan huolimatta edes paluumatkalla sumun hälvettyä. Tai no siis, kummoisetkaan maisemat noissa maisemissa on upeita itsessään, mutta ei se juna yksinään vielä mikään suuri kokemus ollut. Gondolihissi kulki siitä ylöspäin jo sellaisessa sumussa, ettei sieltä nähnyt maisemia senkään vertaa.

Ylhäällä ensimmäisellä huipulla silmien eteen avautui Hahtuvavuorten valtakunta. Pilvikumpareita, joiden lomasta törrötti vuorenhuippuja. Sumulautat kulkivat ympäriinsä niin että välillä ne kietoivat meidätkin vaippaansa taivaltaessamme siitä tasaista nousua kohti Spitzeä. Välillä sumu hälveni hieman ja rinteiltä avautui komeat näkymät laaksoon ja Seefeldin kylään saakka. Enimmäkseen kuitenkin siinä vaiheessa vielä maailma oli pumpulia.

Huipulle päästessämme suostui aurinko esiin pilvien ja sumun lomasta ensimmäisen kerran. Näkymät olivat huikaisevat. Aivan siinä huipun tuntumassa oli pieni muistolaattakivi ja tuoreita kukkia. Liekö Bettina Kapitel kuollut pudottuaan siitä alas vuosi sitten kesällä, vaiko läheiset vain tehneet muistopaikan sinne huipulle, kenties Bettinan lempipaikalle. Mene ja tiedä, mutta tuo pieni shrine siinä kielekkeellä toi pienen kirpeänsuolaisen aromin huipunvalloitukselle.

PhototasticCollage-2016-10-10-15-05-38

Huipulta lähti muutama jatkamaan matkaa vielä seuraavallekin huipulle, useimpien meistä palatessa samaa polkua takaisin gondolihissille. Olin jo mennessä huomannut muutaman horjahduksen askelissani ja lainannut kaverilta kävelysauvaa. Alaspäin epätasaisella kivisellä polulla kulkeminen tuntui vielä horjuvammalta. Tuntui oudolta, sillä normaalielämässäni en huomaa mitään tasapaino-ongelmia kuin ultra-väsyneenä, mutta tuolla havaitsin kipeästi sen, että tasapainojärjestelmästäni puuttuu pala.

Laskeuduttiin vuorenrinnettä junalle saakka kävellen. Varpaissa alkoi jo tuntua, kun sukat luistivat kengissä. Moni valitteli polviaan. Ei me enää olla nuoria ja vetreitä, ei ainakaan kaikki. Keski-ikäistynyttä porukkaa, jonka kunto ei enää ole kuin parikymppisen. Paitsi niiden, joiden on. Alhaalla intouduttiin kuitenkin laskemaan vähän lasten leikkipaikan mäkeä ennen paluuta junalla alas kylään. Mieli ei ole pysynyt kropan vanhenemisen tahdissa ;)

PhototasticCollage-2016-10-10-15-07-50

Sangen mielenkiintoisen eikä niin kovin maukkaan tirolilaisen illallisen jälkeen maistui uni. Nukuin kuin tukki aamuun saakka, vaikka hotellihuoneessa oli vähän liian kuuma ja tyyny oli sellainen höyhenlituska. Aamulla oltiin taas liikkeellä kymmeneen mennessä, suuntana sillä kertaa Leutasch. “Huipputiimi” lähti valloittamaan uutta huippua lumituiskussa, pari lähti Innsbruckiin shoppailemaan vesitihkua pakoon, mutta suurin joukkio matkasi bussilla rotkonseinämäkävelylle Leutaschin Geisterklammiin.

Vettä tihutti taukoamatta, kun taivallettiin ritiläpolkua pitkin huikaisevissa rotkomaisemissa. Alla virtasi kristallinkirkas vesi, välillä kuohuen, välillä vähän seesteisemmin. Vieressä pystyseinä. “Polku” on rakennettu noin puoliväliin seinämää, pudotusta rotkoon on ihan kiitettävästi, mutta seinämää riittää ylöspäinkin paljon. Pari kertaa ritiläsilta ylittää rotkon ja siitä vasta huikeat näköalat avautuikin! Sateesta huolimatta – ainakaan ei ollut sumua, kun vesi oli tiivistynyt sateeksi.

PhototasticCollage-2016-10-10-15-11-17

Kävellessämme rotkolta takaisin bussille katselin läheisiä vuorenrinteitä, joilla sumu leijaili puiden välissä tuoden mieleeni elokuvan Sumuisten vuorten gorillat. Gorilloja tosin tuskin tuolta Alpeilta löytyy ;) Peuroja, lehmiä, hevosia, vuohia ja kiipeileviä ihmisiä senkin edestä. Me ei kylläkään kovin paljontuolla Geisterklammin retkellä kiivetty, mitä nyt laskeuduttiin Saksaan ja kiivettiin takaisin Itävaltaan, muutoin mentiin tasaista maata pitkin.

DSCN1945

Retken jälkeen ehti vähän kierrellä Seefeldiä (shoppailusta ei siellä voi puhua ellei ole varaa maksaa 300 euroa teepaidasta, mutta muutaman matkamuiston ostin) ja istua hotellin aulabaarissa ennen illan buffet-ateriaa, joka oli huomattavasti parempi kuin se edellisen päivän illallinen. Tykästyin kovasti erityisesti leipänuudeli(tai mitälienuudeleita olivatkaan)-lihaliemeen. Jälkiruoka-suklaamousse vei kielen mennessään. Viini oli korkeintaan välttävää, mutta toisaalta siitä ei tullut pää kipeäksi.

2016-10-08 19.05.04

Sunnuntaiaamuna oli silti olo hivenen hutera aika monen drinkin ja vesipiipun pössyttelyn jäljiltä. Kello kun oli vasta puoli kymmenen porukan siirtyessä keskustaan Casinon alakertaan jatkoille, päätettiin mekin huonekaverini kanssa mennä vähäksi aikaa sinne istumaan vielä iltaa ennen nukkumaanmenoa. Puolilta öin olin jo nukkumassa, mutta aamulla tuntui silti pään sisällä yhtä sumuiselta kuin ympäröivät Hahtuvavuoretkin.

Bussi haki meidät matkatavaroinemme hotellilta kymmenen aikaan ja kyyditsi meidät ensin Schwangauhun, missä luulimme menevämme kierrokselle Neuschwansteinin Prinsessa Ruusus -linnaan, mutta sen kierroksen buukkaaminen ei ollutkaan onnistunut – eikä siihen olisi aikaakaan lopulta ollut. Kävimme syömässä Wiener-snitzelit (ainakin useimmat söi snitzelit) ja tilasin koirankarvaksi radlerin. Itävallan puolella olin juonut niin hyviä radlereita, että pettymykseni oli suuri, kun pyötään tulikin weissbier, jota tarjoilija kutsui radleriksi.

Tilasin tilalle kokiksen ja myöhemmin nautiskelin oluen ulkoisesti, kun työkaveri vahingossa ohikulkiessaan kumosi lasin sisällön syliini (ja onneksi jo tyhjälle lautaselleni ja penkille).

Farkut kuivuivat Hohenschwangaun linnaan kävellessä ja opasta kuunnellessani tuumin, että se taisi itse asiassa olla linnoista se historiallisesti mielenkiintoisempi paikka. Neuschwanstein kun ei edes ollut koskaan valmistunut, saati että siellä olisi kukaan koskaan asunut. Komeahan se on, mutta lähietäisyydeltä ei edes saa niin hyviä kuvia kuin vähän kauempaa.

PhototasticCollage-2016-10-10-15-18-21

Siitä lähdettiin väsyneinä, mutta hyvällä mielellä kohti Münchenin lentokenttää ja kotia. Nukahdin jopa bussiin toviksi. Heräsin siihen, kun bussi pysähteli ja nytkähteli taas liikkeelle. Hämmennyksekseni olimme keskellä Starnbergin kylää, missä kylän halki mateleva autojono kulki kaksi kilometriä tunnissa. Jostain syystä olimme joutuneet poistumaan kakkostieltä ja siinä paloi tunti. Vielä kuvittelimme, että kentällä olisi aikaa edes karkkiostoihin, mutta olimme kovin väärässä.

Pieni matkalaukkuhässäkkä ja turvatarkastuksen massiiviset jonot ja pilkuntarkka nillitys (“What is the spray bottle in your purse?” “Huh? There’s a spray bottle in my purse?” *Spread out the contents of my purse* “My asthma pipes? The powerbank? My lighter?” “I’ll have to scan it again.” — “Okay, everything’s ok, you can go now.”) ja huomattiin olevamme vasta matkalla porteille vievään shuttlen, kun koneen boarding jo aloitettiin.

Mentiin aika haipakkaa siitä shuttlelta portille ja oltiin kuin oltiinkin siellä ennen kuin koko jono oli edes koneessa. Viimeisetkin selviytyivät koneeseen, kone rullasi kiitoradalle ja kääntyi takaisin. Jotain siellä kuuluttivat matkalaukusta, jonka omistaja ei ollutkaan tullut lennolle ja kaik piti purkaa. Lopulta pääsimme ilmaan noin tunnin myöhässä, ja pienen matkalaukkujännitysmomentin jälkeen saatiin laukkumme ja pääsin taksiin ja kotiin puolen yön tietämissä.

Olihan hieno reissu, ensiluokkainen seura ja mahtavat retket ja maisemat! On onni olla töissä sellaisen porukan kanssa, että yhteiset työmatkat tuntuvat lomareissuilta kavereiden kesken eivätkä “pakkomatkoilta” kollegoiden kanssa.

[Lisää kuvia Seefeldinmatkalta Flickrissä]

Aamuntorkku talon hävittää

Juteltiin toissapäivänä työkavereiden kanssa nukkumisesta ja unirytmeistä. Pari heistä valitteli sitä, miten he eivät pysty unirytmiään muuttamaan viikonloppunakaan myöhäisemmäksi, aamuheräämistä siis lähinnä, joten kun kuitenkin tulee valvottua, jää uni lyhyeksi kun aamulla pää herättää samaan aikaan kuin arkisin. Se on vähän niinkuin reverse issue siitä, mikä on minun ja kaltaisten ongelma, vaikka onkin oikeastaan ihan sama asia.

Jollakin unirytmi muotoutuu helposti varhaiseksi, kun on pakko herätä aamuisin töihin tiettyyn aikaan. Rytmi menee selkäytimeen ja sitä huomaa heräävänsä viikonloppuisinkin kuudelta, vaikkei mitään tarvetta siihen ole. Toisilla näin ei käy. Luontainen unirytmi ei varhaistu, vaikka miten joka ikinen aamu kello soisi seitsemältä. Aina väsyttää yhtä paljon ja kun nukkua saa, nukuttaa aina yhtä hyvin jonnekin sinne aamun myöhäisemmille tunneille.

Olen sanonut ennenkin, että luontainen unirytmini on yhdeksän tuntia, puolesta yöstä yhdeksään aamulla. Elin tässä rytmissä yhden onnellisen puolivuotiskauden, kun tein graduani kotona, eikä kukaan vaatinut minua olemaan missään mihinkään tiettyyn aikaan (paitsi satunnaiset aamuvuorot töissä). Yhdeksän tuntia unta on keskimääräistä enemmän, mutta äkkiseltään voisi ajatella, että ei kai se ole mahdoton sovittaa arkirytmiinkään. Kymmeneltä nukkumaan ja olet virkeä seitsemältä.

Sori, ei toimi niin.

Ensinnäkään uni ei useimmiten tule niin aikaisin. Ei, vaikka kuinka joka aamu joutuisi heräämään aikaisin. Toiseksi, vaikka uni tulisi jo niin aikaisin, se tarkoittaa että univelka on kasvanut niin suureksi, ettei se yhdeksän tuntia riitä mihinkään. Viikonloppuisin nukunkin usein 10-12 tuntia, ja olen vihainen, jos jostain syystä pitää herätä johonkin tiettyyn aikaan sen sijaan että vain heräisin itsekseni.

Vaikka tämä meni nyt kovin oman unirytmini setvimiseksi, tiedän, että kaltaisiani on muitakin. Meitä, jotka ei “kasveta aikuisiksi” unentarpeinemme ja rytmeinemme vaan jäädään siihen teinimäiseen nukkumiseen ja kukkumiseen. Tai sellaiseksi sitä kutsutaan, sillä teini-iässä luontaisesti aamuvirkutkin tuppaavat muuttumaan aamuntorkuiksi. Lapset, joilla oli tapana herättää vanhemmat viiden aikaan, nukkuvat yhtäkkiä iltapäivään. Eihän se voi olla tervettä!

Kaikki lapsetkaan eivät ole aamuvirkkuja edes pieninä. Molemmat omani herättivät meidän viikonloppuisin liian aikaisin – kahdeksan-yhdeksän välillä nukuttuaan miltei kellon ympäri. Arkiaamuisin jouduin aina kiskomaan unisia vekaroita sängystä väkisin, itkua tihrustavia lapsia, jotka olisivat vain halunneet vielä vähän nukkua.

Esikoisen ollessa jo koulussa, tosikoisen vielä päiväkodissa, minulla oli aika jolloin minun tarvitsi olla töissä joka aamu kahdeksalta. Se tarkoitti nousemista kuudelta. Kannoin nukkuvan tosikoisen kanssani suihkuun heräilemään, zombiena puin itseni ja lapsen ja vein hänet päiväkotiin. Päiväkodin lähellä oli Teboil, mistä hain aamukahvini, sillä kahvinkeitto siihen aikaan oli ylivoimaista. Milloin unohtui purut, milloin vesi ja milloin suodatinpaperi. Heräilin duunissa ja join 10 kuppia kahvia aamupäivän aikana päästäkseni käyntiin.

Lapseni ovat nyt lukiossa ja yläasteella. Kummallakin on todella paljon kasin aamuja, mikä lukiolaiselle tarkoittaa kotoa lähtöä ennen puoli kahdeksaa. Se on hirveän aikaista teineille, joilla, toistan, on myöhäinen rytmi silloinkin, kun luontainen unirytmi muuten on varhainen. Se kuuluu kehityskauteen. Siitä on tehty tutkimuksia. Vaikuttaako se mitenkään koulumaailmaan ja siihen mihin aikaan koulut alkavat? Ei näytä vaikuttavan.

Jollain tapaa kykenen ymmärtämään sen, että työelämässä (tietotyössä) on hyödyksi se, että kaikki ovat työmoodissa yhtaikaa, olivat sitten toimistolla tai etänä. Tai ainakin jonkin liukuman puitteissa yhtaikaa. Olen onnekkaassa tilanteessa, kun työni sallii niin paljon vapautta työajan puitteissa. Aamuvirkkumme voivat aloittaa ja lopettaa työnsä aiemmin, me aamuntorkut voidaan rauhassa torkkua ja aloittaa työt vasta yhdeksän aikaan. Tai ainakin olla saatavilla siitä lähtien. Sekään ei haittaa, vaikka saisin itseni käyntiin vasta tuntia myöhemmin, kun voin sitten yhtälailla tehdä töitä myöhempään.

En kuitenkaan jaksa käsittää sitä pakkomiellettä aloittaa rakennuksilla seitsemältä aamulla tai sitä, miksi virastoissa pitää olla töissä kahdeksalta ja sillä hyvä. Kai siellä taustalla on jotain vanhaa säännöstöä. Aamuvirkut kun uskovat olevansa jotenkin vähemmän laiskoja ja parempia ihmisiä kuin me aamuntorkut. Tuonkin myytin pitäisi vähitellen jo murtuman; tutkimuksia on aiheesta tehty vaikka kuinka ja ne osoittavat, että aamuntorkkuus kulkee usein käsikädessä luovuuden kanssa. Vaikka sekin kai on vain jotain hömpötystä, sillä eihän sekään ole tuottavaa työtä.