Ai minäkö keski-ikäinen

Kodin kuvalehden lukijat (joihin en muuten itse kuulu, vaan löysin tämänkin, arvaat varmaan, naamakirjan seinältä, ikiteinien mainiosta ryhmästä “Olin teini 80-luvulla”) listasivat keski-iän merkkejä. Täytän kohta 41 joten kai minä keski-ikäinen olen, vaikkei minusta ikinä tulekaan yhtä vanhaa kuin vanhempani olivat ikäisenäni ;) Olen tällai cooli vähän rebel teinimutsi, jolla on teinilapset. Anteeksi, jos en ole heille paras mahdollinen roolimalli. Enivei, katsotaan kuin osuu:

1. Hämmästelet itseksesi, että hammaslääkärisi ja pomosi ovat sinua nuorempia – pomoni ei ole, eikä yleensä hammaslääkäritkään. Tai ehken vain tajua sitä ;)

2. Alokkaat armeijavaatteissaan näyttävät lapsilta – nojuu, kuin ottavatkin sinne sellaisia lapsia nykyään!

3. Yöllä tyynyn poskeen painama rantu on näkyvissä vielä työpaikallakin – ei mun tyyny mitään paina :o

4. Sinua alkaa hihityttää kummallisissa tilanteissa, kuten koulun tai päiväkodin vanhempainillassa: “Huomaakohan kukaan, että vain teeskentelen aikuista?” – hih, minä kun en yleensä vaivaudu edes menemään niihin teeskentelemään. Saman infon saa ilmankin.

5. Jos joudut mihinkään yökerhon tapaiseen, ensimmäinen ajatuksesi on: karsea meteli, eihän täällä voi edes jutella – yökerhot eivät ole enää minua varten. En jaksa valvoa niin myöhään.

6. Mietit vakavissasi, haluatko tehdä nykyistä työtäsi eläkeikään saakka – satunnaisesti juu. Kun haluaisin niin kovasti vain kirjoittaa.

7. Olet yrittänyt selittää lapselle tai nuorelle matkakirjoituskoneen, kasettisoittimen tai lankapuhelimen toimintaa -monesti, jo kauan ennen kuin olin keski-ikäinen.

8. Alat päästellä ähkäisyjä, jos teet jotakin fyysisesti kuormittavaa, kuten nouset nojatuolista ylös – eh joo, se on toi selkä nimittäin.

9. Olet huolissasi vanhempiesi ikääntymisestä ja jaksamisesta – vain toisen, toinen kun on jo kuollut.

10. Olet huolissasi lapsistasi – tokihan vanhemmat on.

11. Muistat ostaneesi kioskilta ”markalla kaikkia irtokarkkeja sekaisin” – ei kun markalla tota ja viidelläkyt sentillä noita ja…

12. Tajuat, että tuulitakki on oikeastaan aika kätevä kaupunkivaate – en tod lähde kuin metsään ja koiralenkille “tuulitakissa” (lue: kunnollinen goretex-rotsi).

13. Riemastut, jos joku kysyy sinulta papereita. Kerrot siitä kaikille Facebookissa ja saat paljon tykkäyksiä – siitä on jo vuosia kun tuota viimeksi tapahtui…

14. Ostat suurimman osan vaatteistasi, kengistäsi ja kodintarvikkeistasi Prismasta tai Citymarketista, koska se on niin kätevää – enpä osta.

15. Ajattelet, että 1990-lukuhan oli juuri äsken. Sitten tajuat, että siitä on kaksikymmentä vuotta – tämä pitää paikkansa. Pari vuotta sitten esikoinen katsoi minua vinoon kun ihmettelin miten kavereidensa kanssa kommunikoi jos kert ei soita eikä tekstaa. “No daa, snappi, wappi ja sen sellaset. Kukaan enää mitään tekstareita lähetä!” “Ööö, mä lähetän… eikä se nyt niin vanha teknologia edes ole.” ??? “Niinno joo, onhan se vanhempi kuin sä…”

16. Tunnet syvää helpotusta, kun lääkärin vuositarkastuksessa ei löydy mitään vakavaa – en mä sinänsä mitään vakavia normitarkastuksista odotakaan, lähinnä olen huolissani pääni vuositarkastuksista; ei tosin ole sen akustikusneurinoomani rippeetkään onneksi kasvaneet leikkauksen jälkeen :)

17. Kulutat ravintolassa enemmän rahaa ruokaan kuin juomaan – comme si comme ca. En vältsisti.

18.  Muistat edelleen parhaan lapsuuskaverisi perheen lankapuhelinnumeron. Se on viiden tai kuuden numeron mittainen – Kuuden numeron mittainen oli, varppina, muttei minulla kyllä siitä mitään muuta hajua enää ole. Omani ja isovanhempieni numerot muistan kyllä.

19. Muistat ainakin yhden Kekkos-vitsin – montakin.

20. Huomaat ajattelevasi, että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet – ja parhaimmillasi suorastaan vastustamaton – en ainakaan halua olla mitään muutakaan. Paitsi ehkä vähän.

Pisara jos viimeinenkin – kirjoitus 6 vuoden takaa

Facebook aina välillä heittelee noita muistoja seinälle. Ja kun on ollut naamakirjassa riittävän pitkään edes semi-aktiivinen, niitä riittää joka päivälle. Tämän päivän muistoista (joista naamakirja tosin tarjoili vain parin vuoden takaisia kuvia Las Palmasista, missä silloin oli mutsin elämänjämiä paketoimassa) löytyi noteihin kirjoittelemani pieni tarina siitä, mitä kuusi vuotta sitten tänään tapahtui Mazdalle(ni), joka sitten vain muutama viikko tämän jälkeen vaihtui ihquksi Honda Civiciksi (yhäkin lempiautoni kaikista, joita olen ikinä ajanut). Puoli vuotta ennen avioeroa, aikana jolloin yritin epätoivoisesti pitää kiinni siitä, että kyllä siitä avioliitosta vielä jotain tulee. Tuli siitä, tuhkaa ja kyyneleitä lopulta.

“Lähdetään nyt vaikka siitä, että on pms. Ja siihen lisätään viikonlopun valvomisesta ja alkuviikon lyhyistä öistä kertynyt väsymys. Soppa olisi valmis ihan ilman oikeita potutusaiheitakin, mutta kun soppaan lisätään normi-harmitusten päälle vielä niitäkin, keikahtaa koko kattila nurin kovin kovin helposti. Ei se yksi pisara mitään, eikä vielä toinenkaan. Mutta riittävän monta pisaraa lyhyen ajan sisään tuntuu sateelta ja aiheuttaa tulvan.

Suurin osa tämän sateen pisaroista on asioita, joista en vain voi kirjoittaa. Ei, ne eivät liity perheeseen mitenkään. Sanotaan vaikka, että ne ovat työni tämänhetkisiä stressitekijöitä. Niitä töissä aina välillä on, kuten kaikki työelämässä olevat tietää. Joskus niitä on enemmän, joskus vähemmän. Joskus ne ovat isompia, joskus pienempiä. Joskus ne rassaavat enemmän, joskus vähemmän. Juuri nyt, noh, ne rassaavat enemmän.

Soppakattilassa oli siis jo aika monta pisaraa siinä vaiheessa kun autoni päätti olla käynnistymättä. Olin hakemassa tosikoista kaverin luota synttäreiltä, vain tuosta vajaan kilometrin päästä, joten kävelläkin olisi voinut, mutta olin autolla, koska lähdin himasta niin myöhään. Ja koska se on jonkinmoinen tottumus… Oltiin tyttären kanssa autossa, autossa oli virta päällä, vaiensin stereot. Käänsin avainta starttiasentoon, jolloin stereotkin sammuivat, mitään ei tapahtunut. Startti ei inahtanutkaan.

Ajattelin ensin, että akku olisi tyhjä. Mutta kun avasi oven, sisävalo syttyi ihan kauniisti palamaan. Ajattelin myös, että koska startti on joskus reistannut ennenkin – tosin silloin aina pitänyt sellaista rahisevaa luistamisääntä – ei hätä ole tämännäköinen, pidetään pieni paussi ja yritetään uudestaan, kyllä se siitä. Mutta kuinka ollakaan, ei mitään. Kurkkasin huvikseni moottoritilaan, ainakin hihnat tarkistaakseni, siellä kaikki näytti normaalilta – ei sillä että olisin paljon hihnoja enempää sieltä osannut tutkaillakaan ;)

Tosikoisen kaverin vanhemmat tulivat silloin pihalle jo kyselemään auto-ongelmastani. Aikamme siinä ihmeteltiin ja puhuttiin, minkä seurauksena päätettiin kokeilla mäkistarttia. Enhän minä koskaan ole sellaista ennen joutunut tekemään, en aja mitään amisautoja ;) Paitsi kai nyt… haluan pari vuotta vanhan (tai tietty mieluummin uuden, mutta…) Honda Civicin! Työnnettiin auto kulman taakse alamäkeen, kakkosta silmään ja kytkintä ylös mäessä. Mutta ei mitään. Kytkin rahisi, moottori ei sanonut mitään. Ja jarrukin alkoi olla huolestuttavan raskas…

Ei siinä sitten mitään, hinaus ja huoltoon, tuumasin rullaillessani auton parkkiin pienelle hiekka-alueelle mäen alla. Onneksi oltiin kävelymatkan päässä kotoa, sillä minulla ei tietenkään ollut edes kännykkää mukana, reissunhan piti olla vain pikapyrähdys hakemaan tosikoinen himaan. Sapettihan se silti, se sellainen tämäkin tässä vielä, koko maailma on minua vastaan -tunne vyöryi uhkaavasti päälleni. Mutta vielä jaksoin vääntää vitsiä asiasta tosikoisen kaverin isälle, joka tarjoutui heittämään meidät kotiin lyhyestä matkasta huolimatta.

Tultiin kyydillä himaan, pyysin miestäni tilaamaan niin huollon kuin hinauksenkin (joka menee vakuutuksesta sentään), kun on tottuneempi noita autoasioita hoitamaan. Jotenkin saatiin siitä kunnon sanaharkka aikaiseksi – ehkä peeämässäni tai väsymykseni tai soppakattilani uhkaava täyttyminen tai ihan vaan ajatus siitä, että olen viikonlopun yksin kotona autottomana, tai mikä lie, sai minut ryöpsähtämään ja sen kattilani kaatumaan.

Mielenrauhani palauttamiseksi lähdin siitä sitten kävelylle. Poikkesin autoni luona vielä kerran starttia kokeilemassa, ei inaustakaan. Jatkoin matkaani tuonne järvenrantaan istumaan, veden äärelle luonnonrauhaan, missä laineet liplattelivat, linnut lauloivat ja kalat hyppivät pintaan. Rauhan rikkoi vain lentokoneiden tauoton pörinä yläpuolella – laskeutumiskaarros meni taas tänä iltana meidän päältä – ja miinaharavan piipitys! Isä ja pieni poika siinä etsivät rannassa aarretta tai miinaa tai mitä lie metallinpaljastimella, joka piipitti koko ajan poitsun lapiosta.

Aikani siinä istuin, merta vähän kaivaten, mutta tuo järvenrantakin teki tehtävänsä ja mieleeni palasi taas rauha ja hyvä mieli. Kaikki järjestyy, maailma ei kaadu autoon eikä mihinkään muuhunkaan. Se on vain elämää. Lähdin kävelemään kotia kohti ja matkallani poimin kimpun kukkia keittiön pöytää koristamaan.

Mutta miksi alkukesän kukat ainakin täällä päin maailmaa on 90% keltaisia?”

Herkullisia kirjoja

Silloin joskus kauan sitten nuoruudessani kaikki kaverit lukivat Viisikoita. Yritin kerran itsekin ja taisin minä sen yhden lukea loppuun asti (kynnykseni jättää kirjoja kesken on ollut korkea siitä asti kun ylipäänsä pääsin lukemisen makuun). En kuitenkaan sen koommin katsonut Viisikoihin päinkään. Seikkailu jäi ruokailun jalkoihin. Viisikko söi vähän väliä. Sardiineja ja mitä nyt sitten, jotain purkitettua kamaa. Minua ärsytti.

Kirjoissa syödään toki välillä, ihan niinkuin elämässä. Viisikoissa se oli minusta vähän ylikorostunutta – ja lisäksi jotenkin se safkakin niin proosallista – ja se häiritsi lukukokemusta. Minkään muun kirjan kanssa ei ole samaa tullut eteen. Sen sijaan aika moni kirja on jättänyt jälkeensä sellaisia ehkä vähän romantisoitujakin fiiliksiä siitä, mitä kaikkea pitäisi saada joskus maistaa. Etenkin, kun niin paljon luen jenkkikirjallisuutta ja toisaalta ruokakulttuuri on erilainen ja toisaalta täältä maailmannurkasta ei edes ole aina ollut saatavilla niitä kirjoissa kuvailtuja herkkuja.

Kymmenen viime vuoden aikana olen päässyt matkustelemaan jonkinkin verran, mikä on mahdollistanut monta kirjoista tuttua makuelämystä. Suomessa kauppojen valikoimat ovat samaan aikaan kansainvälistyneet ja viimeiset reilut viisi vuotta olen ollut yhdessä jenkkimieheni kanssa, mikä on lisännyt kotiruuankin kansainvälisyyttä – ei vain jenkkikulttuuria vaan vähän ympäri maapallon cuisine, kun yhdessä kokataan.

Yksi kaikkein prominenteimmista jutuista, joita välttämättä halusin päästä maistamaan, oli Dunkin Donuts ja erityisesti niiden Boston Cream. Lempikirjailijani Janet Evanovichin Stephanie Plum -sarjassa syödään myös paljon, ja aika lailla huonosti. Donitseja, pizzaa, meatball subeja ja Cluck in a Bucketin rasvaisia kanankoipia. Ja kaikkea aina paljon. Päähenkilö ei silti liho. Siihen ansaan en ole pudonnut, mutta Boston Cream on Stephin lempidonitsi ja kun Berliinissä viimein melkein kuusi vuotta sitten törmäsin Dunkin Donutsiin, pitihän se maistaa.

Olin pettynyt DD:n donitsitaikinaan ja donitsin kokoon. Se oli pienempi ja rasvaisempi kuin Arnoldin vastaava. Cream oli kuitenkin taivaallista! SE oli paljon Arskan vastaavaa parempaa. En kuitenkaan juuri harrasta donitseja, joten eipä ole toiste tullut piipahdettua Dunkinissa, edes silloin kun sellainen on ollut nenän edessä.

Kuten kirjoitin, noissa Evanovicheissa syödään paljon. Eikä vain noissa Plumeissa vaan kaikissa Evanovicheissa. Se ei silti minua haittaa, sillä niissä syöminenkin vie tarinaa eteenpäin. Donitsien lisäksi ei kuitenkaan oikeastaan ole mitään muuta sellaista niistä jäänyt mieleen, mitä välttämättä haluaisin maistaa. Marinara saucen opin niistä, mutten ole koskaan vaivautunut tekemään. Pot roast & green beans on sieltä tuttu ja sitä comboa on miehen kanssa joskus syöty; perusjenkkiruokaa.

Toinen kirjasarja, joka näin äkkiseltään tulee mieleen aiheen puitteessa, on Patricia Cornwellin Scarpetta-sarja, johon tosin ihan muista syistä kyllästyin jo vuosia sitten. Kirjat menivät raskaslukuisiksi ja alkoivat pyöriä lähinnä Scarpettan pään sisällä. Scarpettalla on italialaiset juuret, ja kirjoissa onkin paljon italialaista ruokaa. Pastaa ja sen sellaista. Jotain vaikutteita muistan niistä ottaneeni silloin kun vielä pastaa söin, mutta isoin juttu niistä kirjoista on grillipizza. Nythän Suomessakin myydään grilliin laitettavia pizzakiviä ja meilläkin tietenkin sellaisia pari on, ja onhan sitä grillipizzaa sitten kokeiltukin. Hyvää siitä tuli.

Kymmenkunta vuotta sitten reissattiin autolla Euroopassa ja silloin tuli testattua sellaiset jenkkiketjut kuin KFC ja Burger King. Silloin olivat kumpikin minulle vielä ennestään tuntemattomia juttuja ja etenkin tuo KFC tuntui joltain mystisen hienolta, kun ei sitä broiskua kukaan suomessa öljyssä paistanut. Olihan se hyvää juu. Stadista löytyvä Southern Fried Chicken on myös hyvää. Ei nyt kuitenkaan satumaista. Kirjojen ruuat saa jonkun hassun hohdon ylleen, kun ne on jotain ennestään tuntematonta.

Evanovichin Full-sarjaa sen sijaan on kiittäminen kahvinjuonnistani (ainakin osin ;) ). Full Housessa yksi päähenkilöistä juo jatkuvasti Frappucinoja ja sen innoittamana minä, joka en silloin siihen aikaan joskus yli kymmenen vuotta sitten kahvia ollenkaan juonutkaan, tilasin WTC:n kahvilassa Frappen, kun sellainen listalta löytyi. Jääkahvihan se, slush suorastaan, ja tykkäsin mausta. Siitä lähti kahvinjuontini. Jäälatte, sitten latte, sitten cappucino. Espressopohjaiset kahvit maistuu.

Minulle on ihan fine, jos kirjojen henkilöt eivät syö. Ihan niinkuin eivät ne ikinä käy WC:ssäkään. Jos luen kirjoja, joissa syödään paljon, alkavat omatkin mieliteot jyllätä pahemmin. Silti rakastan Evanovicheja. Olkoon ne nyt sitten poikkeus joka säännön vahvistaa. Oli muuten hauskaa, kun kerrankin meni niinpäin, että olin jo ehtinyt syödä jotain, mistä tehtiin pieni numero eräässä kirjassa. “A couple of steaks with a couple of eggs, over and easy. […] Egg yolk is nature’s steak sauce.” Amen to that!

Painonhallinnan filosofiaa

Jo vuosia sitten, pian yhdeksän vuotta sitten, löysin vähä-hiilihydraattisen ruokavalion. Olin sitä edeltäneinä vuosina jo onnistunut laihduttamalla laihduttamaan raskauskilot pois, viitisentoista kiloa, ja olin kutakuinkin samassa kuosissa kuin ennen kuin aloin esikoista odottaan. Kutakuinkin samassa kuosissa, jossa olin ollut siihen (raskauteen) astisen aikuisikäni. Reilut kymmenen kiloa ihannepainostani, jota en uskonut edes voivani saavuttaa. Niin, ja hiipihän ne kilot siinä parin vuoden sisällä takaisinkin, tai siis ainakin viisi kiloa. Syksyllä 2007 olin siis itse asiassa noin 17 kilon päässä ihannepainostani.

Se ei ollut minulle mikään tietoinen valinta. Siinä vaan kävi niin. Työpaikkani alakerrassa aloitti uusi ravintola, joka tarjosi mahtavan salaattipöydän buffan yhteydessä ja huomasin täyttäväni lautaseni niillä herkullisilla kasviksilla niin ettei oikeastaan edes jäänyt tilaa kuin liha/kana-palalle ja ehkä ihan pienelle määrälle pastaa tai perunaa. En ollut koskaan nälkäinen, en koskaan kokenut jääväni mistään ruuasta paitsi, mutta aloin laihtua. Aloin miettiä miksi, ja koska toki oli karppauksesta lukenut, tajusin, että sehän se syy oli. Valinta muuttui tietoiseksi siinä vaiheessa ja vähitellen jätin kaiken pastan, perunan ja vaalean leivän pois turhakkeina.

Vuosia olin ihannepainossani plusmiinus muutama kilo. Painoni oli yrittämättä tasapainossa tasapainoisella ruokavaliolla, jossa ei ollut sijaa vehnälle, perunalle, pastalle, riisille ja sokerille kuin ihan satunnaisesti ja kohtuudella. Liikuin vuosia todella paljon, eikä minun tarvinnut vahtia syömisiäni, sillä ruokatottumukseni olivat hyvät ja liikunnan ansiosta kulutin kaiken senkin hyvän energian.

Viimeisten parin vuoden aikana painoni on alkanut hiipiä taas ylöspäin eksponentiaalisella käyrällä. Syitä voinee luetella monta: liikun nykyisin paljon vähemmän kuin ennen, hormonitasapainoni on keski-iän myllerryksessä, parin vuoden takaisen leikkauksen jälkeen on elimistössäni ollut kaikenlaista kummallista ja kilpirauhanenkin toimii vähän vajaalla. Syillä ei oikeasti ole mitään väliä. Niiden taakse on helppo mennä ja olla sitä mieltä, että en minä sille mitään voi, että paino vaan nousee. Syön niinkuin ennenkin ja silti se nousee.

Tosiasia on, etten syö ihan niinkuin ennenkin. Olen yhä syönyt aika vähä-hiilarisesti, mutta olen ollut lepsumpi karkin suhteen ja leivän suhteen ja mitä nyt kaikkea. Olen useaan otteeseen koittanut löytää sitä vanhaa tuttua tasapainoa, jossa voin syödä niitä vähän ja voida silti hyvin, mutta se ei ole tepsinyt. En ole ensinnäkään osannut pitäytyä keskitiessä vaan milloin milläkin verukkeella antanut itselleni erikoislupia. Toiseksi, edes se keskitie ei tällä hetkellä taida riittää kuin korkeintaan ylläpitämään painoa, pysäyttämään nousun. Ja se on vasta alku.

Valittaminenkaan ei juuri auta. Ihme-dieetti (saa syödä mitä vaan ja odottaa ihmettä) ei juuri auta. Pari viikkoa sitten sunnuntaiaamuna marisin taas ääneen asiasta ja mies lopulta sanoi minulle: “I can guarantee you that if you leave sugar and alcohol from your diet, you WILL lose weight.” Suivaantuneena (tiedättehän, kaikki ne itsesuggestiiviset vakuuttelut, ettei ylipainoni ole omaa syytäni sysättiin juuri syrjään ja se suututtaa) sanoin, että ok, annan sille kuukauden. Viisi viikkoa. Syntymäpäivääni saakka. Katsotaan mitä tapahtuu.

Sen sunnuntain vielä annoin itselleni armoa. Join vähän simaa ja illalla yhden lonkeron. Maanantaiaamuna, lupaukseni mukaan, jätin ruokavaliostani kokonaan pois sokerin (ei tarkoita esim. hedelmissä olevaa luontaista sokeria), alkoholin (ok, olen yhden pienen lasin kuivaa punkkua itselleni kerran tänä aikana suonut) ja samalla vedin vehnän, leivät ja muut valkoiset hiilarit nollalinjalle. Kuitupuolen hoitaa lusikallinen pellavarouhetta päivässä (maustamattoman jugurtin ja sokeroimattomien vadelmien kanssa) ja satunnainen ruisleipä ja siemenet, sekä se mitä pavuista ja vihreistä kasviksista tulee. Kerran on mieli tehnyt jäätelöä, mutta kun en löytänyt sokeritonta, jätin syömättä ja näin siitä seuraavana yönä unta. Muuten on ollut helppoa.

Mistä päästään viimein siihen filosofia-osuuteen. Lopultakin laihtuminen on hyvin yksinkertainen yhtälö. Syö vähemmän kuin kulutat. Jos haluat syödä enemmän, liiku enemmän jolloin kulutat enemmän. Muuta virkaa ei liikunnalla oikeastaan laihtumisen suhteen olekaan. Toki se on terveellistä ja hyväksi, kiinteyttää kroppaa ja nostaa yleiskuntoa ja lihaskuntoa ja whatnot. Mutta yksinään se ei laihduta.

Kaikki ne laihtumiskonstit ja kikat ja lääkkeet ja muut on oikeastaan kehitetty siksi, että useimmat meistä (joilla painonhallintaongelmia on) tykkää syödä enemmän kuin vartalo tykkää kuluttaa, eikä mistään haluaisi luopua. Kuten ihme-dieetissä, pitäisi saada syödä niinkuin ennenkin, joku muu maaginen keino siihen lihomisen pysäyttämiseen ja painon putoamiseen pitäisi löytää. Kun ei toi naapurin Riittakaan liho. Mulla täytyy olla jotain kropassa pielessä, kai siihen joku lääke on!

Yksi helppo tapa syödä vähemmän kuin kuluttaa on vähentää hiilihydraattien määrää ja välttää ennenkaikkea valkoista sokeria ja tärkkelystä. Niissä on montakin haittaa. Ensinnäkin ne muuntuvat elimistössä kaikkein helpoiten rasvaksi, jos ei niitä polta heti (ei, rasva ei siirry rasvana ihon alle). Toiseksi ne turvottavat. Kolmanneksi ne vaikuttavat kylläisyyskeskuksen toimintaan. Runsaasti (tai meillä joillakin jopa ihan vaan vähän) nopeita hiilihydraatteja sisältävä ruokavalio aiheuttaa sen, ettei ikinä tunne itseään kylläiseksi, joten sitä sitten vaan puputtaa ja syö lisää. Silloin kun elin vähän tiukemmin hiilarien suhteen, huomasin eron jo ihan parin päivän lepsuilun jälkeen.

Nyt kun olen ollut 2½ viikkoa tällä “dieetillä” jota sokerittomaksi kutsun, vaikka siihen paljon muutakin sisältyy, olen huomannut, miten annoskoot ovat itsekseen pienentyneet, miten minun ei jatkuvasti tee mieli syödä jotain, miten en tunne itseäni jatkuvasti nälkäiseksi, ja miten saatan lopettaa syömisen lyhyeen, koska olo on jo kylläinen. Mielitekosyöminen on poissa ja syön vain saadakseni ravintoa. Ei siis tarkoita sitä, ettenkö nauttisi yhä hyvästä ruuasta. Sitä ei vaan tarvitse olla paljon tekemään minut tyytyväiseksi. Veden juonti (mikä pistää aineenvaihduntaan liikettä) puolestaan on taas itsekseen lisääntynyt.

Muutamaan otteeseen olen rutissut, etten minä silti mitään tuloksia huomaa. Ensimmäisiin pariin viikkoon en huomannutkaan. En löytänyt vaakaani kun tämän aloitin, mutta retrospektiivisesti veikkaan, että ensimmäisten parin viikon aikana putosi ehkä pari kiloa nestettä, kun turvotus hävisi.  Viime viikolla löytyi vaakani ja siitäkin on pudonnut kilo. Siis viime viikon lukemasta, ei vaa’asta.

Painonhallinta on viime kädessä kuitenkin valintoja. Valinnat on joskus vaikeitakin, eikä ne ole samat kaikille, sillä ihmiset ovat yksilöitä, vaikka tiede tykkääkin toisin väittää (onhan helpompi muodostaa mediaaneista sääntöjä kuin tunnustaa, että variaatioita on vaikka kuinka). Tämä malli toimii itselläni, joskin vähän harmitti alkuun, ettei kultaisen keskitien sääntöni enää toiminutkaan vaan jouduin laittamaan kovat piippuun. Ei sen kuitenkaan väliä. Jos tällä tiellä jaksan pysyä, pääsen takaisin sinne missä pitäisi painoni suhteen olla. Juuri nyt en tiedä miksen jaksaisi. Hetki on oikea.

Tuulisen päivän tarina

Niin on lämmin auringonpaiste tänään, olkoonkin että peruslämpötila taitaa olla vain sellainen toukokuinen viisitoista astetta ja taivaalla seilaa jokunen pieni pilvenhattara. Niin olisi lämmin istua auringossa, jos ei olisi tuota pirun tuulta. Se se vaan ei hellitä. Oikein kunnon kylmät Meltemit meillä nykyään. Ja Accuweatherkin ennustaa meille sateista ja myrskyistä kesää. Johan meillä viime vuonna oli sellainen? Eikö nyt välillä meilläkin voisi vaan olla lämmin (pitempään kuin neljä päivää toukokuussa)?

Läksin tuossa lounastauolla koirien kanssa metsään kävelemään ja kotiin palattua laitoin koirat pihalle ja hain itselleni lounaan ja jäälatten, ja koneenkin kaveriksi. Nostin päivänvarjon ja kun siinä sen hetken oli tyven, tuumin, että näinhän tässä on mukava istua, josko jo korkkaisin piha-officen. Sitten puhalsi tuulenpuuska lautasliinani lentoon ja varjo kolisi telineessään niin että kiireen vilkkaa laskin sen alas. Ehtihän se olla auki ehkä pari minuuttia! Sitä se on ollut melkein koko kevään.

Urhoollisesti kuitenkin istuin siinä ulkona ja yritin keskittyä auringon lämpösäteisiin syödessäni ja ignoroida (aika onnistuneesti jopa) sen, että tuuli sai ihoni kananlihalle (lyhythihaisessa kun olin). Lounaani popsittuani nousin ja kiersin talon. Talossa on neljä seinää, joten voisi kuvitella, että edes jonkin seinustan vierellä olisi tuulelta suojassa. Vaan eipä ei. Tuuli ovelasti kiertää ja kaartaa, niin ettei sen suunnasta ota erkkikään selvää. Alistuin kohtalooni ja päätin palata sisälle.

Irrotin ensin Timmyn liekastaan ja komensin “inside! sisälle!” (koirat tuntee tuon molemmilla kielillä, mutta useimmiten tulee se myös sanottua molemmilla kielillä, kuten monet muutkin komennot). Timmy-ratonero ryntäsi iloisesti loikkien sisälle, tyytyväisenä siitä, että sai totella mommya. Irrotin sitten Meggien omastaan ja sanoin samat komennot. Meggie-russeli katsoi minua pää kallellaan ja silmistä oikein loisti kysymys: “Miksi ihmeessä menisin, kun täällä ulkona voin metsästää pupuja?”

Sanoin taikasanan: “Snack! Inside, snack!” ja kappas, kun tuli russelinkin koipiin liikettä. Meggie oli keittiössä nopeammin kuin kerkisin pupu sanoa. Onhan se snack tietenkin vähän helpommin saatavilla oleva välipala kuin pupu… Palattiin siis sisälle nautiskelemaan auringosta ikkunoiden läpi.

2016-05-19 12.20.01-2

Illalla ei edes yritetty avata varjoa, tai grillata tai muutakaan sellaista. Pidettiin sen sijaan tosikoisen ja miehen kanssa fillarien keväthuolto. Samalla laitettiin esikoiselta vapautuva Jopo tosikoiselle. Ens viikolle luvattiin lämmintä taas. Toivottavasti saadaan lämmintä ilman kovaa tuulta.

Tytöstä pojaksi tai jotain sinne päin

2016-05-19 15.11.03Joskus kauan sitten lasten ollessa pieniä, he katsoivat Barbie-elokuvia. Yksi tosikoisen lemppareista oli Prinsessa ja kerjäläistyttö. Me oomme kuin siskokset! Siinä prinsessan kanssa paikkaa vaihtaa “kerjäläistyttö”, jolla on kissa, joka ei osaa naukua vaan haukkuu. Yhdessä kohtauksessa se yrittää naukua, mikä aina päätyy puolihaukahdukseen. Kerjäläisprinsessa laulaa lohdutuslaulun, kertoo kissalle, ettei kannata yrittää olla muuta kuin on, että on paras hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, ja että hän rakastaa kissaa juuri sellaisena ja juuri siitä syystä että se on sellainen kuin on.

Esikoiseni murrosikävuodet ovat olleet varsin haasteelliset ehkä vähän eri tavalla kuin monella muulla. Haastellisimmat ehkä jopa hänelle itselleen, vaikka äitinä vierellä ja välillä täysin pois työnnettynä olenkin monet itkut itkenyt sekä omasta surusta että huolesta ja surusta lapsen voidessa pahoin. En tiedä vetääkö mikään kuitenkaan vertoja sille kamppailulle, jota ihminen itse käy oman eksistenssinsä kanssa. Sille tuskalle, joka tulee siitä, ettei löydä itseään, ei tiedä kuka on, ei sovi mihinkään valmiiseen koloon, muttei oikein osaa muovata omaansakaan.

Itsensä hakeminen ei ole ole helppoa yhdellekään teinille. Monta vaihetta joutuu käymään läpi. Joskus kaveriporukka vie, joskus kavereita ei löydy. Ei ainakaan samanhenkisiä. Joskus ajautuu kokeilemaan yhtä sun toista, ihan vain jotta sopisi joukkoon ja olisi joku. Joskus oma minä sopeutuu siihen ja ajan myötä löytyy se oman elämän tie. Toisille se on helpompaa, toisille vaikeampaa. Toiset solahtavat maailmaan ja elämään noin vaan, toiset painivat identiteettinsä kanssa vielä keski-ikäisinäkin.

Identiteetti on monitahoinen juttu, jossa suuressa roolissa on sukupuoli-identiteetti. Vaikka kuinka yrittäisimme rakentaa sukupuolineutraalia yhteiskuntaa, ei se oikeastaan ratkaise mitään. Tytöille ja pojille, naisille ja miehille on silti erilaisia odotuksia ja erilaisia rooleja. Tytöt ja pojat ovat erilaisia myös mieleltään. Biologia ja geenit määrittävät meidät miehiksi tai naisiksi – tai joskus joksikin siltä väliltä. Kovin yksinkertaistetusti olet nainen, jos sinulla on kaksi X-kromosomia ja mies jos toinen kromosomeista onkin Y. Tiede on kuitenkin jo pitkään tiennyt, ettei se ole ihan noin yksinkertaista. Fysiologisesti useimmiten on, muttei aina psykologisesti. Joskus psyykkinen sukupuoli onkin ristiriidassa fyysisen kanssa.

Erään kerran melkein kolme vuotta sitten juttelimme esikoisen kanssa jostakin, mihin heitin puolihuolimattomasti: “Seuraavaks sä sitten vissiin sanot haluavas olla poika.” En sitä sen ihmeemmin siinä ajatellut, enkä sillä mitään sen kummempaa tarkoittanut, en siis ainakaan tuomitsevaa. Se jäi kuitenkin sukupuoli-identiteettiä hakevan teinin päähän soimaan kuin myrskyvaroitus ja kun äidin tyylin kautta haettu nais-identiteetti ei ottanutkaan tuulta alleen, pelkäsi esikoinen reaktiotani kun siinä sitten niin kävikin. Rohkeutensa rippeet keräten itku kurkussa hän minulle yhtenä iltana joku aika sitten sai sen lopulta sanotuksi. Ettei ole hyvä olla naisen vartalossa. Että tuntuisi oikeammalta olla poika.

Mitä siihen osaa äiti sanoa, noin kylmiltään? Tilanne kävi aika awkwardiksi jo, kun en oikein osannut mitään sanoa ja lopulta tyttöpoikani kiljaisi: “No sano nyt jotain!” ja alkoi itkeä. Lopulta juteltiin hänen sänkynsä laidalla pitkään ja siitä on alkanut hänen tiensä kohti sisäistä eheyttä. Sitä en tiedä, sitä ei kukaan vielä tiedä, onko hän viimein nyt löytänyt sen, mitä on. Tie oikeaan sukupuolenvaihdokseen on pitkä, eikä vielä ole lähetettä nuorten trans-klinikallekaan. Ja toisaalta, toisinaan murrosiän trans-“oireet” menevät kuitenkin ohi.

Ymmärrän siis toisaalta kaikkia, jotka tästä ajattelevat, että vaihe se on tuokin. Ehkä se on, ehkä se ei ole. Minä en oikeastaan yllättynyt, mistä ehkä kertoo se puolihuolimaton huomautuksenikin. En sitä toivonut, en sitä vieläkään lapselleni toivoisi – oma päällimmäinen tunteeni tämän suhteen on suru siitä, että lapseni ei pysty löytämään identiteettiään siinä kehossa, johon syntyi. Surua lähinnä siis siksi, että olisihan se elämä paljon helpompaa niin! Vähän hämmennystä siitä, että olen synnyttänyt ja kasvattanut tytön, josta näyttääkin kuoriutuvan poika.

Kohta kuusitoista vuotta olen elänyt vanhimman lapseni kanssa. Tyttöpoikani, jota tähän asti olen tyttäreksi ja neidiksi ja likaksi kutsunut. Näiden mielen myrskyjen jälkeen olen havaitsevinani nyt sellaista seesteisyyttä ja sisäisen rauhan rakentumista hämmentyneisyyden ja ahdistuneisuuden sijaan. Opettelen kutsumaan lastani uudella nimellä, vähän niinkun pojan nimellä, mutta kuitenkin tavallaan sukupuolineutraalilla nimellä. Käytiin viikolla vaateostoksilla – esikoisen historian helpoimmat shoppailut! Ne juuri oikeanlaiset, oikean tyyliset vaatteet löytyivät helposti – miesten osastolta. Lapseni on yhä sama lapseni, joka ei ole hameissa viihtynyt sitten eskarin, ja joka välillä oli ehdoton pitkistä hiuksistaan, mutta nyt näyttää koko ajan entistä enemmän pojalta. Ja se sopii hänelle!

Maailma tuntee monia hänenlaisiaan. Ihmisiä, joiden sukupuoli-identiteetti ei ole selkeästi oikein nainen eikä mies. Esikoinen on sanonut, ettei hän ehkä ihan täyttä sukupuolenvaihdosta välttämättä kaipaa, ennemmin on niin sanotusti muu-sukupuolinen, sillä hänessä on kuitenkin sekä tyttö- että poikapiirteitä. Jompi kumpi kun pitää kuitenkin virallisesti olla, kallistuu vaaka ennemmin miehiseen suuntaan. Ja se on sitten ihan fine. Yllätyksekseni isänikin oli samaa mieltä. Ei sillä väliä onko tyttö vai poika vai jotain siltä väliltä. Kunhan on. Pääasia, että ymmärtää itse kuka on ja on sinut itsensä kanssa. Ja ne jotka eivät kykene hyväksymään sinua sellaisena kuin olet, eivät ole sen arvoisia.

What’s Wrong Wofie, are ya sick, Something in your Throat?
Wait A Minute are you trying to meow?
Ah Fella, I can see it when you’re feeling low, You can’t hide that from me
You’re no status quo calico, So why keep trying to be?
‘Cause you’re more than that, You’re my doggish cat
I wish you could see the you I see, I say
If you bark, Celebrate it, Make your mark, Serenade it
Noah’s ark, Shoulda had a cat like you
And if, What you are, Is a strange you
Doesn’t mean, You should change you
Only means, You should change your point of view

Hey, feline, You fetch just fine. To thine ownself be true
Your bow wow’s The cat’s meow, It’s how I know you’re you

You don’t need the bows, Or tiara
Bid your woes Sayonara, Trust your nose, ‘Cause it knows the way to go
When you Chase your tail You’re enchanting
Spirits sail When you’re panting
When you wail You’re a rover, Romeo

There is not One hair of you That I would rearrange
I love you the way you are And that will never change
That will never change

Helsingistä länteen

Hetken ehdin kotosalla (ja vähän toimistollakin) hengähtää (lue tehdä pihatöitä ja töitä), kun taas vietiin. Lähdin tiistaina kotityöpäivän päätteeksi siinä neljän pintaan ajamaan kohti Poria. Ihan omalla autolla tällä reissulla. Kehä-ykkösellä körötellessäni pohdin, ettei ehkä ollut paras mahdollinen ajatus pyrkiä Stadista ulos juuri siinä neljän aikaan. Turun motarilla tunne vain vahvistui. Ensimmäiset kolme varttia siis jonotin ulos pk-seudulta kuumassa autossa auringon paahteessa. Jäälatteni loppui ennen ruuhkaa. Ja tajusin unohtaneeni hiusharjan kotiin. Onneksi käsilaukussa kulkee aina mukana pieni matkaharja.

Lopulta pääsin ajelemaan järjellisiä nopeuksia (miinus tietyöt) ja käännyin kohti Poria. Muistin siinä ajellessani, miksi tuo Porintie on niin ärsyttävä ajaa. Ne rekat. Ja ennen kaikkea ne henkilöautot, joita ei edes kiinnosta ohittaa niitä, joten rekan ohituksen sijaan siellä joutuu ohittamaan keskimäärin viisi henkilöautoa + rekan. Ohituskaistoja on jokunen, mutta yleensä nuo jonot tietenkin saavuttaa kokolailla juuri ohituskaistan päättyessä. Siksi en mielelläni pysähtele – kaikki ohittamani autot on taas edessäni kun palaan tielle. Oli kuitenkin pakko poiketa Forssan ABC:lle tyhjentämään kupla otsasta.

Joskus Forssan jälkeen pääsin kuitenkin ajelemaan omaa tahtia, ilman että kukaan oli edessäni säätelemässä tahtia. Aina kunnes eräs traktori häiritsi menoa. Mistä lie siihen oli ilmaantunut, mutta siinä vaiheessa kun minä sen saavutin, se oli kääntymässä vasemmalle ja sen takana seisoi joku pösö. Traktorin käännyttyä valmistauduin kiihdyttämään niinkuin normaalit ihmiset sellaisessa tilanteessa tekevät ja melkein ehdin törmätä pösöön, joka ei vaan meinannut liikkua. Onneksi refleksini ovat nopeat ja jarrutin hyvinkin ajoissa. Minkä jälkeen kaasuttelin sievästi pösön ohi.

Pösön blondi kuskityttö suivaantui manööveristäni ja hännysteli, kunnes suhahti ohi. Tuumasin, että antaa mennä vaan, jos ego on siitä kiinni ja jatkoin omaa tahtiani. Eipä kuitenkaan aikaakaan kun saavutettiin rekka. Pösö junnasi ja junnasi eikä päässyt rekasta ohi, vaikka paikkoja olisi ollut. Hujautin siis uudelleen pösön ja samantien rekankin ohi. Tuumasin vaan, ettei kande alkaa isotella ennenkuin osaa ajaa. Mersulla on muuten niin kiva ohitella maantiellä, kun se tarvittaessa kiih-tyy!

Pääsin viimein seitsemän pintaan perille Poriin, ajoin auton hotellin talliin ja kirjauduin sisään. Sen jälkeen ilta olikin business as usual: kamat huoneeseen, soitto kotiin, ruokaa hotellin ravintolasta, leffa Netflixistä, idlailua naamakirjassa ja liian myöhään peiton alle. Yksinäinen hotellisänky ei vaan houkuttele nukkumaan. Niinpä olinkin aamulla kellon soidessa 6:40 aivan liian väsynyt. Vääntäydyin kuitenkin ylös, alas ja aamupalalle ja lähdin ajamaan asiakkaalle googlemapsin kanssa.

Päivän koulutusten jälkeen tuumasin, että oma auto, oma lupa – mitäpä siellä hotellihuoneessa yksin ja Porikin on niin nähty – ja suuntasinkin auton nokan kohti Yyterin santoja. Pari kertaa siellä olen ennenkin käynyt; kerran vähän viileällä syys- tai kevätsäällä ja kerran kuumana kesäpäivänä esikoisen ollessa vailla parivuotias. Bongasin matkalla Teboilin ja tein mental noten tankata paluumatkalla. Bongasin matkalla myös Yyterin kylpylähotellin ja tein mental noten tsekata sen hinnat ennen kuin seuraavan kerran tulen Poriin elokuussa. Silloin voisi vielä olla aika päheetä olla siinä ihan Yyterin rannan tuntumassa yötä.

Jätin auton sinne parkkikselle ja arvoin suunnan. Kyltit are for wussies. Tarvoin tennareissani (joissa onneksi on paksu pohja, joskin olin valmistautunut tarvittaessa riisumaan kengät pois) hiekkapolkua ylös, valittuani suunnaksi linnan tornin. “Linna” osoittautui vesiliukumäen portin tolpaksi, joten kiersin liukumäkiaitauksen ja jatkoin matkaani kohti vähemmän metsittyneitä dyynejä ja rantaa tuulen tuivertaessa, auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta. Hiukan oli viileämpää kuin edellisen kerran dyyneillä taivaltaessani – Maspalomasissa pari vuotta sitten näihin aikoihin vuodesta.

Aikani kuljeksin märällä rantahiekalla, auringosta nautiskellen. Suunnitelmani oli kävellä rannan toiseen päähän saakka, mutta hylkäsin lopulta ajatuksen sillä tuuli tuntui korvissa aika pahasti kylmältä. Kiipesin sen sijaan dyynien huipulle ja tarvoin hiekassa kohti rannan pääväylää ja sitä myöti sitten autolle. Hetken mietin, jäisinkö syömään siihen ravintola Laguuniin vai mikä se olikaan, mutta nousin autoon ja ajoin hotelliin, tankkaus-pitstopin kautta.

PhototasticCollage-2016-05-12-20-57-07

Poikkesin peruskaavastani sen verran, että söinkin ihan siellä hotellin ravintolassa ennen huoneeseen menoa. Mies oli tällä kertaa oikeassa. Heti siinä oli vanhempi mieshenkilö kyselemässä minulta kaikenlaista kuten haluaisinko jotain juotavaa ja mitä haluaisin syödä. Aika epätoivoiseksi jäi yritys tosin, sillä toi sitten minulle laskun syötyäni ja ihan itse jouduin ruokani maksamaan ;)

Tsemppasin itseni suunnilleen ajoissa nukkumaan, joskin sitten puoli yhdentoista aikaan alkoi kännykkä plingailla viestejä kotoa. Kevyttä draamaa uhkasi olla tosikoisen kanssa, mutta se meni onneksi ohi.

Aamusella pikaisen aamupalan jälkeen luovutin huoneeni ja lähdin ajamaan kohti asiakasta karttamuistiini luottaen. Johan minä sinne kerran ajoin, kyllä minä sinne uudestaankin! Siinä kohti kun tienviitassa luki YYTERI 13, totesin, että pahus! Ajoin ohi! Käännyin seuraavassa mahdollisessa risteyksessä ympäri ja vahingosta viisastuneena avasin sen googlemapsin. Jotenkin onnistuin sohimaan siinä matkalla navigaattorin päälle ja yritin ymmärtää, miten siitä poistutaan (vihaan navigaattorin opastamana ajamista, kurkin mieluummin karttaa), kun kännykkäni soi ja vastasin tosikoiselle.

Tyttärellä oli lievä hätä kotona mahakipujen kanssa, puhuin tytön kanssa ja mietin, miten ihmeessä samalla saisin katsottua sitä karttaa etten nyt uudestaan harhaile. Navigaattori oli tällä kertaa onni onnettomuudessa, sillä sepä antoikin minulle ohjeet korvaani ihan siinä puhelun lomassa!

Päivä päätteeksi oli aika suunnata auton nokka kohti Raumaa. Etsin ramppia päätielle oikeaan suuntaan (oikealle), mutta missasin rampin (joka olikin loogisesti vasemmalla) ja ajelin jälleen väärään suuntaan, kunnes käännyin samalla Nesteen pihalla takaisinpäin. Väli Pori-Rauma on muuten tuskaisa ajettava. Ei ehkä muuten, mutta liikennettä on paljon ja niitä autoja tuntui riittävän, joiden mielestä 60km/h on ihan ok nopeus satasenkin alueella. Eikä ohi pääse, kun vastaan tulee autoa yhtenä virtana. Yritin hokea itselleni, ettei minulla mikään kiire, valmiissa maailmassa. Perille pääsin, vaikka suurimman osan ajasta junnasinkin hitaasti jonossa.

Täällä sitä siis ollaan. Taas yksi hotellihuone, joka muistuttaa kutakuinkin jokaista muuta hotellihuonetta maailmassa. Ei sillä, pääasia, että on sänky jossa nukkua. Ja Internet-yhteys. Ei sovi unohtaa nettiä! Tosin kännykästä jaettu wifi yleensä (Suomessa) pelastaa nekin tilanteet, joissa hotellin wifi ei skulaa. Aina ei kuitenkaan ole riittävästi kenttää. Kuten siinä bunkkerissa, jossa tänä iltana söin taivaallisen hyvää hiillostettua lohta ja salaattia. Yritin ruokaa odotellessani jutella miehen kanssa puhelimessa, to no avail. Kun ei ole kenttää niin ei ole.

Jotenkin tuossa hotelliin navigoidessani kuvittelin, että Rauman vanha kaupunki (jota halusin lähteä katselemaan ja kuvailemaan) olisi ollut jotenkin kaukanakin hotellista. Sisäänkirjauduttuani vein tavarani huoneeseeni ja lähdin saman tien liikkeelle, autolla, tyhmästi. Jätin auton parkkiin siihen vanhan Rauman laitamille ja kirosin jo tyhmyyttäni tajutessani kuinka lähellä hotellia oikeasti olin. Tehty mikä tehty kuitenkin, joten lähdin käppäilemään. Kyllä olikin kaunista! En muista ennen Raumalla käyneenikään.

En varsinaisesti ajatellut syödä ihan vielä niin aikaisin (kuuden maissa), mutta se kellariravintola osui siihen matkanvarrelle niin mageena ja houkuttelevana, että sinnepä sisälle kävelin syömään. Päivällisen jälkeen vielä kävelin vähän matkaa kanavan varteen ja kirosin tyhmyyttäni uudelleen. Sen sijaan että olisin siitä jatkanut matkaani hotelliin ne viimeiset ehkä pari sataa metriä, jouduin palaamaan päinvastaiseen suuntaan autolle. Ei siinä mitään, sen siis tein. Ajoin auton hotellin parkkiin ja kävelin vielä uudestaan siihen kanavan varteen katsastamaan pieniä suihkulähteitä.

PhototasticCollage-2016-05-12-20-59-46

Huomenna minulla on googlemapsin mukaan kolmen minuutin matka asiakkaalle. Ja siitä sitten koulutuspäivän jälkeen nokka kohti Turkua ja sitä kautta kotia. Onneksi on viikonloppu edessä! Reissaaminen aina väsyttää…