2015 goods and bads – hyvät ja pahat

Yritin, mutten osaa enkä kykene. Aina olen jonkinlaisen katsauksen menneeseen vuoteen tehnyt. Tämä viime vuosi, mahtuuhan siihen monta hyvää hetkeä, mutta nyt pääni täyttää vain yksi ajatus: tämä oli se vuosi jolloin isoäitini kuoli. Ehkä se jo yksinään kertoo, kuinka paljon hän minulle merkitsi, merkitsee vielä kuoltuaankin. Jos nyt jotain muutakin koitan vuodesta muistaa, niin esikoisen protujuhla ja omat nelikymppiset, nuo parit bileet kesällä. Ja se viimeinen päiväni isoäitini kanssa landella kahden. Mersun kuntoon laitto ja katsastus. Erinäisistä syistä vaikea viime talvi. Isoäidin hautajaiset syyskuussa ja kummitädin isän hautajaiset marraskuussa. Loputon ikävä.

I tried, but I can’t. I’ve always done some sort of recap of the past year at this point of the year. This past year, there’s plenty of good moments, but still, right now the one thing occupying my mind is this: this was the year when grandma died. Maybe that alone tells the tale of how important she was to me, still is even dead. Trying to remember something else about this year, first things that pop to my mind are my oldest daughter’s “protujuhla” party and my own 40th birthday party. And that last day at our summerplace, just my grandma and me. Fixing our Mercedes. Last winter that was difficult for several reasons. The funerals of my grandma and my godmother’s father. The never-ending pain of missing my grandma.

ammijamä_edited

Tatuoinnit, Berliinin reissu, kivat ulkoilut… Annan nyt kuitenkin periksi. Ehkä ensi vuonna taas. Toivottavasti se on hyvä vuosi, vaihteeksi.

Tattoos, trip to Berlin, fun outings… Anyway, I give up. Maybe again next year. Hope it’s a good one, for a change.

Oon voimissain – 2015 in review

Vaikka tämä onkin enää pääasiassa vanhojen artikkelien arkisto, kävijöitä tämäkin blogi yhä saa.

The WordPress.com stats helper monkeys prepared a 2015 annual report for this blog.

Here’s an excerpt:

A San Francisco cable car holds 60 people. This blog was viewed about 1,200 times in 2015. If it were a cable car, it would take about 20 trips to carry that many people.

Click here to see the complete report.

Joulu, joulu

Joulupäivän aamu. Tuo päivä, jolloin on ok aloittaa aamu syömällä suklaata. Tuo päivä, jolloin ei tarvitse vaihtaa pyjamaa päivävaatteisin ollenkaan, jos ei halua (paitsi meidän, joiden on kuin onkin käytävä koirien kanssa ulkona, satoi tai paistoi, oli joulu tai ei). Tuo päivä, jolloin on ok loikoilla koko päivä lueskellen lahjakirjoja, pelaillen lahjapelejä. Tosikoinen tuolla jo uudessa pyjamassaan sohvalla istuukin pelaillen siskonsa saamaa NHL-pleikkapeliä.

Ulkona sataa vettä, on kuutisen astetta lämmintä. Eilen, aattona, paistoi aurinko. Ruoho pihalla vihertää. Sään puolesta voisi veikata että tässä vietetään ennemmin pääsiäistä kuin joulua. Sisällä pienet kuuseoksat kantavat palloja ja sydämiä ja jääkaappi on täynnä herkkuja – ankkaa, graavilohta, mätiä ja sen sellaista. Pöydillä lojuu suklaarasioita, kristallikipoissa on tryffeleitä ja vihreitä ja muunkin värisiä kuulia. Pakastimessa on ylimakeaa pähkinäsuklaajäätelökakkua, ihan itse toissailtana tehtyä.

Joulu se on meilläkin, ihmisillä, jotka emme siitä vaivaudu stressaamaan. Meillä ei asu yhtään “jouluihmistä”, liekö se sitten minun syytäni vai luontaista. Lapsuuden joulut isovanhemmilla olivat täynnä tunnelmaa ja itse tehtyjä herkkuja – isoäitini oli kokopäiväinen kotiäiti isäni syntymästä lähtien. Omatkin tyttäreni ovat siitä jouluriemusta saaneet osansa muutamana jouluna elämänsä aikana, vaikka isoäiti heidän elinaikanaan alkoikin olla jo niin vanha, ettei ihan joka joulu jaksanut enää koko sukua kestitä.

Tyttöjen ollessa pieniä stressasin joulusta. Halusin loihtia heille saman joulutunnelman, joka isovanhempieni luona oli. Se oli hivenen verran helpompaa ollessani lasten kanssa kotona kuin ollessani täyspäiväisesti töissä. Yritin, vaikka minulta olikin joulumieli jollain tapaa kroonisesti kadonnut teini-iässä, vanhempieni eron jälkeen. Ehkäpä omiltakin tytöiltä se katosi siinä main, kun ei joulut enää olekaan heille koko perheen (=äiti ja isä samassa paikassa) juhla? Muistan itse, kuinka vielä melkein kolmikymppisenä koin elämäni ehkä onnellisimmaksi jouluksi sen joulun, jolloin isäni ja äitini olivat molemmat meillä aatonvietossa, tyttöjeni ollessa pieniä.

Erään kerran vuosia sitten koitti joulu, jolloin olin koko jouluviikon 38,5-40 asteen kuumeessa. Aatonaattona nousin sängystä käymään veskissä ja maailma pyöri ympärilläni. Tökkäsin silti kinkun uuniin ennen kuin palasin pedin pohjalle ja mittasin kuumeen: 39,9. Ääntä minulla ei ollut ollut enää moneen päivään, ei siitä lähtien kun joku oli työntänyt tikarin kurkkuuni. Vajosin sänkyyn ja tekstasin miehelle keittiöön, että toisi minulle mehua. Isäni kävi tyttöjen kanssa hakemassa meille joulukuusen, tytöt koristelivat sen. Joulu tuli sinäkin vuonna. En muista oliko meillä joulupyödässä mitään muuta kuin se kinkku. Sen muistan, että minä ja niinikään kipeä mies lojuttiin sohvilla ja torkuttiin sängyllä, tyttöjen leikkiessä uusilla leluillaan. En ole sen koommin joulusta stressannut.

Nykyisin joulut on meillä joka vuosi erilaisia. Joskus meillä on täällä tyttöjä, joskus ei. Joskus on osa tytöistä, joskus kaikki, joskus ei ketään. Tänä vuonna keskimmäinen on äidillään, tosikoinen ja esikoinen meillä. Jouluruuat? On meillä nähty kinkkua, on ollut savustettua kalkkunaa, perinteistä jenkkiläistä sutffed kalkkunaa, ankkaa tai hanhea, perinteisiä laatikoita (lähinnä toissavuonna, mutsin ollessa meillä viimeistä jouluaan), papulaatikkoa ja milloin mitäkin. Perinteistä yhdestä pidän kiinni: graavilohta ja mätiä meidän joulupöydästä löytyy, oli pääruoka sitten mitä tahansa.

Tänä jouluna paistettiin kokonainen stuffed duck. Ai että se oli hyvää! Meillä oli tosin hiukan erikoinen jouluateria, minun ja miehen syödessä tuota ankkaa ja rucola-granaattiomena-vuohenjuustosalaattia, tosikoisen vedellessä nuudeleita ja kananugetteja, esikoisen pastaa ja quorn-leikettä – esikoinen kun ryhtyi tässä jokin aika sitten vegeksi. Ei se tahtia haitannut. Pääasia, että kaikki viihtyvät. Olen way past sen, että pakottaisin tytöt syömään “jouluruokia” (mitä ne meillä kulloinkin ovatkin) ja olemaan nälkäisiä ja kiukkuisia.

Lahjapaketit meillä mahtuivat sievästi sohvapöydälle maljakossa seisovien kuusenoksien ympärille. Tytöt saivat pakettinsa ja syötiin vähän jälkkäriä – sitä supermakeaa mutta superhyvää jäätelökakkua (resepti) jonka aatonaattona teimme yhdessä esikoisen ja miehen kanssa.  Joku tuolla naamakirjassa totesi, miten nopeasti joulut on muuttuneet pikkulapsijouluista teinien kanssa yhdessä tehdyiksi jouluiksi. Niinpä! On meillä tosin vielä tuo 12-v, joka ei meinannut malttaa odottaa pakettejaan ;)

PhototasticCollage-2015-12-25-11-38-59

Joulutunnelmaa on niin monenlaista. Koristeet ja joululaulut ovat vain pieni osa sitä, eikä aina edes välttämättömiä. Yhdessäolo, lokoisa elo, hyvin syöminen kunkin oman maun mukaan – siitä on hyvä joulu tehty! Ei stressiä vaan pieni breikki kaikesta arjen kiireestä ja vaateista. Saunaa ja sluibaa ja 12 tunnin yöunia. Tytötkin riitelee vähemmän.

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

Kadonneen joulutunnelman metsästys

…eli missä hitossa on meidän joulukoristeet?

Tänä(kin) vuonna minulla on joulutunnelma ollut vähintäänkin kateissa aina tähän viime metreille saakka. Ei vähiten lumettomuuden vuoksi, muttei enitenkään. Faija kävi meillä viime viikolla ja päivtteli kotimme jouluttomuutta. Totesin, ettei minua vain ole jaksanut kiinnostaa. Perinteisen partiolaisten joulukalenterin teippasin seinään noin neljä päivää myöhässä, tytärten siitä jo pari kertaa minulle huomautettua. Esikoinen availi nuo ensimmäiset luukut kerralla.

Syksy, etenkin loppusyksy, on ollut kiireinen ja raskas. Olen odottanut joulua lähinnä mielessäni sen tuoma vapaa-aika, jolloin saa nukkua myöhään, eikä ehkä tarvitse joka päivä tehdä remppahommiakaan. Ei ainakaan joulunpyhinä. Esikoinen laittoi jo kauan sitten vähät joululahjatoiveensa minulle ja isälleen meilitse, keskimmäinen taisi jopa yhden toiveen kertoa miehelle ja nuorimmaiselta en mitään toiveita koskaan kuullutkaan. Kai niitä on, mutta lista ei koskaan saavuttanut minua. Hän on monine yleisine toiveineen kuitenkin tytöistä se helpoin lahjottava. Keräsin jokunen tovi sitten itselleni listan hankittavista joululahjoista, ihan omaksi mielenrauhakseni. Listalla = poissa kuormittamasta aivojani.

En minä mikään super-jouluihminen ole kai ollut koskaan. Tottahan sitä lapsena odotti ja jännitti, ja sitten omien lasten ollessa pieniä oli kiva vähän jopa askarrella(!!) heidän kanssaan ja laittaa kotiin joulu. Vähän niinkuin paluu lapsuuden joulun taikaan. Silti jopa minä itse vähän ihmettelin suoranaista haluttomuuttani kaivaa esille joulukoristeita (joiden sijainnista minulla ei tosin ollut hajuakaan) ja laittaa kotia edes vähän jouluisemmaksi.

Ihmettelin, aina tosikoisen koulun joulujuhlaan saakka. Se oli kiva joulujuhla, sellainen aika perinteinen koulun juhla. Monta yhteislaulettua joululaulua, tonttutansseja ja jouluevankeliumi videoituna kuvaelmana. Itkin juhlan läpi. Ihan nissejen ja nassejen ja tiptappienkin läpi, vaikkei niissä ollut mitään herkkää itsessään.

Minulla on ikävä isoäitiäni. Näen kaupassa kivan punatulkkukynttilän ja muistan, ettei ole enää isoäitiä, jolle ostaa se joululahjaksi. Mietin Berliinissä joulutorilla, miten mielelläni veisin isoäidilleni tuliaisiksi sellaisen mikäseikinäolikaan, muttei enää ole isoäitiä, jolle viedä tuliainen. Kesällä vielä juteltiin miehen kanssa, että olisi kiva kutsua isoäiti meille joskus jouluksi, kenties jopa täksi jouluksi. Ei ole enää isoäitiä, jota kutsua.

Lapsuuden joulut vietettiin aina isovanhempieni luona. Tanssittiin tiptapit ja kello löi jo viidet ja jeejeejeet – osan lauluista säesti isoisä kroonisesti hivenen epävireisellä vanhalla pianolla, osa joululauluista soitettiin PK:n vanhalta älppäriltä – ruuan jälkeen, ennen kuin joulupukki tuli (joko soittamaan vain ovikelloa tai suorastaan sisälle asti). Esitettiin joulukuvaelmia tai muita sen sellaisia milloin isoäitini kanssa kahden, milloin siskoni ja serkkujenikin kanssa. Kerran vedin läpi koko tiernapojat ihan keskenäni; systeri taisi olla lähinnä rekvisiittana ja apurina.

Koulun joulujuhlan joululaulut avasivat jokin padon sisälläni ja kyyneleet vierivät pyytämättäni. Samalla se laukaisi sen suojamekanismin, jonka olin virittänyt. Itkeminen vapautti sisältäni jotain ja tunsin, että joulu on ok, vaikka isoäiti onkin poissa. Juhlan jälkeen lähdettiin miehen kanssa jouluostoksille. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja selvisin jouluostoista ennätysajassa. Verkkokaupassa käytiin yhdessä, autolla (BIG mistake), ja se oli hidasta, mutta sieltä menin keskenäni spåralla Kamppiin ja parissa tunnissa oli lahjat ostettuina. Taputin itseäni selkään.

Lauantaista lähtien vain odotin sitä hetkeä, että ehdin kaivaa ne joulukoristeet sieltä *jostain*, minne ne muuton yhteydessä reilu vuosi sitten päätyivät. Erinäisistä remppa- ja kauppareissupuuhista johtuen vasta tänään tultuani duunista himaan koitti se aika. Tänään oli, ei nyt tämän vuoden viimeinen työpäivä, mutta viimeinen työpäiväni ennen joulua. Ja koska sain deadline-hommat valmiiksi kolmeen mennessä, lähdin himaan toimistolta silloin, maha yhä täynnä jouluruokaa firman joululounaalta.

Himassa aloin siis etsiä. Meillä ei oikeasti viime jouluna ollut oikein keittiötä, ei lapsia meidän luona eikä koristeen koristetta missään. Paitsi porokranssi ovessa, koska se oli pakattu eri paikkaan kuin muut joulukoristeet ja oli melkein tyrkyllä eteisessä joulun aikaan. Ja sitten sekin hajosi. Porot irtosivat kranssista ja heitin sen pois viime joulun jälkeen.

Kävin mielessäni läpi mahdollisuudet: autotalli, sivuvarasto, toinen sivuvarasto. Olin aika varma, ettei ne olleet autotallissa, sillä se oli kerran jo järjestetty. Toinen sivuvarastokin oli epätodennäköinen, sillä siellä on aika vähän kamaa ja kutakuinkin tiedän, mitä se kama on. Jäljelle jäi siis enää se toinen sekametelisoppavarasto. Pengoin sen mielestäni läpikotaisin, löysin sen mitä tiesinkin löytäväni – tyhjiä matkalaukkuja, peittoja ja tyynyjä jätesäkeissä, kirpparille/myyntiin meneviä vaatteita ja leluja, verhoja ja sen sellaista – mutten joulukoristeita.

Hämmentyneenä kävin vielä läpi sen toisenkin varaston ja autotallin ja pohdiskelin jo, mahtoiko mokomat jäädä jonnekin matkalle muuttokuormasta. Palasin siihen varastoon, jota ensiksi olin tonkinut ja aloin käydä sitä läpi systemaattisesti, nyssäkkä nyssäkältä, laukku laukulta, laatikko laatikolta. Ja sieltähän ne lopulta löytyivät, Ikean kassista, hautautuneina kaiken muun romppeen alle. Roudasin kassin alakertaan, laitoin Ally McBealin joululevyn soimaan ja aloin koristella olkkaria ja keittiötä ja laitoinpa ulko-oveenkin enkelikoristeen. Koiralenkiltä löysin pari maahan pudonnutta kuusenoksaa, jotka poimin matkaan ja laitoin kotona maljakkoon ja koristelin. Joulukuusta meille ei tule. Ei mahdu.

WP_20151222_009_edited

Nyt meilläkin on vähän kivasti jouluista. Enkeleitä vitriinien päällä, tonttuja kirjahyllyssä ja lampussa ja sen sellaista. Tyytyväisenä koristeluuni vaihdoin joulu-CD:n White Christmas -DVD:hen ja aloin paketoida lahjoja. Joulu voi nyt tulla. Paradise-suklaarasia on aloitettu, vihreitä ja muunkin värisiä kuulia on kristalliastiassa, koristeita siellä täällä ja kuusenoksiakin tuoksua tuomassa. Mission accomplished: joulutunnelma löytynyt :)

PhototasticCollage-2015-12-22-22-10-35

You gotta feel Berlin…

Viime perjantaina siinä puoli kolmen aikaan tarkistin lentolaukkuni vielä viimeisen kerran, taputtelin passia käsilaukussa ja naputin kännykällä taksitilausteksterin. Vedin tennarit jalkaani ja takin päälleni ja kävelin laukkuni kanssa pihatien alkuun taksia odottelemaan. Aika usein se tulee tuosta lähitolpalta ja on jo pihassa odottamassa, kun vielä vedän takkia kiinni, mutta tällä kertaa oli tolppa ilmeisesti tyhjä, sillä kuski naurahti minulle, että tulipa viestini kreivin aikaan: hän oli 100m päässä Kehä1:n risteyksestä Tuusulanväylällä ja kuittasi salamana.

Kentältä löysin muutama ensimmäinen duunikaveri. Toimistoninjallamme oli kaikille boarding cardit kyllä, mutta otettiin silti laitteesta uudet, niin päästiin menemään turvatarkastuksesta läpi muun porukan ollessa vielä matkalla. Checkin toisella puolen suunnattiin kohti porttia ja kyseltiin, missä olivatkaan he, jotka olivat menneet sisään Business-luokan tarkastuksesta – toiset meistä matkustaa enemmän kuin toiset ;) – ja mentiin perässä portin lähelle baari-ravintolaan, minne vähitellen valui lisää meidän väkeä yhden tehtyä WhatsAppiin ryhmän reissua varten ja tiedotettua whereaboutseistamme siellä.

Tilasin super-snackin – nachoja, jalapeno-poppereita ja mozzarella-tikkuja – sekä gin&tonicin (Tanqueraylla tietenkin, Beefeater olisi muistaakseni ollut se toinen vaihtoehto). Tänään tuota hetkeä muistelin, kun popsin jalapeno-poppereita, mozzarella-tikkuja ja sipulirenkaita kyytipoikana g&t, paluumatkalla Berliinin kentältä ostetusta Tanqueraysta.

Siiryttiin portille ja koneeseen, askel oli vielä kepeä ja mieli virkeä, kun lentokoneessa jutusteltiin ja vitsailtiin ja kuka mitäkin vielä juomaksi tilasi. Berliinin kentältä siirryttiin takseilla hotellille, saatiin huoneavaimet ja istuttiin hetki hotellin baarissa yksillä (tai kaksilla). Baarin listalla oli kokonaan oma sivu Caipirinjoille tai sen johdannaisille. Oikein hyvät Caipirinjat sieltä saikin. Illalliselle käveltiin kulman taakse ravintolaan, jonka menusta löytyi mm. siansorkkaa. Siinä kulkee minunkin rajani. Söin alkupalaksi taivaallista friteerattua camembertiä ja pääruuaksi grill mixin eli possua ja nautaa.

Osa jatkoi illanviettoa aamuyön tunneille asti, mutta minä ja huonetoverini (ja jokunen muukin) palattiin huoneeseemme puolen yön aikaan. Puoli kolmelta heräsin WhatsApp-ryhmään tulleeseen viestiin – yhteen monista, mutta piippaukset ryhmään tuntuvat tulevan vähän randomisti – laitoin kännykän äänettömäksi ja käänsin sen naama alaspäin ja jatkoin unia. Huonekaverini heräsi puoli kahdeksan aikaan luullen kellon olevan jo puoli yhdeksän, sillä hänenkään kännykkänsä ei ollut automaattisesti vaihtanut aikaa. Laitettiin itsemme päiväkuntoon rauhaksiin ja mentiin tsekkaamaan hotelliaamiainen. Vallan runsas ja monipuolinen oli!

Lähdettiin muutamassa eri porukassa kaupunkia katselemaan päiväksi. Meidän ryhmä käppäili Ampelmann-kaupan kautta jatkuvasti pahenevassa räntäsateessa ensimmäiseksi katsastamaan Checkpoint Charlien ja sen vieressä olevan muurinpalan näyttelyineen. Siihen mennessä kun siitä matkaa jatkettiin, alkoi olla jo sormet ja varpaat kohmeessa yhdellä jos toisellakin – Berliinissä oli melkeimpä Helsinkiäkin huonompi sää! – ja suunnattiin glühweineille, kaakaoille ja pienille herkuille yhteen Friedrichstrassen lukuisista kahviloista.

Matka jatkui yhden ostoskeskuksen läpi ja kohti Brandenburg Gatea ja edelleen Holocaust-musitomerkin ohi (sade oli jo niin märkää ja kaikilla oli kylmä, ettei edes harkittu sen tarkempaa ihmettelyä silloin vaan se jäi sunnuntaille) Mall of Berliniin shoppailemaan pikkuisen. Se oli iso ja täynnä ihmisiä. Tunnin verran siellä pörrättiin omia reittejämme ennen kuin tavattiin lounaalle. Löysin itselleni Desigualista kivan hameen ja puseron ja lounaan jälkeen kevytuntsin Uniqlosta. Tytöille en oikein mitään vaatetta osannut ostaa, moodringit heille ostin, Info-kaupasta ostetun muurinpalasuklaan ja muutaman muun pikkujutun lisäksi tuliaisiksi.

Lounas siinä Mall of Berlinin kyljessä olevassa italialaisestyylisessä ravintolassa oli erinomainen! Pihviä ja viiniä ja jälkkäriksi Irish Coffee. Siinä istuessamme tuli viesti, että illallinen on sitten argentinalaisessa pihviravintolassa. Taisi tulla muutama gramma lihaa syötyä tuossa viikonloppuna… Oli nimittäin illallinenkin maittava, ja siinä ravintolassa, niin ketjurafla kuin olikin, oli viikonlopun paras punaviini. Joku italialainen. Kolmas kerta toden sanoi. Ruoka on Berliinissä hyvää ja edullista, mutta viineistä eivät kyllä paljon tiedä…

Lauantai-ilta meni tuntia myöhemmäksi kuin perjantai, siis minulla ja huonekaverillani. Olihan siellä osa tietenkin juhlinut aamuun asti, kuten kuvaan kuuluu. Minusta on kai tullut jo vanha, “kun en enää pöydilläkään tanssi”, kuten eräs minulle kotimatkalla lentoa odotellessa vinoili. Sunnuntaina aamupäivällä, aamupalan jälkeen, lähdettiin jälleen erilaisissa ryhmissä liikkeelle. Oli vähän parempi sää kuin lauantaina ja niinpä kuljeskeltiin Holocaust-muistomerkin uumenissa ja kierrettiin parit joulumarkkinat. Paahdettuja kastanjoita, glühweinia, salamia kotiintuomisiksi, tytöille kaulaketjut kivoilla riipuksilla ja sen sellaista.

Currywurstia lounaaksi eräässä kivassa paikallishenkisessä ravintolassa, jonka hampurilaiset olivat isoja ja kuulemma schnitzelitkin oikein hyviä, ja jälleen alkaneessa sateessa hotellille kamoja hakemaan. Kentällä istuttiin vielä Starbuck’sissa vähän aikaa ja sitten turvatarkastuksen läpi portille. Sillä puolen ei sitten enää paljon muuta ollutkaan kuin vessat, pieni kahvila ja “juomapullokauppa”. Karkkia ja Oreoita ja Tanquerayta sekä yksi Berliner-olut miehelle tuliaisiksi.

Kotimatkalla oli aika paljon hiljaisempaa porukkaa kuin mennessä. Oli hieno viikonloppu, johon mahtui kaikenmoista. Vähän firman tuleviakin juttuja tuli suunniteltua. Silti, borta bra men hemma bäst, kuten länsinaapurissa sanotaan. Oma koti, oma perhe, oma sänky, oma tyyny. Ja eilen aamulla taas töihin. Kohta on joulu. Pitäisi varmaan ottaa partiolaisen kalenteri viimein kelmustaan. On vaan ollut jotenkin kiire tässä viime aikoina…

[Lisää kuvia reissusta Flickrissä jahka ehdin sinne niitä laittaa]