Kuumia kesäpäiviä Kiedisin seurassa

Luvatut ukkoset ja sateet eivät vielä tässä Juhannusviikonloppuna iskeneet. Juhannusaatto ei ollut mikään kuuma, mutta kuten arvelinkin, illaksi taivas selkeni, ainakin jonkin verran, tuuli tyyntyi ja sateet lakkasivat. Mies grillasi meille possunkylkiä niin että niitä syödään vielä tänäänkin. Minä lämmitin sen sauna ja istuttiin kylpytakeissa pitkät ajat pihalla saunomisen lomassa ja jälkeen. On ihanaa kun oma koti on melkein kuin mökki. Vain järvi puuttuu.

Tuosta mökkimäisyydestä olen nauttinut täysin siemauksin sitten eilen ja tänäänkin, kun lämpötila on kohonnut hellelukemiin. Eilen oli välillä taivas pilvessä, mutta sitten se aurinko helotti kirkkaalta taivaalta niin että välillä oli mentävä varjoon. Se oli suorastaan pistävän kuuma. UV-varoitus täällä Helsingissä tällä hetkellä onkin. Otsonikerros lienee hälyyttävän ohut. Tänään on kosteankuuma, aurinko haituvaisen pilvipeitteen takana, mutta se on ehkä vain hyvä.

Aloitin jo joku aika sitten Red Hot Chili Peppersien Anthony Kiedisin elämäkerran, josta taisin jo jonkun sanan kirjoittaa aikaisemminkin. Elämäkerrat ovat minulle nykyisellään mieluista luettavaa (no, valikoidusti), mutta aika hidasta luettavaa. Joku Evanovichin vauhtiromaani (ah, viikolla juuri ahmin viimeisimmän, The Pursuitin <3 ) tai Cassandra Clairen mukaansatempaava fantasia menee nopsaan. Elämäkerrat kaikessa mielenkiintoisuudessaan ottavat aikansa. Osin siksi, että ne harvoin tempaavat silti mukaansa. Osin siksi, että ne on yleensä raskaampaa tekstiä muutenkin.

Kiedisin Scar Tissue on tarina rock-bändistä, huume-addiktiosta ja yksilön kamppailusta emotionaalisten ja psyykkisten ongelmiensa kanssa. Addiktio on aina ongelmakäyttäytymistä, jonka tarkoitus on täyttää tyhjiö. Ja vaikka kuinka monta kertaa selviytyisi kuiville ja vannoisi siinä pysyvänsä, ei addiktiosta oikeasti pääse ennen kuin ottaa härkää sarvista ja käsittelee syyt. Kiedis kirjoitti kirjansa tilanteessa, jossa hän oli veivannut sen syklin moneen kertaan. Rehab, kamppailu selvänä pysymisestä, tipahtaminen takaisin käyttäjäksi. Sitä on addiktio. Kiedis kirjoittaa olleensa oppikirjaesimerkki addiktista.

Kirja on monella tapaa karua luettavaa. Yliannostuksia, huumeita ja seksiä, rikkinäisiä kieroutuneita ihmissuhteita, ihmiselämän nurjaa puolta. Toisaalta kuitenkin punaisena lankana kulkee ystävyys, välittäminen, inhimillinen kamppailu, rakkaus. Kiedisillä on ihan mahtava mama bear, kaikesta huolimatta aina poikaansa varten. Juuri sellainen mama bear kuin minäkin haluan lapsilleni olla – ja uskon ja koen olevanikin. Kiedisillä on myös Flea, joka pysyy rinnalla kaikki hullut vuodet, senkin jälkeen kun on itse selviytynyt jotenkin fiksumpaan elämään. Kiedisillä on elämänhalu, joka saa kamppailemaan huumeista irti kerran toisensa jälkeen. Tai sai – tiettävästi viimeisin tarve sille oli 2000-luvun alussa ja sen jälkeen Anthony on kuivilla pysynytkin.

Kirja on myös monella tapaa kiehtovaa luettavaa. Miten kapinallisesta ja varhaislapsuudessaan jo jollain tapaa rikkoutuneesta pojasta tulee yksi aikamme suurimmista rock-tähdistä. Kirja valottaa monien laulujen taustaa, kertoo albumien äänityksestä, tapahtumista niiden aikana ja kiertueilla, kaikesta siitä, mikä jää suurelta yleisöltä piiloon. Onhan noita rock-tähtien elämäkertoja vaikka kuinka ja yksi, joka on ostoslistalla on Dave Grohlin This is a Call. Kiedis on kiehtova ihmisenä, samoin Dave Grohl.

Pidän Chili Peppersien musiikistakin suunnattomasti ja mielestäni Stadium Arcadium on yksi rock-historian parhaista albumeista. Pidän myös Foo Fighterseista suuresti, joskaan en ole kokenut ihan samaa huikeutta vielä yhdessäkään heidän albumissaan. , Kumpikaan yllä sille palkintokorkkeelle, jolla Muse minulle on. Musen Matt Bellamy ei kuitenkaan ainakaan vielä ole henkilönä saanut minussa heräämään suurempaa kiinnostusta. Eikä oikein kovin moni muukaan muusikko noiden edellä mainittujen Grohlin ja Kiedisin lisäksi.

Scar Tissueta on jäljellä vielä satakunta sivua. Tulee varmaankin tänään luetuksi. This is a Call ei ole vielä Amazonista tilattuna, tulee varmaan tänään tilatuksi (pitää vaan ensin kysäistä, onko miehellä jotain toiveita sieltä, niin voi niputtaa samaan pakettiin). Lukemisenpuutetta minulla ei kuitenkaan ole. Kindle-kirjoina odottaa Cassandra Clairen Lady Midnight ja C.J. Sansomin Dark Fire. Kirja-kirjoina jonossa on seuraavaksi Eric Blehmin Fearless, sitten on Don Quijotea, Name of the Rosea, jotain Anja Snellmannia (jonka nimeä en juuri nyt muista) ja mitä kaikkea. Snellmannin Antautuminen on vielä(kin) ostoslistalla, monen monen muun kanssa.

Tänään oli kuitenkin ensin vapautettava vähän luovaa energiaa ulospäin, jotta malttaa lukea. Maalailin pari kuvaa ja nyt kirjoittelen. Kirjoittelen vielä tovin – kaikenlaista projektia on meneillään. Sitten avaan taas Kiedisin kirjan.

2016-06-25 14.58.34 HDR-3

Juhannuskaiho

Juhannuksessa oli isoäidilleni aina hiven haikeutta ja ikävää. Isoäitini isän syntymäpäivä oli Juhannuksen aikaan, joten hänen eläessään Juhannuksena aina vietettiin myös hänen syntymäpäiviään. Isoukkini oli kova kalamies, joka Juhannuksena toi landelle aina lohen (tiedä sitten, oliko se aina itse kalastettu vai ei ;) ), joka valmistettiin Juhannussunnuntain ateriaksi ja jälkiruuaksi oli mansikkakakku. Isoukkini kuoli kauan ennen syntymääni, mutta tämä Juhannustraditio eli niin kauan kuin isoäitinikin.

Nyt on ensimmäinen Juhannus isoäitini kuoleman jälkeen. Ei me joka vuosi olla landella oltu, mutta suunnilleen joka toinen Juhannus kyllä. Isoäiti ei ole ollut oleellinen osa Juhannustani kuin silloin kun sitä ollaan vietetty landella. Landella Juhannukseen kuuluu Juhannuskoivut, vihdat, sauna, kokko ja joku hämmentävä radiokanava josta tulee jotain kummallista ohjelmaa. Juhannusaaton tunnelma oli landella aina lähes taianomainen. Muistan kuinka monesti lapsena ja nuorena istuin keinussa laualaen laulua Heilu keinuni korkealle, jonka isoäitini opetti minulle ollessani lapsi.

Isoäitini ja isoisäni opettivat minulle niin paljon. Kulttuuria, lauluja, kädentaitoja, kaikenlaista. Valmistin vähän aikaa sitten pari vihtaa illan saunaa varten, ihan täällä Stadissa, missä tämän rintamamiestalomme puusauna on kuin mökkisauna. Huolella valmistin vihdat ja sidoin ne koivupannalla, juuri kuten isoisäni minulle opetti silloin kun olin varmaan alle kouluikäinen. Silloin isoisä oli vielä kunnossa ja kesäisin landella ja opetti minut myös tekemään pajupillin. Sen taidon olen valitettavasti unohtanut, mutta vihtojen tekeminen sujuu näppärästi.

Jostain mieleni sopukoista pääni jukeboxissa alkoi soida tuo vanha lastenlaulu Lapsoset ketterät kotihaasta. Ja kun lähdin koirien kanssa kävelylle tuota mielessäni hyräillen, tulivat mieleeni pajupillit ja laulu Tein minä pillin pajupuusta. Vihdat ja pajupillit ja punaisen Marlboron tuoksu. Isoisäni oli ketjupolttaja, ja näppärä käsistään, älykäs ja kultturelli ja loppuun asti terävä kuin partaveitsi. Huumorintajuni lienee paljolti peräisin isoisältäni, ja isältäni.

Tuntuu, että Juhannus Juhannukselta mieleni käy kaihoisammaksi ja nostalgisemmaksi. Ehkä olen vain tulossa vanhaksi, mutta lapsuuden muistot käyvät jatkuvasti tärkeämmiksi ja tärkeämmiksi. Ne sitovat minut kiinni siihen jatkumoon, joka katkeilee säie säikeeltä ihmisten kuollessa yksi kerrallaan. Minulla on enää isäni, sen jälkeen minä olen oman perheeni vanhin lenkki. Tuntuu tärkeältä muistaa, mitä olen edeltäviltä polvilta saanut. Tuntuu tärkeältä muistella ja muistaa, etteivät he vaan katoaisi elämästäni kokonaan.

Me vietetään tänäkin vuonna kaupunki-Juhannusta kotosalla kaksistaan mieheni kanssa. Jos ei lasketa koiria. Keskimmäinen on äitinsä kanssa missä onkaan, esikoinen ja tosikoinen lähtivät mökille serkkujensa ja isovanhempiensa ja ties keiden kaikkien muiden kanssa. Siellä on tiettävästi tupa jos toinenkin täynnä porukkaa. Tosikoinen lähti jo eilen junalla Lahteen ja sieltä tätinsä kyydissä mökille, esikoinen katui eilen illalla päätöstään jäädä himaan ja halusi sittenkin mökille, joten hänet vein tänään OnniBusille, jolla matkaa Jyväskylään. Junat eivät tänään kulje Tamperetta pitemmälle.

Meillä on grilli (tai kaksi) kuumana vaikka sataa. Baked beans and ribs tulossa, ja illalla tietenkin sauna. Olisihan se kiva istua ulkona valoisassa illassa, mutta eihän tuolle säälle mitään mahda. Juhannuksena tosin illaksi sade aina lakkaa ja taivas kirkastuu. Ainakin aina kun me ollaan (oltu) landella kokolla. Isän kanssa juteltiin sinne menosta tänäänkin, mutta ei oikein ole sellainen fiilis. Isoäiti on poissa landelta. Isäkään ei ole saanut siellä oikein siivottua eikä tehtyä mitään. Se on juuri nyt aavistuksen verran ahdistava paikka.

On hyvä että on muistoja. Vaikka sydämessä tuntuukin haikealta, samalla muistot tuntuvat lämpimiltä, turvallisilta. Niillä on aikansa ja paikkansa, monesti vuoden tärkeinä päivinä. Ne muistuttavat myös jatkamaan elämää ja jatkamaan asioita eteenpäin, seuraaville polville. Kuten äitini (isän) lättyohjeen, jonka toissaviikolla opetin viimein esikoiselle – oppiminen vaatii motivaatiota sisältä päin. Elämä on jatkumo, jossa meistä itse kukin on vähän matkaa kantamassa jotain eteenpäin, lisäten siihen aina oman mausteensa matkalla.

Turvallista Juhannusta!

2016-06-24 15.36.28-1

Teinikuskina

Ulkona kiljutaan. Neljä 15-17-vuotiasta yrittää iltauinnille. Järvivesi lienee kylmää. Mökkiviikonlopun “pakollinen aikuinen”/autokuski lojuu jo peiton alla sängyssä koiran kanssa, pidellen silmiä puoliväkisin auki. Pakko vielä vähän kirjoittaa.

Järven pinta on vaaleanpunainen ja tyyni. Taivas on puoliksi pilvinen, puoliksi aivan kirkas. Aurinko on jo painunut jonnekin metsän taa, mutta yhä on valoisaa. Lähestytään vuoden valoisinta vuorokautta. Unohdin silmälaput himaan, eikä mökissä ole pimennysverhoja. Täytyy koittaa kääräistä teepaita silmille. On sillä ennenkin pärjätty.

Pakkailin eilen laukkuni niin valmiiksi kuin sen suinkin sain. Yksi esikoisen ystävistä tuli jo iltasella yöksi, loput tänään minun ollessani töissä. Kun sieltä viiden maissa kotiuduin, vaihdoin vaatteet ja heitin viimeiset kamat kassiin. Pakkasin mukaan koiran herkkuja ja nappuloita, ruoka- ja vesikupit sekä matkavesipullon. Sullottiin kassit auton takakonttiin, kolme teiniä pakkautui takapenkille ja esikoinen sekä koira etupenkille ja minä tietenkin kuskinpukille.

Takapenkillä viriteltiin Spotify ja Bluetooth-kajari. “Äiti eihän sua haittaa, jos me laitetaan musaa?” “Riippuu vähän musasta.” “Me kuunnellaan vaan hyvää musaa.” Istuttiin Lahdentien ruuhkassa (siltatyömaan kupeessa oli kolari) ja sain täyslaidallisen kaikkea aivan käsittämätöntä kotimaista räppiä sekä kaikenlaista oikeasti hyvää musiikkia. Teineille musiikki ei ole kovin vakava asia, vaan mitä ilmeisimmin mukaan mahtuu “niin kuraa, että pakko kuunnella” -tyyppistä tavaraa.

Ajettiin toisenkin kolarin ohi kohti Lahtea, pysähdyttiin juottamaan ja pissattamaan Timmy, ja jatkettiin Lahden ohi kohti Heinolan Citymarketia. Siitä on vuosia, kun siellä olen viimeksi pysähtynyt tai edes ohi ajanut, mutta Sinilähteen kyltin nähdessäni muisti kummasti palautui. Kurvattiin Cittarin pihaan ja lähdin esikoisen kavereiden kera kauppaan, esikoisen jäädessä koiran kanssa ulos. Aurinko paistoi, oli kuuma, auto olisi ollut sille pätsi.

Kadotin teinit kaupassa moneen kertaan, mutta aina he löysivät minut uudestaan. Kerättiin kärryyn kamaa, mitä nyt viisi tyyppiä viikonloppuna tarvitsee. Maitoa, leipää, kivennäisvettä, jääteetä, jugurttia, juustoa, kanaa, quornia. Ja pakastepizzat täksi illaksi. Helppo valmistaa, kun vasta ysin pintaan oltiin perillä. Minäkin tein poikkeuksen ja ostin itselleni hipsteripizzan: pinaatti-ricotta-pizzan. En sitä kyllä kokonaan jaksanut, en niin millään.

Pakattiin ruokakassit autoon ja matka jatkui. Spotify oli kadottanut biisijonon ja kajari kännykän, joten turvauduttiin hivenen vanhanaikaisempaan laitteeseen ja kuunneltiin Red Hot Chili Peppersejä CD:ltä. Levy pyörähti ympäri kerran loppumatkan aikana; viimeiset viitisen kilsaa ajettiin ilman musaa. Teinit päivittelivät sitä, miten isoja heidän pikkusisaruksensa jo ovat ja huokailivat miten vanhoiksi he itsensä tuntevat. “Mä en onneks”, sanoin ja kohtautin olkiani.

Perillä meitä odotti mitä kaunein ilta järvenrannalla. Huomennako myrsky? Vielä siitä ei näy jälkeäkään, ei edes pientä aavistusta. Hyttysiä sen sijaan kyllä on, ja niille maistun minäkin (toisin kuin stadilaisille serkuilleen).

PhototasticCollage-2016-06-17-23-49-19

Se päivä vuodesta

Se päivä vuodesta, jonka tarkoitus on muistuttaa, että taas vanhenin vuoden (vaikkei se missään näykään). Se päivä vuodesta, jolloin Facebookin seinä täyttyy onnitteluista. Se päivä vuodesta, jolloin seinälleni kirjoittavat nekin, jotka eivät muina 364 päivänä edes muista että olen olemassa. Koska Facebook käski. Älköönkä kukaan loukkaantuko; jokainen onnittelu ilahduttaa, mutta niinhän se on, eikö?

Sain yhden perinteisen onnittelukortin tänä(kin) vuonna. Ex-anoppini lähettää sellaisen joka vuosi. Ennen sain sellaisen isoäidiltäni, but she is no more. Aika ironista on, että sekä minä että mieheni saadaan ainoat onnittelukorttimme ja joulukorttimme nykyisin ex-anopeiltamme. Jaa no, miehen äiti lähettää joskus kortteja myös.

Olin tänäänkin kurssinpidossa toimistolla. Lähtiessäni valitsin meidän jätskialtaasta Mövenpickin Maple Walnut -jäätelöpuikon mukaani. Ensimmäinen jätski kuukausiin. Se maistui hyvältä (toisin kuin esimerkiksi Sprite, jota vahingossa kerran join, luullessani sitä soodavedeksi jonka olin tilannut), joskin aika hämmentävästi siitä tuli vähän huono olo. Kotona piti saada jotain suolaista nassuun. Kuukausi sokerittomana (lukuunottamatta yhtä kertaa kun kylässä söin pikkumunkin ja toista kertaa kun kylässä söin pienenpienet palat mutakakkua ja Daim-kakkua) ja tuollainen sokeri-load aiheutti heti vatsanväänteitä.

Kuukauden olen ollut nyt tipatonkin (lukuunottamatta tervetulomaljoja parissa ylppäreissä ja yksissä valmistujaisissa, kaikki samana päivänä ja yhtä viinilasillista viime pe tomahawkin kanssa). Viini ei edes maistu yhtä hyvältä enää. Tai no, miten sen ottaa. Ensimmäinen sip ei, mutta sitten kohta maistuu :D Sen sijaan kupliva rosé maistui tänään oikein hyvältä.

En yleisesti ottaen ole juhlinut synttäreitäni pariinkymmeneen vuoteen kuin pyöreiden osalta. En odota mieheltä enkä lapsilta lahjomista tai mitään. Joskus on syöty erityisen hyvin synttärinäni, joskus ei sitäkään. Tosikoinen tänään kysyi, kai ihan huumorilla: “Äiti annaks rahaa, niin voin ostaa sulle lahjan?” Esikoinen kysyi miltä tuntuu olla 41. Mies toi kotiin ruusuja sen pullon kuplivaa ja totesi, että tänään voin tehdä poikkeuksen tipattomuudesta.

Siitä puheen ollen, paino putoaa :) Hitaasti mutta varmasti kuljen kohti normaalia painoani ja normaalia vaatekokoani. Kieltäydyn antamasta keski-iän hormoneille mitään valtaa. Bite me, I’m stronger than you!

2016-06-13 19.04.10-2

Impressions

Just a fancy title for a post of this and thats. Impressions is the title of my art diary, a notebook I use for just random drawings and paintings, the impressions that I’d rather illustrate than describe in writing (though, most commonly I do both). Impressions is also the hashtag I decided to use for the drawings or paintings I publish on my Artzy Bunny Facebook page, when they are originally from my Impressions art diary.

The first thing Facebook showed me this morning was a picture of me and my Honda Civic 7 years ago. At the time of purchase it was three years old, had 18000km on the odo and was the first car I’d ever owned myself. Still, four years ago I traded it for a new Honda Insight, automatic transmission (which was the only real enhancement, if you don’t count the stereo supporting USB stick). I still miss my Civic. It was a damned nice car, the sports model having enough power, the smallish car being agile enough, the ride smooth and easy, a car matching my temperament perfectly. Some day, I will be driving a Civic again. Don’t get me wrong, our Mercedes is nice. It’s just so huge!

I woke up this morning with a bit of a headache. We had a nice sauna last night and even though I did drink almost a liter of sparkly water (with a bit of grapefruit juice in it) while in sauna, I guess I didn’t rehydrate myself properly afterwards or something. I have been without alcohol (and sugar and white/fast carbs) for a month now and generally haven’t had any headaches during that time. I’ve been feeling fabulous, even my spirits have lifted, and I’ve slowly but surely started to lose these extra kilos I had gained during the past year or two. Life has been a bit hard since my mom died two years ago, and even more so after my grandma died last August.

It’s almost mid June and the weather has gone from summery May to a cold and rainy June. Kind of normal, though. I just hope we’ll get a proper July this year, not a stromy cold one like last year. We’re in the June birthday zone now. A few days ago my mom would’ve turned 63. Today, my beloved hometown Helsinki is celebrating it’s 466th birthday with the traditional Helsinki Day. Tomorrow is my turn, and after that a bunch of my ex-relatives ave their birthdays. At the end of June my older niece is turning four.

Yesterday I was having an artsy day. After doing the one garden job I had planned for the day – planting the black currant bush my dad gave my younger daughter for ending elementary school – I took out my water colors and paint brushes and painted a picture of that little bush in my Impressions notebook, then moved on to paint a starfish card, then went out to the yard with our acrylic colors and brushes and I painted a pheasant. Later in the evening, while warming up our sauna, I decided to try out the oil pastels and drew a colorful fish card. I felt relaxed and somehow satisfied.

Painting and drawing does that to me. I don’t have the patience to color these mindfullness coloring books, someone else’s drawings with little details. They couldn’t interest me less. I need to create myself, even if I’m no Monet. I need to experiment and try out things and learn on my own. Even the idea of taking some drawing lessons agitates me. To me, the whole process of letting it flow from within, even if the result is not technically as good as it could be with some studying, is the most important thing. Just like in writing, too. Since school, I haven’t studied writing and I don’t want to.

Another thing about this cool time of early summer is the ticks. About a month ago we applied this tick repellent liniment on the dogs. Most apparently it has now worn off. They do say it only lasts for four weeks. Last night I tried to slap and kill the little insect that was tickling my arm – I mean, between tiny flying things and aphids, it’s not that uncommon to have something crawling on your arm around here (we may live in Helsinki, but we live in a suburb with nice yards and patches of forest – almost like countryside). Usually these little crawlers are easily killed but not this one. Nope. And I understood the reason, when I picked it up and looked at it. A damned tick! And then I picked another one from the back of the other dog. Nearly freaked out enough not to sleep.

I did though, sleep that is. For almost 12 hours I slept quite solidly. Would’ve slept even longer if it wasn’t for my husband who decided there around eleven that it was time to wake up and smell the coffee (obviously, waiting for me to get up and fix the cappucinos, since somehow mysteriously it has become my job).

PhototasticCollage-2016-06-12-13-28-54

Teknologiateinit ja pullamössösukupolvi ja mitä näitä nyt on

Minussa on varmaan jotain vialla, kun en kauhistele teinien kännykänkäyttöä (vaikka joskus komennankin laittamaan sen jo pois). Minussa on varmaan jotain vialla, kun en nostalgisoi omaa nuoruuttani parempana kuin se, mitä oma nuorisoni elää. Minussa on varmaan jotain vialla, kun en ajattele, että lapsuuteni ilman kännyköitä ja tabletteja ja edes väri-TV:tä olisi ollut jotenkin parempi kuin SMS:n keksimisen jälkeen syntyneiden diginaativieni. Minussa on varmaan jotain vialla, kun en pidä nuorisoa jotenkin rappeutuneena ja pahana, entiteettinä joka ei osaa kunnolla suomeakaan enää puhua.

Tuon tuosta netissä – täsmemmin silmiini ne osuvat tietenkin Facebookissa – kiertää erilaisia meemejä, joissa viesti on tyyliin “olen niin onnellinen, että ehdin elää lapsuuteni/nuoruuteni ennen kuin teknologia valloitti maan” tai kuvia, joissa ihmiset on nenä kännykässä ja tekstissä paheksutaan sitä, miten ei enää osata arvostaa sitä tätä tai tuota – olkoon sitten taidetta tai ruokahetkeä tai läsnäolevia ihmisiä tai mitä nyt millonkin – ja “kaikki on lopussa”, kuten yksi esikoiseni sarkastisista mielilauseista kuuluu. Ja sitten vieläpä käy ilmi, että väitekin on tuulesta temmattu sillä kännykkäsulkeiset on osa maalaukseen perehtymistä.

Jotenkin se kai kuuluu vanhenemiseen, että jokainen uusi sukupolvi näyttää niin paljon pahemmalta kuin edellinen ja aika on kullannut muistot omasta nuoruudesta. Isoäidilläni oli tapana muistella nuoruuttaan Viipurissa ennen sotia, miten hohdokasta ja kultturellia ja jotenkin niin ylvästä se oli verrattuna vaikkapa siihen, miten nuoriso 80-luvulla eli, minun ollessani teini. En edes yritä puhua 70-luvusta jolloin olin vielä vaipoissa, saati 60-luvusta, jolloin minusta ei vielä ollut edes ajatuksentynkää. Musiikkikin oli niin erilaista, niin paljon hienostuneempaa ja kauniimpaa.

Muistaa täytyy, että niistä 70-luvun hipeistä on kasvanut yhteiskuntaa kannattelevia (ehkä välillä kummallisia ratkaisuja tekeviä) kansalaisia. Muistaa täytyy, että me 80-luvun nuoretkin ollaan jo keski-iässä, yritysmaailman kantavia voimia ja politiikassakin vahvasti (kuka siis on ja kuka ei ja missäkin). Muistaa täytyy, että tämän päivän nuoret jonain päivänä tekevät maassamme isot päätökset, meidän jo kulkiessa rollaattorien kanssa vanhainkodissa. Enkä usko, että heistä tulee sen vastuuttomampia kuin edellisistäkään nuorisosukupolvista, kännyköistä huolimatta.

Joskus joku muistaa sanoa sen vanhan kliseisen totuuden, että nuorissa on tulevaisuus. Sitä sitten voimme joukolla kauhistella, että millainen tulevaisuus, kun kerta tuommoisia ne vaan on! Kliseissä pitäytyen sanon kuitenkin, että pojasta ja tytöstä polvi paranee, ainakin sukupolvi. Minulla ainakin on todella mahtava ajatteleva ja fiksu nuoriso täällä himassa. Tekevät sitä mitä nuoret tekevät, seikkailevat pitkin maita ja mantuja, katsovat välillä liikaa telkkaria ja multitaskaavat nenä kännykässä kiinni. En silti ole huolissani heistä, en siis ainakaan näistä syistä.

Muistatteko puhelinkopit, korttipuhelimet ja puhelinkortit, jotka oli aina tyhjät kun piti jonnekin soittaa? Muistatteko kieli vyön alla ravaamisen, oharit ja muut, kun ei millään saanut kaverille sanaa, että jotain tapahtui (vaikkapa se kuuluisa VR oli myöhässä) enkä pääsekään sovittuun aikaan sovittuun paikkaan? Oliko se muka kivempaa kuin se, että voi heittää kaverille WAPissä viestin, että hei, tulossa oon, mut… tai että sori en nyt pääsekään, koska…? Kun ei voinut soittaa kaverille ja kysyä, mikä maksaa ja missä luuraat, kun ei kohtaamispaikalla ja -hetkellä tyyppiä näy. Käsi sydämellä, oliko?

Muistatteko siskon (tai äidin tai omasi) maraton-puhelut kaverin kanssa kodin ainoalla lankapuhelimella silloin kun ei voinut olla kaverin kanssa? Muistatteko sen haaveen saada edes oma puhelinlaite omaan huoneeseen, omasta linjasta harva uskalsi haaveillakaan? Muistatteko sen turhautumisen, kun yritit soittaa kaverille ja linja tuuttasi varattua, ja tuuttasi varattua ja…? Oliko se oikeasti kivempaa kuin se, että jokaisella on oma kännykkä, jolla voi puhua, viestiä, whatnot? Oliko se oikeasti kivempaa kuin se, että voi jutella rauhassa omassa huoneessa millon tykkää? Käsi sydämellä, oliko?

Muistatteko kaukana asuvat kaverit ja kirjeenvaihdon? Olihan se tavallaan hohdokasta ja hienoa saada kirjeitä, mutta hitto vieköön se vastauksen odottaminen oli tuskaista! Muistatteko kaverin, jolla ei edes ollut himassa lankapuhelinta, ja olitte vain kirjeiden varassa? Muistatteko sen kaverin, joka väsähti kirjoittamiseen ja kirjoitit kirjeen ja toisen ja kolmannen saamatta ikinä vastausta? Oliko se sitten kivempaa kuin voida jutella kasvotusten Skypessä kaukana asuvien kavereiden kanssa. Käsi sydämellä, oliko?

Yritän vain sanoa, että jokaisessa aikakaudessa on hyvät puolensa – olihan se mageeta säätää fillareilla pitkin gartsoja ja kirjottaa niitä kirjeitä ja ennen kaikkea saada niitä, olla vapaa mutsista ja faijasta, kun ei ne voineet soittaa perään, että missä pirussa olet – ja huonot puolensa – jos unohdit kotiintuloajan, se tiesi melkoista sapiskaa, eikä kavereita tavoittanut jos eivät olleet himassa, ja niin edelleen, johan niitä tuossa yllä luettelin. Ei vanha ollut sen parempi kuin nykyinen, vain erilainen. Eikä entisajan nuoret olleet sen parempi kuin nykyiset, vain aikansa kasvatteja ja erilaisia.

Vierivä kivi ei sammaloidu – jos nyt tässä vielä haen näitä kliseitä tähän. Nuoriso, jokainen sukupolvi kerrallaan, pitää huolen siitä, että yhteiskunta elää. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä stabiilimmaksi elämänsä haluaisia ja ehkäpä siksi nuorison erilainen kulttuuri tuntuu uhkalta. Kieli elää, koska jokainen nuorisukupolvi kehittää sitä eteenpäin. Yhteiskunta muuttuu – kenen mielestä parempaan, kenen mielestä pahempaan päin – koska nuoret kyseenalaistavat vanhempien arvot, ajattelevat itse ja pyrkivät muuttamaan epäkohtia. Jos ei yhteiskunta muutu, se kuolee. Sitäkö me halutaan?

Me, tai kuka sitten ikinä. Minussa on jotain vikaa, sillä kuuntelen samaa musaa kuin nuorisoni (no, en kaikilta osin, mutta osin). Minussa on jotain vikaa, kun annan oman kielenkäyttöni muuttua teinieni mukana. Minussa on jotain vikaa, sillä en pidä nuorisoa ja muutosta uhkana, vaan ajan pitkälti samoja asioita kuin nuoreni ja rakastan uudistuvaa kielenkäyttöä (paitsi alkaa tekemään ja pystyä juosta – niitä rakenteita en voi sietää ;) ). Minusta tuntuu, ettei osa minusta ole koskaan kasvanut aikuiseksi, vaikka osa onkin.

Jollain tapaa tämä kaikki istuu vaan yleiseen elämänfilosofiaani. Elä ja anna elää. Suvaitse ja hyväksy, vaikket ymmärtäisikään. Toki luotsailen nuoriani kohti hyvää ja oion asioita, jotka ovat menossa selkeästi vikateille. Pyrin kasvattamaan heistä vastuullisia kansalaisia, enkä hetkeäkään epäile, etteikö niin kävisi, oli heidän tiensä muuten mikä tahansa. Rakkautta, tukea ja vuorokeskustelua. Yhteiseloa – vanhat, nuoret ja kaikki siltä väliltä. Voimme kaikki oppia toisiltamme, ikään katsomatta.

Vasikat kesälaitumilla

Heitti sitten viileäksi, kun koulut loppuivat. Ei se taida noiden vapaiden laitumien vasikoiden elämää paljonkaan hidastaa, mitä nyt ei (ehkä) uimaan tee niin kovasti mieli. Hivenen kaiholla tässä vaiheessa aina muistelen sitä koulun loppua, sitä vapauden tunnetta, sitä nuoruuden sykettä, vaikkakin omat vapaat kesälomani loppuivat jo silloin kun viisitoista täytin; siitä lähtien olin aina kesätöissä. Paitsi lukion jälkeisenä kesänä, kun en töitä saanut. Seuraavan kerran sama euforinen vapaudentunne valtasi minut, kun sain opiskeluaikoina ensimmäisen palkallisen täyden kesäloman paiskittuani töitä opintojen ohella niin paljon kuin Kela salli.

Minulla on vielä neljä työntäyteistä viikkoa kesälomaan. Siihen mennessä kesäkin ehkä tulee taas takaisin, kunhan Juhannuksesta selvitään ;) Itselleni tämä lasten koulujen loppuminen merkitsee vapautta Wilmasta sekä sitä, että täällä pari kappaletta teinejä nukkuu iltapäivään saakka. Paitsi sen mitä ovat menossa jossain muualla. Tosikoinen jäi vielä viime yöksi isälleen ja lähtee ylihuomenna loppuviikoksi partioleirille (toivottavasti ei luvattu myrsky kovin pahaksi äidy). Esikoinen sanoi painokkaasti ettei tällä viikolla lähde himasta mihkään, paitsi parina iltana.

Esikoinen kotiutui eilen iltasella kavereiltaan. Miehen kanssa mentiin siinä just saunaan, joten vein koirat teinille ja pyysin viemään iltalenkille. Tunti myöhemmin tulin saunasta ja löysin nuoren nukkumasta, koirat tietenkin viemättä. “Sori, mut mä nukuin vaan viis tuntii viime yönä!” “Okei, mut silti ne koirat, kiitos.” Myöhemmin kyselin vähän, mitä olivat tehneet ja sain kuulla sellaisen seikkailun, joka päättyi suunnilleen siihen että “ulkona oli 8 astetta lämmintä, meillä oli kylmä ja aamun ekan dösän lähtöön pari tuntia vielä aikaa. Me sit käveltiin sitä reittiä aika monta pysäkkiä eteenpäin et pysyttiin lämpiminä. Oltiin kaverilla seitsemän maissa, jollon päästiin sit nukkumaan.” Siis seitsemän maissa aamulla.

Äidin huulilla pieni huvittunut suppressed hymy. “No mitä! Kai sä nyt oot iteki tehny vaikka mitä nuorena!” hihkaisi teini. Juu, olen. Siksipä hymyilinkin; mielessäni ei edes käynyt moittia heitä vaan hitunen nostalgiaa hiipi mieleeni. Muistan seikkailuja teiniaikojeni parhaan kaverin kanssa, millon loskassa, millon auringonpaisteessa, millon mihinkin aikaan vuorokaudesta. Tuumasin itsekseni, että kuulostaa ihan nuoruudelta <3 “Oli ihan mahtava reissu!” jatkoi esikoinen. Hymyni leveni. “Ihan varmasti oli! Onneks saat huomenna nukkua.” “Mulla on 10 viikkoa aikaa nukkua.” totesi teini siihen lakonisesti.

Totta. Pitkä on kesäloma, kun ei ole kesätöitä. On siellä välissä yksi leiri esikoisellakin, kun menee Protu-leirille apuohjaajaksi. Keskimmäisen vuoro on käydä Protu leiriläisenä, ei samalla leirillä kylläkään. Keskimmäisen kesää en juuri taida tosin nähdä, sillä ei meillä enää niinkään bunkkaa.