Lumesta lumeen

Kaunis talven ihmemaa tekee kuolemaa. Lunta on monin verroin enemmän kuin kaipaisin, mutta tämä jäinen tihku ja nurkalla kurkkivat plusasteet on paljon huonompi juttu kuin ylenpalttinen lumi (kun sitä nyt kerran on pitänyt näin paljon kertyä). Huomenna kahlataan kai sitten jo loskassa.

Pitihän se lumentulokin tuossa pitkähkön tauon, pari viikkoa tai jotain. Kyllä sitä jo ihan tarpeeksi tuossa olikin, ennen eilistä parinkymmenen sentin lastia. Niin paljon, että teiden varsien ojat oli lunta kukkuroillaan, joten oli vähän vaikea tietää, missä se tien reuna menee ja missä se pettää alta.

Torstaina olin iltasella menossa eräille tutuille entiseen naapurustoon hakemaan tosikoiselle hokkareita. En uusia halunnut ostaa, kun en tiedä tykkääkö niistä sitten lopulta vai ei, joten ostin paikallisesta kirppisryhmästä vähän käytetyt. Minulla oli Meggie mukana, sillä noilla tutuilla on pari mäyristä, joista toisen kanssa Meggie tykkäsi leikkiä kun vielä siellä päin asuttiin.

Pikapiipahdus vähän venyi, kun parkkeerasin auton vähän puolihuolimattomasti tien varteen. Ojan pehmeä lumi imaisi toisen takapyörän. Yritin ottaa vähän eteenpäin, mutten tietenkään siinä muistanut laittaa luistonestoa pois päältä, joten auto suistuikin yhä syvemmälle ojaan. Jätin sen suosiolla sinne ja menin hakemaan hokkareita.

Kerroin tutulleni, että auto on näpsästi ojassa, mahtaisikohan heidän naapurinsa tulla Range Roverillaan apuun, jos kysyn. Oli tuttu vähän epäileväinen, mutta sanoi, että heilläkin on neliveto Subaru, kokeillaan sillä. Odottelin vartin, että miehensä tuli kotiin ja yritettiin sitten saada meidän raskas Mersu ojasta. Ei se ihan helposti sieltä tullutkaan, enemminkin valui vielä syvemmälle.

Ei siinä sitten muuta kuin että soitin hinausauton. Vähän tyhmänä vielä siinä illalla. Olisi pitänyt vaan ottaa vastaan kyyti kotiin ja hoitaa auto ojasta seuraavana päivänä vähän halvemmalla – päivystysaikaan mokomalle ylösvinssaukselle kertyi hintaa sen verran, että mies sai slaagin. Sinänsä ihan ymmärrettävää, mutta minäkin olen joskus putkiaivo. Tein vaan sen, minkä koin tarpeelliseksi tehdä.

No, auto tuli pelastettua, varsin vähin vaurioin (takapuskurin nurkka vähän otti siipeensä) ja luminen elo jatkuu. Perjantai-iltana jätettiin tyttäret himaan koiravahdeiksi ja käytiin miehen kanssa vähän Stadissa, istuttiin muutama tunti muutaman ystävän kanssa Bruuverissa. Ei ollenkaan hullumpi paikka! Olut oli kuulemma hyvää, ja se Party Tray oli oikein maittava.

Lauantaihin mennessä oli pakkanen jo laskenut lähelle nollaa. Koirille etenkin oikein kiva juttu! Nuo meidän terrierit kun palelee pakkasessa niin että aika vähäiseksi on ulkoilut viime aikoina jääneet. Lauantaina käveltiin niiden kanssa tuonne Daisypuistoon melskaamaan. Ja kyllähän nuo lumikuonot nauttikin :)

 

Onks pakko vaikkei taho?

Luminen ja härmäinen talvi on suunnattoman kaunista katsoa – ikkunan ja kameran linssin takaa – mutta että sinne pitää ihan mennä, pakkaseen ja kylmään (tosin kunnon kuviakaan ei saa ulos menemättä). Vastentahtoisia koiria (tai no, tota toista ei talvi juuri haittaa, mutta pienempi ei tykkää, ei kylmästä eikä tästä lumen määrästä) tarvii viedä ulos tarpeilleen. Melkein tekisi mieli hommata niille talvikuukausiksi hiekkalaatikko himaan. Lunta saa kolata otsa hiessä tunnin ennen kuin pääsee pihasta ulos – ja pakkohan sitä on liikkeelle lähteä kun on pakollisia menoja. Mut onks pakko vaikkei taho?

WP_20160112_018

Juuri nyt ei ole kovinkaan kylmä. Pahimmat pakkaset olivat ja menivät, enkä niitä takaisin toivota. En vaikka siinä onkin jotain kummaa masokistista mielihyvää voida laittaa lämpimämpien paikkojen kavereille naamakirjaan kuvia jäätyneestä maailmasta ja itsestään “pakkasburkha” naamalla, keskellä “talebantalvea”, kuten Hesari tänään kirjoitteli, nauruhermojani kutkuttavasti. Täällä on hei -25 astetta ja tässä sitä vaan porskutetaan! Ollaan me aika sissejä!

Pakkasten väistyttyä joku puhalsi lumisadepilvet meidän suuntaan. Se on ehkä vielä pakkasiakin pahempaa. Lumi on jees, kun sitä on maassa sellaiset max 7 cm tekemässä maailmasta vähän valoisamman paikan, mutta vielä ei tarvitse tarttua lumikolaan, sillä autolla menee kyllä helposti siitä läpi (kunhan se ei ole märkää loskalunta). Tämä tällainen 35-50 cm päivän aikana ei todellakaan riemastuta. Ei pikkukoiraa joka uppoaa sinne kinoksiin auraamattomilla teillä kaulaansa myöten, eikä minua lumikolan varressa. Mies on tietty työreissussa, kun on talven lumisimmat päivät.

Tosikoinen vielä taitaa tykätä. Ehkei se tykkääminen koskaan lopukaan – onhan niitä niitäkin ihmisiä, jotka oikeasti talvesta ja lumesta tykkää. Timmy the isompi koirakin tykkää. Eilen nuo kaksi melskasivatkin tuolla meidän pihan koskemattomassa (ei siis enää niinkään) lumessa hyvän aikaa. Kiva kun on lääniä missä melskata! Meggie juoksi mukana aikansa, kunnes viimein pääsi hangesta kuiville ja säälittävästi väristen pyysi päästä sisälle. Kannoin raasun kotiin.

Tällainen “kunnon talvi” saa toivomaan, että sitä voisi vaan käpertyä peiton alle kunnes on kevät. Ei ehkä edes talviunille varsinaisesti, mutta kirjan ja muiden projektien kanssa. Mielellään viereen takkatuli loimuamaan (meillä ei ole takkaa tosin). Ruuan voisi tilata kotiinkuljetuksena Prismasta. Ei tarvitsisi lähteä minnekään jos ei taho. Enkä minä taho. Niin se ei kuitenkaan mene. Tänäänkin on liikkeelle lähdettävä. On tapaamista päivällä ja yläasteinfoa illalla. Ja mies palautuu reissusta, haen hänet illalla junalta.

On siis pakko vaikkei taho. Elämä on sellaista. Pakot on aika syvältä, mutta kuuluvat tähän normaaliin ihmiselämään. Niin se vaan on.

PhototasticCollage-2016-01-13-09-27-18

Anonyymit arkiaamunvihaajat

Kello soi kuudelta. Jouduin tönäisemään miestä, joka ei edes ensin herännyt kännykkänsä huutoon. Laitoin vähän valoa päälle, mutta mies vain käänsi kylkeään. Kännykkä sentään oli hiljaa. Yhdeksän minuutin kuluttua se piipitti uudelleen, siihen mies jo nousi. Minä kaivauduin syvemmälle peiton alle. Nousin vasta miehen palattua aamutoimistaan ja pakattua reppunsa. Ei siinä kauan mennyt vetää vaatteet päälle ja viedä koirat yläkertaan jatkamaan uniaan esikoisen vieressä.

Astuin ulos kylmään talviaamuun. Mahassa kiersi. Kaikista toppauksista ja pipoista ja rukkasista huolimatta minun oli kylmä, vielä silloinkin, kun auton lämppäri jo puhalsi lämmintä. Elimistöni nukkui vielä, sisäinen lämmönsäätely ei toiminut. Ei se toimi, kun joudun heräämään liian aikaisin. Siksi silloin aikoinaan, kun oli joka aamu noustava kuuden pintaan, vietin aina ensimmäiset 10 minuuttia höyryävän kuumassa suihkussa lämmittämässä itseäni.

Jätin miehen juna-asemalle. Mies viettää vaihteeksi muutaman päivän keski-Suomessa työreissussa, minun pyörittäessäni arkea täällä koirien ja tyttöjeni kanssa. Koirien ja tyttöjen, jotka ovat ihan yhtä aamu-unisia kuin minä ja mieskin. Ajelin takaisin tuntien itseni zombieksi. Päässäni vain yksi ainoa ajatus: nukkumaan. Tahdon takaisin nukkumaan.

Himaan palattuani kiipesin yläkeraan teen worldiin ja menin ensimmäiseksi tarkistamaan, että tosikoinen on hereillä. Siellähän hän, toisen kyynärpään varassa, silmät päässä seisten. “Mä en mee tänään kouluun. On huono olo, pää ja kurkku kipee.” Kamalalta äidiltä ei poissaololupia herunut, empatiaa kylläkin: “Kyllä sä menet. Mä tiedän, että väsyttää ja tuntuu kurjalta nousta, mut ny on aika siirtyä takas normaaliin koulurytmiin. Otat buranan, jos päätä särkee, kipee sä et ole. Kyllä se siitä. Huono olo mullakin on, kun on joutunu nousemaan liian aikasin.” Ihan kamalasti ei tarvinnut vääntää, tytär nousi ja lähti kyllä.

Avasin esikoisen huoneen oven. Koirat tulivat vastaan ja viipottivat ohitseni kun pari sanaa vaihdoin esikoisen kanssa, joka sai vielä jäädä nukkumaan – hänellä on tänään inhimillisin aamu, sillä TET-harjoittelupaikassa pitää olla vasta kymmeneltä – ja istuivat makuuhuoneen suljetun oven edessä tullessani alakertaan, odottaen pääsyä takaisin sänkyyn. Sinne hyppäsivätkin heti kun oven avasin. Tai no, ainakin toinen hyppäsi. Toinen vahti minua silmä kovana, kun laitoin itselleni cappucinon.

Kömmin kahvini ja läppärini kanssa takaisin peiton alle ja koirat käpertyivät viereeni nukkumaan. Niillä ei ollut – ei ole vieläkään puoli yhdeksän aikaan – mikään kiire ulos. Ovat yhtä aamu-unisia kuin me perheen ihmisetkin. Selailin facebookin virtaa, lukaisin Hesarin otsikot ja sarjikset, siirryin meileihin. Mieluiten sulkisin silmäni ja nukkuisin vähän aikaa vielä noiden koirien kanssa, mutta työt odottavat. Sitä paitsi, kuka nyt kahdesti haluaisi herätä? Yhdessäkin kerrassa per aamu on tuskaa ihan tarpeeksi.

Vatsani alkaa viimein olla hereillä, alan viimein vähän lämmetä. Jos kohta koittaisi jotain aamupalaa syödä ja ehkäpä espresso tekisi terää. Tämä oli taas tällainen kick-start, vaikkei sentään tarvitse lähteä asiakkaalle, joten en vääntäydy toimistollekaan. Jahka tästä vauhtiin pääsen, saan hommat tehtyä tehokkaammin himassa.

#anonyymitarkiaamunvihaajat – Tarkoitukseni ei ole valittaa (no okei, on vähän), vaan valottaa millaista on aamu-unisen pakkoaamu. Ei se ole laiskuutta vaan on ihan fyysistä pahoinvointia joutua nousemaan liian aikaisin.

anonyymit arkiaamunvihaajat
Tee tässä sitte töitä… Mäkin haluan olla koira ;)

Kirjahankintoja

Kirja on voimissaan, ainakin meidän perheessämme. Vaikka (tilanpuutteen vuoksi) enimmäkseen enää luenkin eKirjoja, kun viihdettä luen, on kirja aina kirja. Olen itse asiassa perheeessämme ainoa eKirjojen lukija, vaikka esikoinen lukee varmasti yhtä paljon kuin minä. Kirjasto on tyttären mekka.

Jotkut kirjat on vaan sen arvoisia, että ne kannattaa hankkia omaan hyllyyn kirjana. Niin minusta kuin miehestäni kuin tyttärestänikin. Niinpä toisinaan tulee noita kirjahankintoja tehtyä kotiinkin. Viime kesänä ostin Cassandra Claren sarjan The Mortal Instruments. Luin ne hujauksessa. Niistä tykkää keskimmäinenkin, joten nyt kun tuossa tilailin joululahja-voucherilla kirjoja ja leffoja Amazonilta, tilasin sieltä myös sen edeltäjäsarjan The Infernal Devices.

Joululahjoissa oli jo montakin kirjaa. Isäni sai minulta Raija Orasen kirjan Hirmuinen mies. Esikoinen puolestaan sai isältäni yhden historiallisen romaanin, isältään ja minulta Nälkäpelin kakkos- ja kolmososat ja minulta Uma Karman kirjan Kaiken sen kestää. Ja nyt tuolta Amazonista tilasin hänelle Eric Morgensternin krijan Night Circus. Minusta on ihan huippua, että esikoinenkin kykenee lukemaan myös englanniksi – osti itse viime vuonna Maze Runner -sarjan englanniksi – sillä se avaa mahdollisuuksia (äidin kirjahyllystä ;) ) sen lisäksi että tietenkin boostaa kielitaitoa.

Miehelleni annoin joululahjaksi Eric Blehmin kirjan Fearless, joka on tositapahtumiin perustuva. Mies on kirjan itseasiassa lukenut jo aiemminkin, mutta halusi sen omaksi kuitenkin. Luultavasti sen lukaisen jossain välissä minäkin, kunhan pääsen “book queueni” kanssa sinne saakka.

Minulla on jonossa vaikka kuinka paljon kaikkea luettavaa! On muutama “tädin vanha” odottelemassa sopivaa hetkeä, tällä hetkellä minulla on kesken Daughter of Narcissus (by Lady Colin Campbell) ja kindlessä Clive Cusslerin Serpent (koska kirja-kirja ei aina ole mukana) ja kindlessä odottaa myös Neil Gaimanin The Ocean at the End of the Lane. Sitten on nuo uudet Claret tulossa ja Evanovichit on pakko lukea aina heti (seuraava tulossa tosin vasta kesäkuussa) ja sitten tilasin Amazonista tänään Don Quixoten ja Odysseyn. Ja omalla hankintalistallani on myös Anja Snellmannin Antautuminen.

Isoimman palan vapaa-aikaani tällä hetkellä lohkaisee vähän toisenlainen lukuprojekti. Kahlaan yhä läpi niitä vanhoja päiväkirjojani, kirjoittaen niitä koneelle Word-dokumenteiksi. Olen pitkään kaivaanut niihin hakutoimintoa ja nyt ne pääsevät indexoinnin piiriin! Olen toiseksi viimeisessä päiväkirjassa (kun ei juuri nyt kesken olevaa lasketa), joten se urakka alkaa olla loppusuoralla. Sitten jää taas enempi aikaa lukea, ellen sitten jatka urakkaa raskausaikojen päiväkirjoihin sun muuhun matskuun mitä kaapissani on. Ehkä minä vielä joskus saan toteutettua haaveeni kirjoittaa löyhästi omaan elämääni pohjautuvan kirjan. Tai kirjasarjan, who knows.

Se on kuitenkin yhä vain haaveissani. Toiset kai kykenevät kirjoittamaan työn ja muun elämän ohella, minä en osaa. Olen monesti yrittänyt aloittaa, kerran päässyt jopa aika pitkälle, mutta aina muu elämä vie pyörteisiinsä ja kirjoittamiselle ei tunnu löytyvän aikaa. En osaa kirjoittaa lyhyissä pätkissä. Eläkevuosia odotellessani siis tyydyn lukemaan. Lukea voi lyhyissäkin pätkissä. Raskaslukuisia kirjoja kuten tuota Daughter of Narcissusta on pakkokin lukea lyhyissä pätkissä, sillä pitkissä ei jaksa. Joku viihderomsku menee helposti päivässä.

Haluaisin oman kirjaston. Sellaisen korkean ja ison jossa on kirjoja lattiasta kattoon ja hyllynreunoja pitkin liikuteltavat tikkaat. En monta asiaa sure niin paljon kuin sitä, että eron yhteydessä tilanpuutteen vuoksi jouduin luopumaan niin monesta kirjasta. Eikä sitä tilaa nytkään loputtomiin ole. Yksi tuplabuukattu kirjahylly olkkarissa, tytöillä omansa huoneissaan, toinen tuplabuukattu serverihuoneessa ja yksi ei yhtä syvä kirjahylly yläkerran sivuvarastossa.

Isovanhempieni kirjat ovat muuten vieläkin isoäitini kodissa. Irtaimistoa ei sieltä ole vieläkään jaettu, en tiedä milloin sen aika koittaa. Sielläkin on kirjoja. Paljon kirjoja. Myös sellaisia, jotka varmasti sieltä itsellenikin haluan ja saan. Täytyy varmaan alkaa pinota kirjoja toistensa päälle, vaikka se sotiikin täysin chitäni vastaan.

WP_20160110_037_edited

 

Huomenta, vuosi 2016

Johan sinä eilen aloit, ja olin minä hereillä eilenkin. Eilinen päivä ei ehkä ollut elämäni paras ja hehkein, eikä syy edes ollut ylenpalttisen vuodenvaihteen juhlinnan, ei ainakaan ihan suoranaisesti. Olisin odottanut sinulta parempaa, mutta toisaalta syy oli kai ihan omani. Lopultakin, sinä olet vain vuosiluku, minä tässä elämääni elelen, rämpien eteenpäin miten parhaiten taidan. Aina ei lopputulos ole mitä parhain, välillä se ylittää odotukset.

Jätit jälkeesi vuoden 2015, vuoden johon mahtui kaikenlaista. Ei se ollut elämäni helpoin vuosi, jos kohta ei vaikeinkaan. Sinä, vuosi 2016, olet vasta aamun pikkutunneissasi. Sarastamassa. Haluaisin kurkistaa eteenpäin, raottaa verhoa, nähdä oletko yhtään edeltäjääsi parempi. Jos uskaltaisin, toivoisin sinun tuovan elämääni viimein sitä rauhaa ja tylsyyttä, jota vaihteeksi elämääni kaipaan. En taida kuitenkaan uskaltaa. Mutta jos nyt vaikka tänä vuonna kaikki läheiseni säilyisivät hengissä. Jooko?

Oli aika, jolloin kuvasin elämääni sanoilla maitoa ja sinistä lenkkiä. Yhtä tasapaksua olemista, tylsää ja täysin tavallista. Minut tuntien tiedät, ettei se silloinkaan ollut koko totuus, mutta ainakaan ei elämässä tapahtunut jatkuvalla syötöllä isoja mullistuksia. Edeltäjäsi joskus kymmenkunta vuotta sitten muutti tämän. Siitä lähtien olette jokainen vuosi vuorollanne tuoneet minulle isoja asioita tullessanne. Milloin hyviä, milloin pahoja. Ja siirryin lenkkimakkarasta vuoristorataan; olenhan ihminen, joka elää kaiken suurella tunteella. Niin hyvän kuin pahankin.

Pahan tai vaikean tai mitä sanaa siitä sitten käyttäisikään. Elämää sekin vain on, mutta sitä ahdistavaa.

Joitain juttuja tiedän varmaksi. Sinä, vuosi 2016, tuot tullessasi ainakin lunta (sitä sataa nytkin), kevään, kesän ja uuden syksyn. Sinun vahdissasi nuorimmaisestanikin tulee virallisesti teini, vaikka aika teinihän tuo on ollut jo liki vuoden. Sinun myötäsi esikoinen aloittaa lukion, nuorimmainen menee yläasteelle ja keskimmäinen ysille. Minullekin tulee yksi lisävuosi plakkariin, tietty, ja mieheni täyttää jo seuraavat pyöreänsä.

Ehkä se on kuitenkin hyvä vaan, että pidät verhon tiiviisti tulevan edessä. Vaikka joskus tuntuisikin kivalta nähdä elämää vähän eteenpäin, ei se ehkä sittenkään ole se mitä oikeasti haluaisin. Se olisi oikeastaan aika ahdistavaa. Parempi se on, että kaikki tapahtuu kun tapahtuu, ilman että niitä murehtii tai odottaa etukäteen. Rauhallista ja seesteistä eloa minun lienee turha pyytääkään kun talossa on kolme teiniä. Jos nyt kuitenkin olisit vuosi vähän edeltäjiäsi vähemmällä draamalla, olisin kiitollinen.

Lupaan minäkin yrittää parhaani sen suhteen, mikä on minusta kiinni. Oliko tuo uudenvuodenlupaus? Ehkä. Ehkä se oli.

2016