Saunanlämmityksen lomasta

Viime päivät ja viikot ovat olleet melkoista matalalentoa, eikä laskeutumishetkeä näy. Tai näkyy, kalenteri hiljenee noin kesäkuun puolivälin hujakoilla, työkalenteri siis. Työn lisäksi tässä on kuitenkin kotihommissakin ollut yhtä sun toista rautaa taottavana. Välillä ähes kirjaimellisesti.

Remppa

Porraskäytävän remppahommat ovat edenneet hitaasti mutta varmasti. Joskus jo aikaa sitten eräänä kauniina lauantaipäivänä puhdistettiin kaiteet asetonilla ja sen jälkeen mies hioi ne. Pari viikkoa sitten mies ja keskimmäinen lakkasivat ne. Sen jälkeen ne ovatkin odottaneet autotallissa paikalleen pääsyä. Jääneet grillien ja kaiken muun jalkoihin. Kerran jo tulin peffalleni portaissa. Kaide olisi saattanut auttaa pysymään jaloillani.

Pihakalusteet

Uusi iso pallogrillimme on erinomainen. Vanhakin vielä pelittää ja tänään onkin olleet molemmat kuumina, kun pienessä mies grillasi meille kanaa lounaaksi ja isossa on yhä yksi paksu possunniska eli pulled porkia tulossa. Eilen siinä grillattiin burgerit tytöille ja koitettiin paellaakin tehdä isolla pannulla, mutta se ei oikein tullut tarpeeksi kuumaksi kun hiilet oli koreissa. Ensi kerralla enempi hiiliä ja koko ritilän täydeltä.

 

Pöydät ja tuolit eivät ole päässeet vielä paikalleen – ei tässä vielä juuri ulkona tarkene syödä (paitsi tänään auringossa). Sitä paitsi, uusi uljas aurinkovarjomme oli tuossa viime maanantaina auki viikonlopun jäljiltä kun pihaan iski sellainen tuulenpuuska, että kottikärryt lensi 5 metriä ja tuo varjomme naapurin aitaa päin. Pari pienaa katkesi, joten se on just about käyttökelvoton. Tarvii ostaa uusi – ja muistaa sulkea se aina iltaisin!

Espressokone

Viime sunnuntaina oltiin niin näppäriä, että tehtiin meidän DeLonghi-espressokoneellemme vuosihuolto. Jonka jälkeen sieltä ei tullu pisaraakaan kahvia kuppeihin vaan kaikki valui puruastiaan. Korjasin asian ja kone toimi tovin mallikkaasti, kunnes mies tuli kaupoista kotiin, yritti tehdä kahvin ja taas kaikki meni puruastiaan. Sinne päätyi myös yksi muovijenga. Maanantaina mies purki lopulta koko koneen, vain todetakseen, että osa, joka pitäisi vaihtaa, maksaa noin 80€ ja lisäksi aika moni muukin osa vetelee viimeisiään.

Kutakuinkin samalta istumalta otin Googlen kauniiseen käteen ja löysin Hobby Hallista vastaavan DeLonghin. Soitin kysyäkseni löytyykö sitä myymälästä. Ei, mutta sen voi tilata sinne. Tilasin siis ja keskiviikkona haettiin meille uusi espressokone, vähän perusmallimpi kuin edellinen, paitsi että siinä on sangen toivottu toiminto: maidon höyrytys ilman vaahdotusta. Kyllä nyt tulee hyvät cappucinot, kun maitoa ei tarvitse mikrottaa vaan sen lämmityskin hoituu höyryllä!

2016-04-27 20.54.20-2

Tien päältä, peltojen keskeltä

Pitkästä aikaa olen viime aikoina myös ajanut parit työreissut. Kerran Kotkaan ja kerran Turun lähistölle keskelle ihan ei mitään. Siihen paikkaan verrattuna Harjavaltakin on city! Ajelin läpi peltomaittein, köyhien kyläpahasten, joissa hädin tuskin kahden auton mentävää pääväylää reunustivat purkukuntoiset ladot ja melkein yhtä ränsistyneet puutalot. Läpi sellaisten maisemien, joissa mieleen väkisinkin tunki tuo kouluajoilta tuttu laulu “…kertoisinko köyhyyden? Laudat eessä ovien?” Sininen ja valkoinen tietenkin, vaikka maaseutumme tähän aikaan vuodesta onkin harmaa, ruskea ja likainen. Se on niin helppo unohtaa täällä Stadissa, jopa täällä laitamilla.

2016-04-28 13.13.37 2016-04-28 15.16.51 2016-04-28 13.04.45

 

 

 

 

6-vuotistyösynttäri

Tässä huhtikuun joku päivä (virallisesti tosin vasta toukokuun eka) tuli täyteen kuusi vuotta nykyisessä työpaikassani. Siinä ajassa meistä on kasvanut päälle 20 hengen IT-talo; silloin kuusi vuotta sitten meitä oli kolme. Aikamoista! Hassuinta on, että monet työkaverit on olleet talossa vasta vuoden, vaikka tuntuu kuin olisivat olleet aina. Sain mainion kortin sekä vaahtokarkkikukkakimpun.

2016-04-29 15.51.11

Vappu

Vappu on tänä vuonna ihan vaan viikonloppu. Juotiin jo eilen Prosecco, mutta huomiseksi mies kävi tänään vielä hakemassa Rosée Cantin. Mitä sitten ikinä Vappu-lounaaksi tehdäänkään; varmaan syödään sitä possua. Sima ei sitten ihan ehtinyt valmistua Vapuksi, kun vasta viime sunnuntaina sen laitoin tulemaan ja tiistaina vasta ehdin pullottaa. Ehkä huomenna? Tai ensi viikolla…

Tänään ollaan tehty pihahommia koko remmin voimin – risut, kivet ja männynkävyt pois nurmikolta ja minä laitoin puutarhaletkutelineen paikoilleen ja kävin kaivamassa lasinpaloja taas metsästä. Eri paikasta kuin viime keväänä. En tajua, en.

Nyt on esikoinen ja tosikoinen kumpikin kavereillaan Vappua viettämässä, vain keskimmäinen tuolla katselee telkkaria. Sauna on lämpiämässä ja possu yhä paahtuu grillissä. Päivä on ollut ihanan lämmin ja aurinkoinen, ja illastakin tuli lopulta kaunis, vaikka välillä meinasikin näyttää siltä että kohta tulee jotain märkää taivaalta ja paljon.

Peanuts_vappu

Jäähyväiset kaasugrillille

Kaasugrillimme kesti kolme kesää, aivan kuten mies ennusti. Kolmantena kesänä – viime kesänä – siinä kesän lopulla grillistä putosi pohja. Pystyihän sillä vielä jotenkuten grillaamaan, mutta liekit leimusivat tuulen puhaltaessa suoraan polttimiin. Silloin ostimme muutamalla kympillä käytetyn pienen Weber-pallogrillin (tai ehkä jo vähän aiemmin), tyydyttämään loppukesän grillaustarpeita. Itse rakennettu tiiligrilli on kiva, mutta kovin säänarka.

Viime kesä oli myös viimeinen 17 vuotta vanhoille muovisille puutarhakalusteillemme. Vähän vähemmän vanha aurinkovarjokin eleli viimeiset hetkensä viime syksynkorvilla. Tänä kylmänä keväänä olemme siis ostaneet niin uudet puutarhakalusteet kuin aurinkovarjon kuin grillinkin. Ei tosin enää kaasugrilliä.

Pieniä first world -haasteita on aiheuttanut puutarhasetin kasaaminen. Ikea ei enää valmista tismalleen samanlaista aurinkovarjoa kuin entisemme, joten jouduimme valitsemaan monesta huonosta vaihtoehdosta sen vähiten huonon. Päädyimme halkaisijaltaa nelimetriseen aurinkovarjoon – jösses! – joka ei sitten mahdukaan uuden pöytämme aurinkovarjokolosta sisään, putken ollessa niin paksu. Toisaalta, kunhan reikä saadaan suurennettua (eihän se muovin kanssa isokaan ongelma ole) meillä on sitten niin iso varjo, että voidaan vaikka hommata toinenkin pöytä ja näin saada varjon alle paljon isompi puutarhapöytä.

InstagramCapture_0db9729e-1b0b-4c91-95bc-7f688c554d0a

Eilen kävin esikoisen kanssa “pakettiauto-ostoksilla” eli etsimässä hälle uudet Vansit vanhojen jalkaan jo hajoavien tilalle. Samalla reissulla käytiin hakemassa meille uusi uljas iso Weber-pallo. Koottiin se miehen kanssa illalla, keittiössä, sillä ulkona oli kylmä ja satoi. Nytkin on kylmä ja sataa. Tuleekohan tästä kesää lain? Ainakin meillä on nyt niin iso aurinkovarjo, että sen alla voi vaikka grillata tuolla isolla pallolla, jos sataa. On meinaan meininki tänään nakata tomahawk grilliin.

InstagramCapture_5a95e7b1-5576-4c8d-b507-17d05abfbab4

Pienet pallogrillit ovat muisto lapsuudesta. Kaasugrillit ovat olleet minulle tutumpi juttu aikuisuudesta. Vuosia mieskin preferoi kaasua sen nopeuden vuoksi. Luultavasti tämän hiili(tai briketti)grillipaluun kanssa jotain tekemistä on silläkin, että lapset on niin isoja. Ei ole niin kiire saada ruoka valmiiksi grillatessa(kaan). Paljon paremmaltahan se ruoka maistuu kun se on grillattu kookospuubriketeillä kuin kaasulla!

Vielä meillä on kaasupoltin, jota käytetään paellan ja muurikkalättyjen paistamiseen ja mistä sitä tietää, mihin kaikkeen vielä. Grilliinkin mahtuu nyt kuitenkin vaikka mitä, sillä tuo iso Weber on todella iso! Pari extra-kaasupulloa meillä siis nyt varastossa. Ehkä ne myydään pois. Tulisi jo kesä! Alkaa kyllästyttää tämä ainainen 2-8 astetta ja sataa-paistaa-sataa-paistaa sää!

InstagramCapture_7b7d14dc-052a-4b2c-8baf-4be132ee486f

Viisi kirjaa

Myönnän, nappasin tämän Facebookista. En vaan voinut ohittaa!

(1. päivänä) kirja, jota luet nyt

En yleensä moniaja kirjojen kanssa, mutta olen viime aikoina lukenut sekä perinteistä kirja-kirjaa että eKirjaa yhtaikaa, sillä en jaksa kantaa kirjoja yleensä mukanani ja kuitenkin bussissa ja missä vaan mieluusti luen. Juuri nyt siis on kesken kaksi:
Kaari Utrio: Viipurin kaunotar
Clive Cussler: Blue GoldSpring16

(2. päivänä) kirja, jota rakastit lapsena

Tätä sivusin juuri toissapäivänä, kun maalailin kyseisen kirjan innoittamana pienen kuvan. Tämän kirjan muistan liki ulkoa vieläkin, tätä kirjaa siteeraan joka kevät. Se on tietenkin Pupu etsii omaa kotia.

“Kevät kevät kevät!” lauloivat pikku-punarinnat niin, että olivat pudota pudota pesästä! Ja oli kevät.

(3. päivänä) kirja, joka jäi kesken

Kirjan kesken jättäminen on minulle melko harvinaista. Yleensä kahlaan läpi tylsemmätkin kirjat. Äkkiseltään mieleen tulee kolme, joita en vaan saanut luettua loppuun. Kaikki elämän eri hetkiltä:

– Margery Sharp: Pelastuspartio Bernard ja Bianca – luin kirjaa yhdeksänvanhana enkä päässyt puusta pitkään, sillä pitkästyin
– Leo Tolstoi: Anna Karenina – hyvä yritys noin parikymppisenä, ajatuksena, että kuuluuhan sen lukeminen yleissivistykseen. Paitsi että tylsistyin kuoliaaksi, kyllästyin Venäjän ylimystön edesottamuksiin
– Andrew Peterson: Contract to Kill – olen lukenut ko. sarjan aikaisemmat kolme kirjaa, mutta tämän neljännen kanssa viimein kyllästyin siihen ex-military-touhuun ja kohtalaisen raakaan actioniin

(4. päivänä) kirja, joka teki suuren vaikutuksen

Näitähän olen listannut ennenkin. Yhden kirjan valitseminen on aika vaikeaa jälleen, joten kirjaan tähänkin kolme.

– Richard Adams: Ruohometsän kansa – varhaisteininä luettua
– Colleen McCullough: Tim –
murrosiän lukukokemus
Seita Vuorela: Karikko – 
viime vuoden luku-uutuus, teinin suosittelemana

(5. päivänä) kirja, johon palaat aina uudelleen

On yksi yliste muiden. Kirja, jonka olen lukenut varmaan parikymmentä kertaa läpi. Kirja, jonka pohjalta tehdyn sarjan olen katsonut läpi lukemattomia kertoja. Tarina, joka koskettaa syvältä, eri elämänvaiheissa eri tavoilla. Kirja, johon palaan aina vaan uudestaan ja uudestaan. Colleen McCullough: Okalinnut.

Taivaanrannanmaalari

Lapset useimmiten rakastavat piirtämistä. Eikä heitä haittaa se, ettei todellisuus ja heidän piirustuksensa aina kohtaa – päinvastoin! Lasten piirrokset ovat usein lennokkaita ja mielikuvituksellisia. Piirroksissa ei taivaskaan riitä katoksi, eikä haittaa, että taidot on vajavaiset. Jossain vaiheessa kehittyy se tietoisuus omista kyvyistä ja niiden rajallisuudesta (niille, joilla se rajallisuus on) ja piirtämisen iloon alkaa sekoittua häpeää siitä, ettei piirros olekaan niin hyvä kuin toivoisi. Sitten jo katoaa se ilokin, ja jollei koe olevansa lahjakas, koko homma useimmiten jää viimeistään siinä murrosiän tiimellyksessä.

Kokemus lahjakkuudesta on monesti toki eri asia kuin todellinen lahjakkuus. Siihen vaikuttaa paitsi oma kyky verrata omia tekeleitä toisten tekeleisiin ja siihen, mitä piirroksen tai maalauksen tulisi kuvastaa tai esittää, muiden antama palaute. Etenkin vanhemmat voivat vaikuttaa tähän kokemukseen todella paljon. Todella lahjakas saattaa tuntea itsensä epäonnistujaksi, jos vanhemmat ovat liian kriittisiä eivätkä kehu. Varsin lahjatonkin voi puolestaan tuntea itsensä sangen taitavaksi ja lahjakkaaksi, jos palaute on aina kritiikitöntä kehua.

Tämä koskee toki kaikkea. Katsokaa vaikka telkkarista noita Talent-showta: aika monille olisi jonkun pitänyt jossain matkan varrella sanoa jotain muutakin kuin että laulat niin ihanasti ennen kuin täysin nuotin vierestä laulava henkilö menee ja nolaa itsensä koko maailman edessä.

Koska tämä on minun blogini, kiertyy tämäkin tietenkin minuun.

Koko lapsuuteni kuulin äidiltäni, miten en pysyisi nuotissa vaikka elämäni riippuisi siitä. En tiedä, ehkä se olikin totta, ehkä ei, mutta kummasti minut hyväksyttiin koulun kuoroon 9-vuotiaana ja sain laulukokeesta kympin 12-vuotiaana ja lauloin koko nuoruuteni ja osan aikuisuuttani kuoroissa, joissa ei nuotin vierestä laulavaa kyllä olisi mukana pidetty. Uskon osaavani laulaa, äidistä huolimatta.

Koko ikäni olen saanut kuulla, miten hyvin osaan kirjoittaa. Positiivista palautetta on tullut niin äidiltäni kuin muiltakin ihmisiltä. Olen aina uskonut osaavani kirjoittaa hyvin. Olen ollut varsin itsekriittinen toisinaan, verraten omaa tekstiäni muiden teksteihin ja ajatellen, että “tuokin kirjoittaa niin paljon paremmin kuin minä”. Jollain ehkä terveellä tavalla koen, että lapsesta polvi paranee, sillä mielestäni esikoinen on minua lahjakkaampi kirjoittaja. Toisaalta, meillä jokaisella on tyylimme, eikä kaikki ole aina suoraan verrannollista.

Piirtämistä olen aina rakastanut, mutten muista lapsuudestani juurikaan kannustusta. Muistan lähinnä kommentteja kuten “mistä lähtien piirustus on kirjoitettu kahdella ärrällä?” (ohittaen itse piirRustuksen kokonaan), “mitä noi keltaset läikät lumessa on? koiranpissaa? hyh…” (olin inhorealisti jo pienenä), “tuo olisi hieno jos olisit kolmevuotias, sun pitäisi jo osata piirtää parempia” (kun yritin saada kerrankin äidiltäni kehuja, hänen kehuttuaan hoitolapsen piirrosta) jne. Teininä vielä piirtelin ja maalailin omaksi ilokseni ja luennoilla Yliopistossa kuvitin muistiinpanojen marginaalit pienillä eläimillä puhekuplineen. Arvannette kuitenkin, etten ole koskaan kokenut olevani lahjakas.

En minä lahjakas olekaan. Mutten maailman surkeinkaan. Piirtämisessä ja maalaamisessakin minulla on oma tyylini. Koulussa olin jopa hyvä, ja mallista osaan piirtää kohtuullisesti. Vuosikausia olen jättänyt siis piirtämisen ja maalaamisen lapsilleni, jotka molemmat ovat varsin taitavia kynänkäyttäjiä ja etenkin tosikoisen lahjakkuus piilee paitsi liikunnassa, myös piirtämisessä ja maalaamisessa. Monin verroin taitavampaa jälkeä kuin minun pensselistäni kuunaan.

Tätä tuossa erään kerran “ääneen” kirjoittelin, naamakirjassa siis erääseen kommenttiin vuodatin sitä miten haaveeni olisi maalata, mutta kun en osaa, en uskalla pensseliin tarttuakaan. Saman tien tuli kannustusta ja rohkaistuin tarpeeksi, että kävin ostamassa maalausvälineitä ja pari lehtiötä. Mikä se on se sellainen lukko ihmisessä, joka suorastaan estää maalaamasta edes omaksi iloksi? Olen ottanut asiakseni poistaa tuon lukon sisältäni. Maalaan taas.

Toinen lehtiöistä toimii maalauspäiväkirjana. Maalailen siihen päivän varrelta ajatuksia, mielikuvia, juttuja. Sillan, jonka yli ajoin. Auringon, joka niin ihanasti paistoi. Pupun, joka sai koirat menemään villeiksi. Kuvia koiristamme. En hallitse abstraktia taidetta juurikaan – lähinnä sellaista syntyy äärimmäisestä tuskasta, mutta tällä hetkellä elämässäni ei sitä ole (vaihteeksi!). Joten maalailen kuvia, vajavaisilla taidoillani. Omaksi ilokseni.

Toinen lehtiö on A5-kokoinen ja siihen maalailen kuvia, joista monilla on sloganit. Vähän samaan tapaan kuin silloin opintojen aikaan. Ajatuksia kuvina. Niitä minulla on. Ajatuksia siis. Ja olen aina tykännyt kuvittaa niitä. Pitkään vaan se lukko esti minua ikinä tarttumasta kynään, sillä lopputuloksen rujous sai ajatuksenkin muuttumaan jotenkin rumaksi. Tai niin siis aina ajattelin, palautteen perusteella.

En kai olisi minä, jollen tätäkin uusvanhaa harrastustani olisi vääntänyt blogiksikin. Syntyi Artzy Bunny – blogi johon postailen kuviani. En elättele mitään illuusioita maailmanmaineesta naivistisilla kuvillani, mutta tykkään jakaa. Jos ei niistä tykkää, jos ne on jonkun mielestä ihan kuraa, antaa olla. Jaan silti, koska ne ovat minusta kuitenkin sen arvoisia. Pieniä kurkistuksia sielunmaisemaani.

artcollage

P.S. Disclaimer: Tiedän kyllä mitä taivaanrannanmaalarilla yleisesti ottaen tarkoitetaan. Olen kyllä sellainenkin, idealistinen haaveilija. Käytin sanaa blogin otsikossa tietoisesti hivenen väärässä merkityksessä. Because I can.

Viimeinen teini uunista ulos

Ei ole synttäritkään enää niinkuin ennen. Silloin kun lapset oli pieniä ja jaksoin laittaa kunnon juhlat pystyyn kaksi kertaa vuodessa. Silloin tuli vieraita joskus sekä lauantaina että sunnuntaina, sukulaisia ja ystäviä perheineen. Tietenkin oli ne kaverisynttäritkin. Oli ilmapalloja ja milloin minkäkin teeman mukaisia servettejä ja paperilautasia niin hieno kakku kuin mikä nyt minun taidoillani syntyi. Vaikka ulkoistamalla saisikin hienompia, olen aina halunnut tehdä kakut itse. Niitä harvoja kertoja lukuunottamatta, kun elämän hektisyys on vain ollut niin hektistä, että olen tyytynyt kaupan tarjontaan. Niitä kertoja on ollut ehkä kaksi.

Nyt on tytöt teinistyneet, kun nuorinkin täytti eilen 13. Samalla on suku pienentynyt, kun äiti ja isoäiti ovat kuolleet, sisko on muuttanut Jenkkeihin enkä enää muutamaan vuoteen ole kestinnyt lasten isän sukua synttäreillä. En kyllä enää taitaisi jaksaakaan, sillä ainahan voisin ihmisiä meille kutsua, jos haluaisin. Minusta on ollut ihan mukava kutsua vain isä ja isän vaimo synttärikahveille, kuten eilenkin.

On oikeastaan aika vaikea pukea sanoiksi niitä tunteita, joita se herättää, että nuorinkin lapsistani on murrosiän saavuttanut. Olen loputtoman onnellinen tytöistäni, olen mielettömän ylpeä heistä, on upeaa seurata ja tukea heidän kasvuaan aikuisuuteen, muuttuva äitisuhdekin tuntuu minusta ennemmin hienolta kuin ahdistavalta asialta. Vaikka esikoinen puhuu jo kotoa muutostaan (suunnittelee muuttoa jo vuoden päästä kesällä kaverin kanssa kimppakämpäään!), ei sekään ahdista. En minä sitä päivää odota, ja varmasti ikävä tulee moneen kertaan kun tytöt lähtevät, mutta jotenkin pidän meidän äiti-tytär-suhteitamme niin hyvinä, että uskon vaan kaiken menevän hyvin.

Ehkä asiaa helpottaa vähän sekin, että perheessä on myös nuo karvaiset kestovauvat, joita saan hoivailla ja vauvatella niin paljon kuin sielu sietää. Ei sillä, vanhenee nuo karvaturritkin. Meggie on ollut meillä nyt kaksi ja puoli vuotta ja täytti perjantaina 4 vuotta (passinsa mukaan). Toinen seuraa perässä, Vappuna on Timmyn 4-vuotispäivä. Koirat juhlistivat Meggien synttäreitä vielä pienemmästi kuin me ihmiset tosikoisen syntsyjä: tein niille erikoisaamiaisen, jossa oli paistettua munaa, kinkkua ja juustoa.

Tosikoisen synttäreitä vietettiin siis ihan niiden oikeana päivänä, lauantaina. Tein kahvipöytään sushi-kakun ja mutakakun. Jälkimmäinen oli synttärisankarin oma toive, ensimmäinen oli minun päähänpinttymäni. Illaksi neiti lähti kavereineen jonnekin tuonne “kylille” hengaamaan. Tuntuu, että omasta nuoruudesta vaan on loputtoman kauan. Enää en tajua hengailua. Vasta pääsin pohtimasta, miten mukavaa minusta on, etten löydä nuorisoani tuolta kaduilta maleksimasta perjantai- ja lauantai-iltaisin vaan ovat kotona tai kavereillaan. Hmm. Niin. Unohdin vissiin koputtaa puuta.

Sunnuntaina vietettiin tosikoisen kanssa äiti-tytär-shoppailupäivä. Oli uskomattoman vaikea ostaa tytölle mitään, kun tiedän miten tarkka on kaikesta. Päädyin siis antamaan rahasumman, jonka saa kuluttaa kanssani Jumbossa valitsemallaan tavalla. Niin ja pizzankin lupasin piffata. Niinpä eilen luuhattiin Jumbossa melkein neljä tuntia ja neiti osteli meikkejä, lähinnä. Ja pari mukia, jotain koruja ja jotkut housut. Melkoinen määrä kasseja sillä jo oli, kun istuttiin Rossoon sille pizzalle.

Iltasella tyttären availlessa ostoksiaan paketeista sukelsin miehen seuraksi man-caveen, autotalliin, ja värkkäiltiin yhdessä meidän kaasupolttimelle tuulensuojalevyt. Pop rivet gun, mikähän hitsi se on suomeksi, niittimutteripistooli? on kyllä maanmainio työkalu! Mies porasi leikattuihin metallilevyihin ja polttimen telineen jalkoihin reiät ja minä naulasin niiteillä kiinni, paitsi etulevyn, joka kiinnitettiin ruuveilla, jotta sen saa tarvittaessa pois. Ei se ihan täydellinen ole, mutta ihan hieno ja ajaa asiansa :) Ei enää tuuli haittaa paellan ja muurikkalättyjen paistamista!

PhototasticCollage-2016-04-04-13-57-58